Evakkopoika Esko Suutari oli 12-vuotias, kun jäi orpona liki yksin hoitamaan kotitilaansa: ”Piti vain purra hammasta – selviäminen oli pääasia”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Esko Suutari
Evakkoaikojen ja sen jälkeisen elämän muisteleminen on nostanut tunteita Eskon pintaan. Häntä ilahduttaa Sirpa Pääkkösen kirja Karjala sydämessä, sillä siihen haastateltiin myös Suutarin perheen jälkipolvea. Perheen lapset ja lastenlapset ovat aidosti kiinnostuneita karjalaisista juuristaan. © Teija Soini
Oulaisissa asuvan evakon, Esko Suutarin, 81, lapsuusperhe hajosi vastoinkäymisiin sodan jälkeen. Valoisan ja tulevaisuuteen uskovan luonteensa ansiosta Esko käänsi vaikeudet voitoksi.

Pakkanen kiristi otettaan, hiljaisuus pihapiirin ympärillä oli käsinkosketeltava. Elettiin 1950-luvun alkua Pälkäneen Aitoon kylässä. Kaksitoistavuotiaan evakkopojan Esko Suutarin Eila-sisko oli tullut edellisenä iltana vierailulle mutta lähtenyt pois jo aamutuimaan. Esko Suutari jäi yksin kotitaloon. Äiti ja isä olivat kuolleet.

Ikävissään Esko meni pihalle ja näki siskonsa jalanjäljet lumihangessa. Lumisade voisi peittää ne, hän säikähti. Hän haki sisältä pahvia, repi sen palasiksi ja peitti siskon jalanjäljet niillä.

Aina kun yksinäisyys sai yliotteen, hän palasi pihalle, siirsi pahvit syrjään ja katseli siskonsa jalanjälkiä. Olivathan ne edes jonkinlainen merkki ihmisen läheisyydestä.

Esko asui kotitilalla isoveljensä Veikon kanssa, mutta nyt tämä oli lähtenyt armeijaan.

Yksinäisyys oli arkipäiväistyttyäänkin musertavaa, mutta ikinä se ei lamaannuttanut. Oli vain elettävä eteenpäin, koska vaihtoehtoja ei ollut.

”Joskus yöllä heräsin itkuuni, ja ikävä nousi pintaan. Rukoilin: Levolle lasken, Luojani, armias ole suojani. Sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Evakkojen äkkilähtö Kannakselta suurhyökkäyksen alta

Talvisodan seurauksena yli 400 000 karjalaista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon. Kun jatkosota kesäkuussa 1941 syttyi ja Suomi valtasi menettämiään alueita takaisin, monet palasivat kotiseuduilleen.

Näin teki myös Esko Suutarin perhe. Esko oli syntynyt Pälkäneellä ensimmäisen evakkomatkan aikana 1941.

Perhe oli lähtenyt evakkoon Kivennavalta. Sisarensa jättämästä muistelukirjeestä Esko on lukenut, kuinka vaari oli sanonut lähdön hetkellä: katsokaa nyt kotia, tämän jälkeen ette enää sitä näe.

Evakkoon lähtijät kokivat eroahdistusta ja olivat itkuisia, kun oli käytävä tien päälle tyhjin käsin, kohti tuntematonta.

Toisella kertaa, jatkosodan aikana Kannaksen suurhyökkäyksen alettua lähtö oli erityisen dramaattinen.

”Suurhyökkäys alkoi tykistökeskityksellä. Alussa iskut osuivat suoraan maillemme, jotka sijaitsivat rajavyöhykkeellä. Oli 10. kesäkuuta, aurinkoinen kesäpäivä. Miehet olivat peltotöissä eivätkä ehtineet naisten ja lasten avuksi. Joku kotona nappasi minut kainaloon, karjalanpiirakat jäivät uuniin. Kaikki tapahtui minuuteissa.”

Eskon sisko, joka oli kylillä asioilla, oli lentänyt paineen voimasta pyörän päältä. Seuraavana yönä naiset palasivat pelastamaan karjaa navetasta.

”Jotkut muistavat asioita hyvinkin varhaisilta elinvuosiltaan, mutta itse en muista evakkoon lähdöstä mitään. Ehkä se on ollut jokin suojareaktio.”

Lue myös: Suurhyökkäyksen alla 1944 tiedustelutieto sivuutettiin:”Hätä ei ole tämän näköinen”

Esko Suutari lomailemassa koulupoikana Hollolassa, jonne Suutarit sijoitettiin jatkosodan aikana. Ystävyydestä isäntäperheen kanssa tuli elinikäinen. © Esko Suutarin kotialbumi

Esko Suutari lomailemassa koulupoikana Hollolassa, jonne Suutarit sijoitettiin jatkosodan aikana. Ystävyydestä isäntäperheen kanssa tuli elinikäinen. © Esko Suutarin kotialbumi

57-vuotiaan isän kuolema oli valtava shokki

Evakoiden siirrot tapahtuivat pitäjäkohtaisesti. Samoilta asuinseuduilta olevia asutettiin samoilla seuduille, kivennapalaisia Pirkanmaalle.

Talvisodan evakkoreissulla Suutarin perhe oli sijoitettuna Pälkäneelle pieneen puulämmitteiseen mökkiin, joka oli niin kylmä, että vesi jäätyi ämpäriin ja Eskon vaipat yöllä hirsiseinään kiinni.

Isäntäväki oli kuitenkin ystävällistä.

Perheeseen kuuluivat Eskon isovanhemmat, vanhemmat ja neljä sisarusta. Eskon isä oli vapautettu rintamamiespalveluksesta korkean ikänsä vuoksi. Jatkosodan aikana perhe sijoitettiin Hollolaan, hämäläiseen maalaistaloon.

”Meidät otettiin vastaan sydämellisesti ja lämminhenkisesti, erityisesti minut nuorimmaisena.”

Vuonna 1948 Suutarit saivat asuttavakseen Luopioisten pitäjästä Aitoon kylästä kylmän asutustilan, jossa oli vain kaksi latoa. Talon valmistumista odotellessa asuttiin väliaikaisissa tiloissa.

Vain kaksi viikkoa Aitooseen muuton jälkeen astui suru taloon.

Elettiin heinätöiden aikaa. Tultuaan lounaalle Antti-isä otti tapansa mukaan ruokalevon. Kun Eskon Eila-sisko meni herättämään isää, ei tämä herännytkään. Isän 57-vuotias sydän oli uupunut lopullisesti.

”Se oli valtava shokki. Mutta kuten siihen aikaan, ihmiset olivat toimintakykyisiä vaikeuksista huolimatta.”

Neljä vuotta myöhemmin äiti kuoli

Koulun Esko Suutari aloitti vasta 8-vuotiaana, sillä hän oli pienikokoinen ja heiveröinen. Rahat olivat perheessä monta kertaa tiukassa.

Ikävät tapahtumat eivät päättyneet isän kuolemaan. Vuonna 1952 tuli Hanna-äidin vuoro.

”Äiti sairastui keuhkosyöpään, ja hän joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa, lopulta kunnalliskodin sairasosastolla. Menin usein äidin luo koulun jälkeen. Tein läksyt ja olin äidin seurana. Hän piteli minua usein kädestä kiinni, kyllä hän siinä jätti jäähyväisiä.”

”Paa päälleis, jottet vilusta itsijäis”, hän neuvoi ja kehotti Eskoa olemaan elämässä kiltti ja ahkera.

Esko uskoi, että enkeli istui äidin vierellä silloin, kun hän itse ei ollut siinä.

Äidin hautajaisten jälkeen isäntäperhe Hollolassa otti 10-vuotiaan Eskon luokseen koko kesäksi.

”Joskus menimme Lahteen ja he ostivat minulle housuja ja puseroita. Tarpeistani huolehdittiin ja sain taskurahaa kuten muutkin. Myöhemminkin he lähettivät minulle vaatepaketteja.”

Yhteydestä tuli niin lämmin, että yhä vielä Esko lapsineen vierailee talossa, jonka vanhana isäntänä toimii nykyään edellisen isännän liki satavuotias poika.

”Hän oli ja on edelleen kuin isoveli minulle.”

Esko nuorimmaisena vanhempien veljiensä kanssa Hollolassa. Isoveljet ovat lähdössä pesäpallo­harjoituksiin. © Esko Suutarin kotialbumi

Esko nuorimmaisena vanhempien veljiensä kanssa Hollolassa. Isoveljet ovat lähdössä pesäpallo­harjoituksiin. © Esko Suutarin kotialbumi

Veljekset tilanhoitajina

Äidin kuoleman jälkeen Eskon elämä muuttui kuitenkin totaalisesti.

Sisarukset asuivat 17-vuotiasta Veikko-veljeä lukuun ottamatta omillaan, joten Esko jäi pitämään lypsykarjatilaa kahdestaan isoveljensä kanssa. Lehmiä oli viisi, lisäksi vasikka tai kaksi sekä sika, kanoja ja hevonen. Lisätuloa saatiin metsästä. Esko auttoi kaikessa, missä voi.

”Kerran valjastin hevosen ja lähdin kyntämään peltoa. Auran sarvet olivat korkealla pienuuteni vuoksi, mutta minä olin niin miestä.”

Tilanne oli raskas, ja Veikon koulunkäynti kärsi. Hänen oli huolehdittava Eskosta ja talon töistä. Hän oli pikkuveljensä tuki ja turva.

Eskon muistikuvat isästä olivat hatarat, äitiä hän ikävöi. Ikävä purkautui yöllisinä itkuina, kun hiljaisuus, pimeys ja yksinäisyys tuntuivat ylivoimaisilta.

”Piti vain purra hammasta ja olla – ei kova, mutta reipas. Selviäminen päivästä toiseen oli pääasia.”

Esko sanoo, että nälkä on todellista vasta, kun tietää, ettei kaapissa ole, mitä syödä. Ensimmäinen ruoka, jota nälkä opetti laittamaan, oli leipäjankki.

”Laitoimme pannulle voita, kuivia leivänpaloja ja maitoa. Kyllä maistui ja nälkä siirtyi huomiseen.”

Lintujen ruokkiminen juontaa Eskon lapsuuteen Aitoon kylässä. Yksinäisyydessä luonnon tapahtumien seuraamisesta tuli suuri ilonaihe ja lintujen ruokkimisesta elinikäinen harrastus. ”Hiljattain lintulaudan tuntumassa vieraili yhtä aikaa viisi peltopyytä, kaksi oravaa sekä normaali repertuaari tavanomaisia talven lintulajeja”, Esko iloitsee. © Teija Soini

Lintujen ruokkiminen juontaa Eskon lapsuuteen Aitoon kylässä. Yksinäisyydessä luonnon tapahtumien seuraamisesta tuli suuri ilonaihe ja lintujen ruokkimisesta elinikäinen harrastus. ”Hiljattain lintulaudan tuntumassa vieraili yhtä aikaa viisi peltopyytä, kaksi oravaa sekä normaali repertuaari tavanomaisia talven lintulajeja”, Esko Suutari iloitsee. © Teija Soini

Pelottavalla koulutiellä itkunsekaisen huudon kera

Kouluun Eskolla oli matkaa viitisen kilometriä. Koulu toimi kahdessa vuorossa, iltavuoro loppui klo 18.

Kaksi viimeistä kilometriä kulki säkkipimeän metsän halki, ja silloin Esko torjui pelkoaan itkunsekaisella huudolla.

”Ehkä sen aiheuttama adrenaliinilataus auttoi uskaltamaan. Eila-sisko tiesi tuloaikani ja lähti minua vastaan, jos ehti. Hän kertoi kuulleensa huutoni jo kaukaa.”

Koulussa hän yritti kuulua joukkoon olemalla kaikkien kaveri. Joskus Eskoa kiusattiin, mutta hän riisui kiusaajat aseista nauramalla itselleen.

”Narrin viitan alle saattoi kätkeä kipeitäkin asioita. Lopulta minut hyväksyttiin ikäisteni joukkoon, olin vahva ja työnsin kuulaa pidemmälle kuin muut. Se, että halusin olla reilu kaveri kaikille, auttoi myöskin asiassa.”

”Ryssittelyä” hän ei joutunut kokemaan koskaan.

Esko kävi oppivelvollisuuteen kuuluvan kansalaiskoulun, mutta keskikoulun ja lukion käyntiin ei ollut mahdollisuutta.

Kotitilalle saatiin lopulta perheetön naishenkilö auttamaan. Esko on oivaltanut hänen merkityksensä vasta myöhemmin. Hän pyöritti karjanhoitoa ja kodinhoitoa siten, että koti oli puhdas ja useimmiten saatiin lämmintä ruokaakin pöytään.

Esko kävi rippikoulun ollessaan kotiteollisuuskoulussa. © Teija Soini

Esko Suutari kävi rippikoulun ollessaan kotiteollisuuskoulussa. © Teija Soini

Valoa tunnelin päässä

Kun Veikko-veli meni armeijaan, jäi kaksitoistavuotias Esko Suutari tilalle yksin karjanhoitajan kanssa. Tämä viihtyi enimmäkseen omissa oloissaan.

Ei ollut ikätovereita, sanomalehtiä ei tullut. Sähköjä eikä siten radiotakaan ollut. Valaisimina olivat kynttilät ja öljylamppu.

”Olen perusluonteeltani sosiaalinen. Se oli elämäni ahdistavin talvi.”

Kaikki talon askareet piti tehdä koulupäivän jälkeen, niin heinän ja puiden ajo kuin lämmitys ja hevosen hoito.

”Iltaisin lastasin jyväsäkit rekeen ja menin aamulla hevosella kouluun. Hevonen seisoi päivän myllyn pilttuussa, ja mylläri jauhoi jauhot. Koulun jälkeen laitoin säkit rekeen ja palasin kotiin, jossa odottivat päivän työt. Leikille ei ollut sijaa eikä aikaa.”

Kerran Esko pani hevosrekeen pari vehnäsäkkiä ja meni kysymään osuuskaupan johtajalta, saisiko vehnillä rahaa.

”Ovat nämä aika roskaisia, mutta kyllä näillä nyt jotain saa”, johtaja lupasi.

Joskus oli haettava meijeristä ennakkoa. Lastensuojelusta Esko muistaa saaneensa liian isot huopatossut ja koulukelkan sekä pienen rahasumman koulumatkojen avuksi.

Kirjat toivat yksinäiselle pakopaikan

Eila-siskon jalanjälkien katsominen pahvinpalojen alla lohdutti, onneksi myös harvoin vieraillut Unto-veli toi lukemiaan kirjoja pikkuveljelleen. Tutuiksi tulivat muun muassa Monte Criston kreivi, Kolme muskettisoturia ja Turms, kuolematon.

Kirjat tarjosivat pakopaikan. Esko sukelsi syvälle kirjojen maailmaan. Nyt jälkeenpäin hän ymmärtää, ettei elänyt ikäisensä lapsen maailmassa.

Koulussa opettaja kuitenkin huomasi Eskon lukuharrastuksen, ja poika sai lainata koulun kirjastosta tavanomaisen yhden kirjan sijasta viisi kirjaa. Lisäksi hän sai kunnian valita joka vuosi kolme kirjaa kirjaston kokoelmiin. Opettaja kirjoitti:

”Eskolla on mieltymys sivistysharrastuksiin.”

Lisäpontta toi se, että se oli kirjoitettu kansakoulun päästötodistukseen, mikä pantiin opintopolun myöhemmissä vaiheissa merkille.

Hollolasta Eskoa neuvottiin hakeutumaan kotiteollisuuskouluun. Esko pääsi sinne ja asui talven Hollolassa.

Käänteentekevää oli, kun Eila-sisko kannusti Eskoa hakemaan kotiteollisuuskoulun jälkeen Perheniemen Evankeliseen Opistoon Iittiin.

”Siellä löysin itseni ja identiteettini. Kasvoin ihmiseksi, joka olen. Tärkein tunne oli turvallisuus. Minusta pidettiin huolta. Hengellisyys asetti arvot oikeaan järjestykseen ja opetti, miltä tuntuu tuntea jotain tunnetta. Ilo, riemu, ystävyys, rakkaus ja yhteisöllisyys tulivat tutuksi. Olin ikään kuin kirjoittamaton kirja, johon oli helppo kirjoittaa.”

Yksinäisyys ja ahdistus olivat tipotiessään, kun Eskolla oli talo täynnä ”siskoja, veljiä, isiä ja äitejä”. Sisäoppilaitosmaisessa yhteisössä opettajat ja oppilaat asuivat samassa yhteisössä.

Perheniemen ja armeijan jälkeen Esko kävi yli kuusi vuotta kestäneen opettajaseminaarin Raahessa ja valmistui luokanopettajaksi. Siltä reissulta löytyi myös elinikäinen kumppani, Sirkku-vaimo.

Esko ja Sirkku-vaimo muistelivat vanhoja aikoja valokuva-albumia selaten. © Teija Soini

Esko Suutari ja Sirkku-vaimo muistelivat vanhoja aikoja valokuva-albumia selaten. © Teija Soini

Karjalaiset juuret

Vaikka elämä vei Eskon Pohjois-Suomeen ja lapsuusperheen hajotessa perinnetietous omista, karjalaisista juurista jäi vajavaiseksi, karjalaisuus on vahvasti osa Eskon identiteettiä.

”Pohjoiseen jäätyäni kaipasin sukulaisiani, karjalan murretta ja kaikkea, mikä toi kodin mieleen.”

Lyhyillä lomatapaamisilla ei perimätieto ehtinyt siirtyä, oli niin paljon muuta puhumista ja tekemistä.

Karjalaisuus ei Pohjanmaalla ollut kovin näkyvästi esillä eikä Esko osallistunut yhdistystoimintaan. Vasta viimevuosina hän on ottanut tehtäväkseen laskea seppeleen Karjalaan jääneiden muistomerkille.

”Karjalaisuus merkitsee minulle kuulumista joukkoon, mistä olen ylpeä. Erityisesti Ukrainan sota on karistanut yltäkylläisyyden ruosteen pois ja kirkastanut sen, että kansojen kohtalot voivat olla samankaltaisia.”

Karjalainen kulttuuri on Eskolle aarre, jota on vaalittava. Karjalaiset revittiin juuriltaan ja sen takia on tärkeää, että karjalaista kulttuuria vaalitaan. Viestikapula on yksittäisten ihmisten käsissä: miten siirrän kapulan eteenpäin.

Eskon lapsille karjalaiset juuret ovat luonnollinen osa elämää. He ovat tehneet muun muassa sukututkimusta. Perheellä on kaksi Whatsapp-ryhmää karjalaisen hengen ja kulttuurin ylläpitoon.

Esko on valoisa ihminen eikä hän tunne katkeruutta. Sivuraiteita olisi matkan varrella ollut tarjolla, ja hän on kiitollinen kaikille niille ihmisille ja voimille, jotka ovat viisaudellaan ohjanneet hänet elämässä oikeille raiteille.

Tietoisuus evakkomatkasta ja kodin jäämisestä Kivennavalle ei alkuun herättänyt hänessä suuria tunteita. Se ihmetytti Eskoa itseäänkin. Reissu Kivennavalle vuonna 2005 muutti kaiken.

Ennen sotia otettu kuva Kivennavan kodista on arvokas muisto. Talosta oli lähdettävä pakosalle minuuteissa suurhyökkäyksen alettua. Eskon isä oli kirvesmies ja hän oli suunnitellut ja rakentanut kauniin ristikirkon-mallisen talon. © Teija Soini

Ennen sotia otettu kuva Kivennavan kodista on arvokas muisto. Talosta oli lähdettävä pakosalle minuuteissa suurhyökkäyksen alettua. Eskon isä oli kirvesmies ja hän oli suunnitellut ja rakentanut kauniin ristikirkon-mallisen talon. © Teija Soini

Paluu kotikylään

”Menimme siskoni ja serkkujeni kanssa kotikylääni Soppikylään ja seisoimme vanhan kotimme pihamaalla. Mietin, että täällä me olisimme saaneet elää perheenä yhdessä, jos kaikki olisi mennyt toisin”, Esko Suutari liikuttuu.

Suutarin perheen koti oli työnnetty katepillarilla metsän reunaan.

Kaikki oli lanattu sileäksi.

Metsän reunassa oli korkeat maavallit, joiden seasta erottui tiiliskiviä, astian kappaleita ja hirsiä. Esko kuuli, että kylästä oli tehty armeijan harjoituskenttä.

Jotain oli sentään jäänyt, muun muassa keittiön ikkunan alla kasvanut ruusu.

”Se kasvoi edelleen juurillaan todistuksena, että meitä ei nujerreta. Sillä hetkellä päässäni räjähti patoutunut tunne-elämän pommi. Romahdin ja itkin. Tällä paikalla on ollut minulle kallein ja rakkain paikka maan päällä: koti. Tunsin vihaa ja katkeruutta, se oli kuin tsunami, joka murskasi alleen kaiken hetkeksi. Mutta niin kuin tsunami vetäytyy ja paljastaa tuhon, niin tämä tunnetsunamikin laantui nopeasti ja kirkasti lopullisesti, mitä olin menettänyt. Sisimpäni syvimmät salvat olivat auenneet, kaikki paha purkautui ulos ja olo oli helpottunut”, Esko kertoo.

Ukrainan sota ei ole repinyt hänen omia haavojaan auki, mutta karjalaisten kohtaloiden kautta on helppo samaistua ja kulkea rinnalla.

Esko näkee usein itsensä kulkemassa uutiskuvien seassa ja se sattuu.

”Ihan niin kuin meidät otettiin aikoinaan vastaan ja luotiin uudet elämän edellytykset, niin on meidän vuoromme nyt maksaa kunniavelkaa ja ottaa vastaan kohtalotoverit Ukrainasta. Empatia on helppo laji, kun sitä on saanut itse maistaa.”

Perheen kallein karjalaisuudesta muistuttava elävä muisto on Tero-pojan pihalla kasvava Karjalan kotikuusi, taimi, jonka Esko toi mukaansa Karjalan reissultaan.

”Se kuvastaa hyvin meidän sopeutumistamme. Kesti monta vuotta ennen kuin se juurtui outoon maankamaraan, mutta sitten, kun se oppi ottamaan kasvuvoiman uudesta maasta, se on alkanut kasvaa ja kukoistaa.”

Esko Suutarista ja karjalaisista juurista kerrotaan myös Sirpa Pääkkösen kirjassa Karjala sydämessä (SKS).

Lue myös: Lastenkotilapsesta kasvoi auttaja maailman kriisialueille – ”Tarja Tuovinen on ylpeä elämästään: ”En ole antanut periksi enkä ole tullut kyyniseksi – olen aina jaksanut heittäytyä uuteen”

X