Juurettomuus vaivaa myös evakkojen lapsia – Hellä Neuvonen-Seppänen: ”Karjalaisuus painettiin piiloon”
Karjalan evakkojen lapset kokevat kaipausta ja juurettomuutta, joka on siirtynyt heille heidän vanhemmiltaan. Tämän havaitsi Hellä Neuvonen-Seppänen tutkimuksessaan, jonka myötä hän teki matkan myös juurilleen.
Hellä Neuvonen-Seppänen halusi antaa tutkimuksessaan äänen evakkojen lapsille. Kuva: Susa Junnola
Niin kauan kuin Hellä Neuvonen-Seppänen muistaa, Karjala on ollut hänelle salaperäinen ja kiinnostava paikka. Pikkutyttönä hänellä oli tapana kiivetä kamarin uuninpankolle ja selata äitinsä Karjala-kirjaa ja vanhoja valokuva-albumeja. Kuvat houkuttelivat hänet mielikuvitusmatkalle jonnekin menneisyyteen, kiehtovaan Karjalaan.
Hellän äiti, Aleksandra Neuvonen, tyttönimeltään Porali, oli yksi niistä 400 000 karjalaisesta, jotka pakenivat sotaa juhannuksena 1944. Aleksandran kotipaikka oli Salmin kunnassa Laatokan rannalla sijaitseva Kirkkojoki. Mutkien kautta hän asettui Lähessaloon, Mikkelin maalaiskuntaan, savolaisen miehensä kotitilalle. Syntyi viisi lasta, toiseksi nuorimpana Hellä vuonna 1955.
”Kohtaloni sinetöitiin jo ennen syntymääni. Minusta tuli evakon lapsi”, Hellä Neuvonen-Seppänen sanoo.
Evakkouden jäljet
Nyt Hellä Neuvonen-Seppänen tutkii kaltaisiaan – sotien jälkeen Suomessa syntyneitä evakkojen lapsia. Kukaan ei tiedä tarkkaan, kuinka paljon siirtokarjalaisten lapsia on, mutta Neuvonen-Seppänen arvelee, että heitä täytyy olla ainakin miljoona.
Hänen tuore väitöskirjansa, joka pureutuu siirtokarjalaisuuteen evakon lasten elämässä ja muistoissa, on samalla tutkimusmatka hänen omille juurilleen.
”Erityisesti minua kiinnostaa, millaisia tunnetaakkoja ja selviytymisstrategioita on evakkojen sukupolvelta siirtynyt heidän jälkeläisilleen. Miten evakkojen osin traumaattisetkin kokemukset ovat kietoutuneet evakkojen lasten elämään? Uskon lapsuudenkokemusten merkityksellisyyteen aikuisuudessa ja siihen, että perheen tarina muuttuu osaksi lapsen tarinaa.”
Neuvonen-Seppänen välttää käyttämästä sanaa pakolainen, sillä sana herättää siirtokarjalaisissa ja heidän jälkeläisissään hyvin ristiriitaisia tunteita.
”Mutta noin yleisellä tasolla evakkojen ja pakolaisten kokemukset oman kodin jättämisestä ja uuteen paikkaan asettumisesta ovat samankaltaisia.”
Vallalla olevan käsityksen mukaan Karjalan evakot ja heidän lapsensa ovat sulautuneet valtaväestöön ja sopeutuneet hyvin suomalaiseen yhteiskuntaan. Kolikolla on myös kääntöpuolensa. Sulautuminen on tapahtunut omaa kulttuuria häivyttämällä ja huonoista kokemuksista ja kohtelusta vaikenemalla.
”Olenkin halunnut löytää valtatarinan rinnalle moniäänisyyttä, evakkojen lasten omia tarinoita.”
Kaipuu periytyy
Ryhtyessään haastattelemaan evakkojen lapsia Hellä Neuvonen-Seppänen ei vielä tiennyt, löytyisikö yhdistäviä kokemuksia. Lopulta hän yllättyi siitä, miten samankaltaisia kokemuksia haastateltavilla oli.
Päällimmäisenä nousi esiin kaipaus ja juurettomuus. Monella haastateltavalla oli tunne siitä, että hän ei oikein kuulu mihinkään, tai että jossain muualla olisi jotain parempaa.
”On selvää, että jos vanhempi tai vanhemmat ovat ikävöineet menetettyjä kotejaan, imevät lapset tämän kaipuun itseensä. Juurettomuus voi ilmetä konkreettisesti kaipuuna vanhempien kotiseudulle Karjalaan. Mutta se voi ilmetä myös kaipuuna jonnekin muualle, vaikka ulkomaille. Tai se voi olla vain sisäinen tunne siitä, että jotakin puuttuu.”
Neuvonen-Seppänen havaitsi, että myös vanhempien selviytymiskeinot ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle.
”Moni evakko haki hyväksyntää miellyttämällä valtaväestöä, ahkeruudella ja ylisuorittamisella. Samoin keinoin evakkojen lapsetkin ovat pärjänneet. Karjalaisuus painettiin piiloon, jotta säästyttäisiin hankaluuksilta, ja myös lapset oppivat peittämään tunteensa.”
”Moni evakko haki hyväksyntää miellyttämällä valtaväestöä, ahkeruudella ja ylisuorittamisella. Karjalaisuus painettiin piiloon.”
Monet haastateltavat kertoivat myös rakkauden ja hellyyden puutteesta. Kun vanhemmat kääriytyivät omaan suruunsa, lasten tarpeet unohtuivat. Lapset oppivat olemaan kiltisti ja hiljaa, jotta eivät tuottaisi vanhemmilleen lisää tuskaa.
Tai jos vanhemmat vaikenivat surustaan ja esittivät iloista, oppivat lapsetkin sen, että ikävät asiat piilotetaan reippaan ulkokuoren alle.
”Toki evakkojen lasten kokemuksissa voi olla kyse myös sodan taakasta ja sukupolvikokemuksesta, joka yhdistää kaikkia sodan jälkeen syntyneitä. Ajattelen kutenkin niin, että ihmisen oma tulkinta evakkouden jäljistä on se, millä on merkitystä.”
Viisi eri tarinaa
Neuvonen-Seppänen löysi evakkojen lasten kokemuksista viisi erilaista sisäistä tarinaa, jotka ovat siirtyneet heille heidän vanhemmiltaan. Sisäisellä tarinalla hän tarkoittaa mielen sisäisiä prosesseja, eräänlaista puhetta, jolla ihminen tulkitsee itseään ja elämäänsä.
”Olen karjalainen -ajatus kertoo karjalaisuuden luonnollisuudesta – evakon lapsen vahvasta tunteesta, että ei osaa olla muuta kuin karjalainen.”
Karjalaisuus tulee Neuvonen-Seppäsen mukaan ikään kuin verenperintönä, jos molemmat vanhemmat ovat syntyneet luovutetussa Karjalassa.”
”Kotini on Karjalassa -tarina kertoo puolestaan evakon lapsesta, joka on koko aikuisikänsä tehnyt työtä Karjalan palauttamiseksi Suomelle. Ajatus on, että koti ei ole siellä, missä lapsuus on vietetty, vaan todellinen koti on Karjalassa.”
Jotkut evakkojen lapset toteuttavat karjalaisuuttaan ennen kaikkea karjalaisen kulttuurin – kuten esimerkiksi ortodoksisuuden tai aktiivisen yhdistystoiminnan – kautta. Tätä sisäistä tarinaa Neuvonen-Seppänen kutsuu nimellä Kannan karjalaista kulttuuriperimää.
”Haastateltavien joukossa oli myös niitä, jotka kokivat jääneensä karjalaisuuden ulkopuolelle. Heidän tarinalleen annoin nimen Karjala ei kuulu minulle. Ulkopuolisuus voi olla myös evakon lapsen oma valinta. Siirtokarjalaisuus on jättänyt paljon katkeruutta, jossa kaikki eivät halua olla mukana.”
Ja sitten on niitä, joiden sisäiselle tarinalle Neuvonen-Seppänen antoi nimen Etsin kunnes löydän Karjalan. Tämä on myös Neuvonen-Seppäsen tarina.
”En tietenkään voi olla täysin karjalainen, koska isäni on savolainen. Karjalaisuus on kuitenkin osa minua, ja sen perintö kiinnostaa. Mutta vaikka miten etsin ja tutkin, jotenkin karjalaisuus ja Karjala pysyvät mysteerinä, kuin satuna.”
”Evakkouden taakkaan liittyy myös mahdollisuus. Karjalainen kulttuuri on rikkaus, ja perheen kovat kokemukset voivat jalostua sitkeydeksi ja kekseliäisyydeksi”, korostaa Hellä Neuvonen-Seppänen. Kuva: Susa Junnola
Sittenkin tohtoriksi
Hellä Neuvonen-Seppäsen äiti Aleksandra peitti karjalaisuutensa ja ortodoksisuutensa. Hän vaikeni ja savolaistui, koska se oli keino selviytyä. Karjalaisten sukulaisten yhteisissä tapaamisissa Neuvonen-Seppänen näki kuitenkin erilaisen äidin: iloisen ja vilkkaan naisen, jonka karjalan kieli soljui kauniina.
”Äitini ei puhunut evakkoudesta eikä rajan taakse jääneestä kodista meille lapsille, mutta kyllähän vanhempien kokemukset voivat siirtyä myös sanattomasti kodin ilmapiirin kautta.”
Neuvonen-Seppänen huomauttaa, että hän ei ollut koskaan niin sanottu kiltti lapsi, toisin kuin monet kohtalotoverinsa. Erilainen ja ulkopuolinen hän kuitenkin koki olevansa.
”Vaistosin äidin huonommuudentunteen ja imin sen itseeni. Toisaalta äitini oli sallivampi kuin naapureiden lasten äidit.”
Keskikoulussa Neuvonen-Seppänen oli laiska oppilas, koska ajatteli, että ei kuitenkaan oppisi. Hän innostui opiskelusta vasta aikuisiällä ollessaan jo naimissa ja kolmen pojan äiti. Hän opiskeli työn ohessa ensin ylioppilaaksi, sitten merkonomiksi ja lopulta kasvatustieteiden maisteriksi.
”Kiitos miehelleni. Hän on aina kannustanut minua eteenpäin ja hoitanut kodin ja lapset, kun minä olen opiskellut.”
Väitöskirjan aihe putkahti Neuvonen-Seppäselle kymmenisen vuotta sitten. Hänen tuttunsa Eeva Riutamaa oli tekemässä väitöskirjaa evakkolasten tunnemuistoista. Riutamaa ehdotti, että Neuvonen-Seppänen lähtisi tutkimaan evakkojen seuraavaa sukupolvea, sillä siellä oli valtavasti kyntämätöntä sarkaa.
Tutkimusaihe vei mennessään.
Valoa varjojen lomassa
Väitöskirjassaan Neuvonen-Seppänen pohtii, onko hän liikkunut liikaakin varjoissa. Entä ne menetetyn Karjalan valot?
”Onhan karjalaisuudessa valtavasti positiivisia asioita: karjalaisiksi mielletyt luonteenpiirteet kuten vieraanvaraisuus, iloisuus ja sosiaalisuus, perinnetavat, ruokakulttuuri, laulut ja leikit. Karjalaisuus on valtava rikkaus suomalaisessa yhteiskunnassa.”
Yllättävän moni Neuvonen-Seppäsen haastattelemista evakkojen lapsista oli hakeutunut töihin ammattiin, jossa voi auttaa muita. Se voi kertoa siitä, että tunnetaakasta versoo empatiaa ja ymmärrystä muita kohtaan.
”Evakkouden perintö voi olla taakka, mutta samalla se on myös mahdollisuus.”
Neuvonen-Seppänen on käynyt äitinsä kotiseudulla Salmissa kolme kertaa. Vaikka talot ovat kadonneet ja vain pellot jääneet, sielunsa silmin hän näkee vanhat karjalaiset talot sijoillaan.
”Koen henkistä yhteyttä siihen maisemaan. Joku minussa elää siellä. Ehkä nämä muistot ovat tulleet minulle jo solutasolla äidistä ja niistä sukupolvista, joiden jatkeena äiti on syntynyt.”