Viipuri jäi taakse – Evakkopojan mielestä ei unohdu taistelujen kesä 1944, jolloin vihollisen pommikoneet ja saattohävittäjät iskivät kotikaupunkiin
Seuran eläkkeellä oleva toimittaja Antero Raevuori muistaa hyvin lähes 80 vuoden takaisen yön. ”Kuinka voisinkaan unohtaa? Se oli kesäkuinen yö kotikaupungissani Viipurissa. Elettiin jatkosodan loppuaikoja.”
Repolankadun päässä näkyvät Viipurin rautatieaseman rauniot. Venäläiset räjäyttivät sen elokuussa 1941. Oikealla lähinnä asemaa olevan talon osoite oli Erkonkatu 2. © SA-kuva
”Sinä yönä kesäkuussa 1944 vihollisen pommikoneita jyrisi Erkonkadun, Rautatienkadun ja Repolankadun muodostaman korttelin yli. Kortteli oli Viipurissa vastapäätä yhtä pommituksen pääkohdetta – rautatieasemaa, ja siellä oli myös kivinen kotitalomme.
Kyyhötin vanhempieni kanssa talon väestönsuojassa. Aikuiset tuijottivat hartiat kyyryssä kohti kattoa. Jotkut purivat hampaitaan vastakkain niin että kirskui. Ajoittain kuului putoavien pommien voimistuvaa vihellystä. Vanhemmat painoivat itkeviä lapsia itseään vasten.
Minä en itkenyt. Miten olisin voinutkaan? Olinhan jo melkein koulupoika, seitsenvuotias.
Tahattomia naurun pyrskähdyksiä aiheutti iäkkään leskimiehen piipittävä kuorsaus. Pommisuojaan hän oli tullut yllään vain paita ja lyhyet alushousut. Samanlaisessa asussa hänet oli usein nähty talviaamuisin läheisessä maitokaupassa.
Ilmahälytyksen jälkeen väestönsuoja oli kuin Lontoon vahakabinetti – kalpeita, liikkumattomia, outoihin asentoihin jähmettyneitä ihmisiä.”
Viipuri oli jälleen Suomen elokuussa 1941. Ryhmä kaupungin takaisin vallanneita sotilaita edessään Viipurin linna ja sen perustajan Torkkeli Knuutinpojan patsas. © SA-kuva
”Senkin pirulaiset!”
”Kerran oli jo Viipurista paettu mutta palattu takaisin syksyllä 1941. Ja siellähän se seisoi edelleen Linnansillan aukiolla: pronssiin valettu ja miekkaansa nojaava Torkkeli Knuutinpojan patsas.
Paettu oli marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Hieman ennen aamuyhdeksää hälytyssireenien nouseva ja laskeva ääni oli ilmoittanut ilmavaarasta. Venäläisten pommikoneiden siipien alapinnan punaiset tähdet olivat erottuneet selvästi.
Olin ollut liian pieni muistaakseni myöhemmin mitään. Muistajia kuitenkin riitti. Ja muistoja säestivät aina samat sanat: senkin ryssän pirulaiset!
Nimipäivääni piti tuolloin 1939 viettää illalla. Kakku oli haettu Pursiaisen leipomosta. Täytekakku oikein. Lahjaksi odotin suurikokoista kellanruskeaa pehmeää nallea.
Sain nallen jo päivällä. Pidin siitä kaksin käsin kiinni, kun nousin vanhempieni kanssa Voli-sedän pirssiautoon. Viipurista oli päästävä pois. Ei tulisikaan nimipäiväjuhlia. Neuvostoliitto oli aloittanut sodan ilman sodanjulistusta.
Tuhansia ihmisiä tungeksi rautatieasemalla. Aikataulut olivat sekaisin. Länttä kohti kuljettiin myös jalan, potkukelkoilla ja polkupyörillä. Kaduilla oli palokunnan ruiskuletkuja, seinäkivien palasia, lasimurskaa ja asunnoista ulos kannettuja huonekaluja.
Sorvalin hautausmaan portilla Voli-setä pysäytti auton. Äitini lähti taluttamaan minua kohti nelivuotiaana keuhkokuumeeseen kuolleen Lassin hautaa ja yritti ottaa nallen pois:
”Lassi-veli jää tänne, annetaan nalle Lassille, anna äiti laittaa sen Lassin haudalle.”
En antanut.”
Talvisodassa vaurioituneita Viipurin rakennuksia alettiin jälleenrakentaa heti syksyllä 1941. © SA-kuva
Talvisodan jaloista paenneet viipurilaiset jättivät kotikaupunkiinsa paljon irtaimistoa, josta jonkin verran löytyi vielä syksyllä ja talvella 1941. © SA-kuva
”Jalka meni, ääni jäi”
”Talvisodan jälkeen palasimme Viipuriin. Muuta vaihtoehtoa eivät isäni ja äitini ajatelleet. Evakkoaika oli ohi – toistaiseksi.
Kirpeinä pakkaspäivinä kuljin äitini kanssa Kauppahalliin, josta sai suuhunpantavaa, jos sattui saamaan – silakoitakin piti jonottaa tuntikausia. Kortilla olivat maito, liha, kananmunat, kahvi, tee ja jauhot. Vain lanttuja riitti – paleltuneita nekin.
Jotain oli sentään lasten makeannälkään: sakariinilla imellettyjä porkkanamuruja ja kämmenpohjasta kielellä nuoltavaa marjakeittojauhetta. Kauppahalli sijaitsi Viipurin keskustaan ulottuvan merellisen Salakkalahden lähituntumassa
Aikanaan lahden jäällä pelasivat jääpalloa Viipurin Sudet – Suomen paras jääpalloseura vielä äitini nuoruudessa. Hän kertoi lankonsa Ami Ahngerin kantaneen lempinimeä Emäsusi. Liukkaampaa luistelijaa tuskin olikaan. Maaleja Ahnger teki jopa lyömällä pallon suoraan ilmasta vastustajan verkkoon.
Äiti muisteli, kuinka jäätävän kylminäkin iltoina perheen nuoret tyttäret olivat seuranneet Susien pelaajia Salakkalahden jäälle ja onnellinen se, joka sai kantaa Kostamon Eetun tai Joutsenlahden Nikon mailaa tai luistimia. Nimensä seura oli saanut harmaista villapaidoistaan.
Ennen lokakuun vallankumousta 1917 Viipurin Sudet kävivät usein pelimatkoilla Pietarissa. Ja kun palasivat, toivat tuliaisia monenmoisia: kovia karamelleja, pompossiloita, ja pitkää ja suolaista vehnästä, sitnovaa, mutta myös saaleja, päähuiveja, kretonkia ja sitsiä, josta Viipurin naisväen sopi tehdä kauniita esiliinoja.
Se oli silloin ja nyt oli nyt. Jatkosodan viimeinen kesä 1944 lähestyi.
Keittiön puoliksi avoimesta ikkunasta kuului laulua kivitalomme kapealta pihalta. Ääni oli tuttu. Sotansa jo sotinut mies oli useasti käynyt pihalla laulamassa.
Äitini lähetti minut viemään laulajalle muutaman kolikon. Vielä kevättalvella miehen toinen jalka oli ollut amputoitu vain säärestä, mutta nyt näkyi hakaneulalla suljetun housunlahkeen yläpuolella enää lyhyt tynkä.
Ojensin kolikot miehelle, joka kiitti lakkiaan nostaen. Katse oli tyyni ja ääni kirkas:
”Miinaan astuin… Jalka meni, ääni jäi.”
Mies ojentautui suoraksi toisen jalkansa varassa. Ote kainalosauvoista tiukkeni. Ympäri pihakuilua alkoi kiertää viimeinen laulu:
”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt’ ihana enkeli kotihin vie… Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy…”
Mies ei palannut enää.”
Talvisodassa monin osin raunioituneessa Viipurissa oli runsaasti jännittäviä leikkipaikkoja kaupunkiin palanneiden perheiden lapsille. © SA-kuva
Viipurista junalla Hannilaan
”Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalankannaksella alkoi kesäkuun 9. päivä vuonna 1944. Se eteni kohti Viipuria, missä tunnelma oli tuolloin vielä oudon huoleton.
Iltaisin käveli Havin valleilla tuttuun tapaan niin nuoria kuin vanhojakin. Katulaulaja ilahdutti:
”Kerran viel’, kerran viel’, laula oi, satakiel…”
Pommituksia alkoi olla päivin ja öin. Juuri niitä, joista yhtenä pakenimme jälleen pommisuojaan ja kuuntelimme naapurin kuorsausta.
Isäni jatkoi arkityötään, vaikka tajusikin, että pian on taas lähdettävä. Lopulta minä matkasin äitini kanssa junalla Hannilaan. Se oli pieni kylä Karjalan radan varrella kolmen peninkulman päässä Viipurista.
Rauhan paratiisi ei Hannilakaan ollut. Kerran kulkuni äidin kanssa katkesi siihen, kun edestäpäin pitkältä suoralta tieltä kuului nopeasti voimistuvaa jyminää. Melkein puunlatvojen tasalla lensi suoraan kohti vihollisen maataistelukone.
Syöksyimme maantien ojaan. Kone ei tulittanut. Viereisellä pellolla lapioonsa nojaileva venäläinen sotavanki nauroi. Äitini pui nyrkkiään:
”Ryssä, ryssä, ryssä!”
Sanat tulivat sydäntä syvemmältä.
Neliapiloita metsiköstä
Kun puna-armeija oli jo melkein Viipurin porteilla, oli syytä jatkaa Hannilasta Parikkalaan, josta Karjalan rata haarautui Savonlinnaan.
Elisenvaaran ruuhkaisella ratapihalla junamme seisoi kahden muun välissä. Pommien jyske täytti jälleen ilman. Konttasimme viereisen junan vaunujen alitse ja juoksimme lähimetsikköön. Vihollisen pommikoneet ja saattohävittäjät iskivät kolmena aaltona.
Suojattomiin evakkoihin kohdistunut ilmahyökkäys kesti viitisentoista minuuttia. Äitini noukki metsikössä apiloita. Kaikki olivat harvinaisia neliapiloita, onnentuojia.
Onnekkaita olimmekin, sillä surmansa sai 152 ihmistä ja haavoittui vieläkin enemmän – pääosin naisia, lapsia ja vanhuksia. Kaikkialla oli ruumiita ja ruumiinosia, niitä roikkui puiden oksillakin.
Äitini peitti silmäni kaulahuivillaan.
Elisenvaaran aseman pommitus tapahtui kesäkuun 20. päivänä puolenpäivän jälkeen. Muutama tunti myöhemmin Mikkelin päämajan radiopäivystäjä nappasi oudon puhelun. Venäläinen upseeri ilmoitti ajavansa panssarivaunussaan jollakin Viipurin kadulla. Upseerin mukaan kaupungissa oli enää vain venäläisiä joukkoja. Illalla suurin osa kaupungin valloittajista oli ympäripäissään.
Pari päivää myöhemmin taisteltiin nelisen kilometriä kauempana Tienhaarassa ja Sorvalissa. Vihollisen piti Viipurin jälkeen ylittää Kivisalmen silta ja jatkaa kohti Helsinkiä. Suomalaiset pioneerit räjäyttivät sillan.
Sorvalin rannat olivat täynnä erilaisia vesivekottimia, mutta yli ei vihollinen päässyt. Sorvalin hautakivistä osa oli siirtynyt paikoiltaan tai pirstoutunut.
Niinkö oli käynyt myös veljeni Lassin haudalle?”
Venäläiset sotavangit joutuivat tekemään räjäytetyn Viipurin rautatieaseman purku- ja raivaustöitä. © SA-kuva
Kirjakaupan enteellinen teos Koditon
”Kymmenisen vuotta sitten osallistuin sotahistorialliseen matkaan. Pääkohde oli Viipuri ja oppaana sotahistorioitsija Eeva Tammi.
Viipurissa kävin vilkaisemassa kahta entistä kotitaloani. Aseman läheisen Erkonkadun talon katutasossa oli edelleen pikkuliikkeitä, mutta ei enää minulle aikanaan tärkeintä – pientä kirjakauppaa. Sieltä olin jo alle kouluikäisenä ostanut monta kirjaa. Unohtumattomin oli kuin enteellisesti Hector Malot’n romaani Koditon – päähenkilönä kahdeksanvuotias Rémi.
Viipurista matka jatkui Tali-Ihantalan alueelle, missä käytiin heinäkuussa 1944 Pohjoismaiden historian suurin taistelu. Neuvostoliitto ei voittanut, mikä varmisti Suomen itsenäisyyden. Taistelussa kaatui noin 1 300 suomalaista ja noin 6 000 venäläistä sotilasta.
Lähellä kenraali Einari Vihman kuolonpaikkaa oli paljon kivenmurikoita, suuria ja vielä suurempia, ja lähellä pieni kapea oja, jonka keskellä tummankosteita, tasapintaisia kiviä. Päätin loikata kiveltä toiselle, liukastuin, ja sitten kävi niin kuin kävi.
Kaaduin Tali-Ihantalassa – minäkin.”
© Otavamedia