Riitta Uosukainen oppi jo evakkolapsena sopeutumaan elämän yllättäviinkin käänteisiin: ”Tulee mitä tulee, sen mukaan toimitaan”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Riitta Uosukainen
Riitta Uosukainen asuu lähellä Venäjän rajaa ja rajan toiselle puolelle jäänyttä synnyinkotiaan. Hän tietää kouriintuntuvasti, mitä kotinsa jättämään joutuvat ukrainalaiset käyvät nyt läpi. © Vessi Hämäläinen
Riitta Uosukaisen tyyneyttä ja tulevaisuudenuskoa edes sota ei pysty horjuttamaan. Evakkolapsi oppi jo lapsena sopeutumaan kaikkeen, mitä elämä toi eteen.

Riitta Uosukainen, 79, on olohuoneessa, jonka ikkunasta aurinko paistaa sisään. Surunauhat lepäävät edelleen tuolin selkänojalla. Elämässä ovat samaan aikaan läsnä sekä varjot että valo.

Maaliskuussa Suomi valittiin viidettä kertaa maailman onnellisimmaksi maaksi. Riitta miettii, että ehkä Ukrainan järkyttävät tapahtumat herättävät suomalaiset vihdoin ymmärtämään, miten hyvin täällä kaikki on.

”Mutta pitääkö sen aina mennä vaikeimman kautta”, Riitta Uosukainen kysyy.

Tänä keväänä Riitta on ajatellut paljon ukrainalaisia naisia ja lapsia. Heidän kohtalonsa koskettaa häntä erityisesti, sillä myös Riitan Aune-äiti synnytti tyttärensä sodan jalkoihin.

Ainoa Riitasta Ensossa otettu kuva. Kuva ei ole ihan tarkka – Riitan mukaan siksi, että hän oli vilkas lapsi. © Riitta Uosukaisen kotialbumi

Ainoa Riitasta Ensossa otettu kuva. Kuva ei ole ihan tarkka – Riitan mukaan siksi, että hän oli vilkas lapsi. © Riitta Uosukaisen kotialbumi

”Olin taatusti tasavallan rakastetuin desantti”

Riitta Uosukainen oli saanut alkunsa perheen ensimmäisellä evakkomatkalla Kotkassa. Sieltä perhe oli palannut Jääsken Ensoon heti, kun se oli mahdollista.

Kesäkuun 18. päivä 1942 Ensossa elettiin dramaattisia hetkiä. Oli menossa ilmahälytys, ja suurin osa väestä oli paennut pommisuojaan. Riitta oli kuitenkin juuri ilmoittanut tulostaan, ja Riitan äiti synnytti tytön yksin.

Samaan aikaan Riitan Reino-isä pyöräili ympäri Jääskeä etsimässä synnytysapua. Kun isä tuli kotiin, Riitta oli jo syntynyt. Täällähän tämä desantti jo on, isä totesi.

”Olin taatusti tasavallan rakastetuin desantti”, Riitta sanoo hymyillen.

Hieman aiemmin päivällä Riitan isosisko Anna-Maija oli ollut ulkona leikkimässä ja repinyt vahingossa hienon batistiesiliinansa. Anna-Maija pelkäsi äidin suuttuvan, mutta äidillä olivat kädet ja mieli täynnä aivan muita asioita.

”Vaikka oli sota, siinä oli samaan aikaan monta maailmaa. Niin kuin Ukrainassakin nyt. Me saatamme ihmetellä, kuinka kauniina ja siististi pukeutuneina he siellä kulkevat. Mutta pitää yrittää elää niin normaalisti kuin mahdollista, vaikka olisi miten vaikeaa.”

Toiselle evakkomatkalle kaksivuotissyntymäpäivänä

Riitan perhe lähti toiselle evakkomatkalle hänen kaksivuotissyntymäpäivänään kesäkuussa vuonna 1944. Tali-Ihantalan torjuntataistelun jyminän kuuli Enson juna-asemalle asti.

”Lähdimme ”omalla piletillä”, kuten äitini aina korosti. Emme siis olleet kirjaimellisesti mukana evakkovaeltajien kolonnassa.”

Perhe asettui aluksi sukulaisten luokse Lempäälään. Kun ympärillä oli omaa väkeä, he säästyivät pahimmalta evakkojen kokemalta syrjinnältä.

Muutaman vuoden kuluttua perhe muutti Imatralle, vain kymmenen kilometrin päähän rajan taakse jääneestä Ensosta, jonka nimi oli muutettu Svetogorskiksi.

”Tainionkosken kansakoulun mäeltä näkyivät vanhan Enson piiput. Samalla näki, että ei ilma siellä yhtään sen aurinkoisempi ollut.”

Vuonna 1948 Riitalle syntyi vielä pikkusisko Rauni. Sähköasentajaisän ja kotiäidin tyttäret kasvatettiin kannustavassa ilmapiirissä.

”Meidän salaisuutemme oli se, että perhe piti aina yhtä ja yritti kääntää asiat parhain päin. Kotona laulettiin ja luettiin paljon, ja vanhemmat korostivat kulttuurin, koulutuksen ja liikunnan merkitystä.”

Riitta ei koe yksinäisyyttä. Imatralla on pikkusisko Rauni, ystäviä sekä arjen auttajia ja pääkaupunkiseudulla asuu poika Antti perheineen. © Vessi Hämäläinen

Riitta ei koe yksinäisyyttä. Imatralla on pikkusisko Rauni, ystäviä sekä arjen auttajia ja pääkaupunkiseudulla asuu poika Antti perheineen. © Vessi Hämäläinen

Isänmaallisuus osana arkea

Isänmaallisuuden ja yhteisvastuullisen ajattelun Riitta Uosukainen peri kotoaan. Kotona oli aina ”selvät sävelet”, eikä Riitta kyseenalaistanut niitä myöhemminkään.

Hän muistaa vielä, miten hänen isänsä täytti evakoille maksettavaa korvaushakemusta. Muisto nostaa liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.

”Isä sanoi, että täytyy panna pienet luvut, kun valtakunnalla on niin vaikeaa. Silloin ei suinkaan yritetty kahmia kaikkea.”

Lapsena he kuuntelivat salaa Jääkärin morsianta mummon ja vaarin matkagramofonilla. Mummolan seinällä olivat myös kuvat Eugen Schaumannista ja Lennart Hohenthalista. Toinen oli ampunut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja toinen venäläismielisen prokuraattorin Eliel Soisalo-Soinisen.

Riitalle isänmaallisuus merkitsee aatteenpaloa enemmän tekoja – ennen kaikkea sitä, että tekee kaiken niin hyvin kuin voi.

”En olisi mitenkään voinut kuvitella tällaista uraa kuin minulla on ollut. Kainostelematta voin sanoa, että se johtuu siitä, että olen tehnyt kaiken niin hyvin kuin osaan.”

Riitta naurahtaa, että ylioppilaskeväänä hänen uskonnon ja psykologian opettajansa kirjoitti hänestä lausunnon: ”erittäin organisaatiokykyinen, erittäin johtamistaitoinen, erittäin aloitteellinen.”

”Ja minähän uskoin!”

Topi Uosukaisen puolisoksi

Avioliitto upseerin uraa tehneen Toivo Uosukaisen kanssa vain vahvisti ja kirkasti Riitan arvoja.

”Emme me Topin kanssa sen kummemmin keskustelleet maanpuolustusasioista. Mehän elimme sitä.”

Yhteiskunnallisen vaikuttajan uralle lähdettyään Riitta osallistui aktiivisesti maanpuolustustyöhön. Hän oli muun muassa perustamassa Naisten Valmiusliittoa ja toimi jonkin aikaa myös sen puheenjohtajana.

Opetus- ja tiedeministerinä hän oli valtiovarainministeri Iiro Viinasen luvalla ohjaamassa varoja maanpuolustuskoulutukseen. Myös sotavainajien nouto Kannakselta mahdollistui tuolloin.

Kirjassa Sodan haavoittama lapsuus on kuva Vainikan tyttäristä: Riitta (oik.) ja isosisko Anna-Maija sylissään Rauni.

Kirjassa Sodan haavoittama lapsuus on kuva Vainikan tyttäristä: Riitta (oik.) ja isosisko Anna-Maija sylissään Rauni.

Vailla kaipuuta ja katkeruutta

Evakkous on jättänyt jälkensä Riittaan ja hänen ajatteluunsa, mutta se ei määritä häntä.

”Olen ennen kaikkea karjalainen, suomalainen ja eurooppalainen. Kaikkia kolmea korostan ihan samassa tahdissa mars. Evakko olen olosuhteiden pakosta.”

Karjalan evakkojen ja heidän jälkeläistensä joukossa on elänyt vahva kaipaus Karjalaan. Riitta ymmärtää kaipauksen. Hänen kotonaan ei puhuttu paljon menneistä.

”Äitini oli Pohjanmaalla syntynyt realisti, joka sopeutui tilanteeseen – mennyt, mikä mennyt. Isää Karjalan ja kodin menetys koski kovemmin. Hänen oli vaikea tehdä sähkötöitä aivan rajan tuntumassa olevissa kohteissa. Hän sanoi meille lapsillekin, että älkää menkö sinne – itku siellä tulee.”

Riitta kertoo oppineensa paljon Karjalasta ja evakkoudesta kuuntelemalla Karjalan evakkojen tarinoita Karjalan Liiton tapahtumissa. Vaikka syntymäseutu on aivan vieressä, hänellä ei ole ollut mielenkiintoa vierailla Jääskessä kuin viran puolesta ja Jääski-seuran jäsenenä.

Katkera hän ei ole, ei menneiden eikä nykyisten tapahtumien takia – vihainen kylläkin.

Nyt Euroopan maat, myös Suomi, ottavat Ukrainasta vastaan pakolaisia. Naiset ja lapset pakenevat miesten jäädessä puolustamaan maataan. Riitta tekee sen, minkä voi, eli auttaa ukrainalaisia rahalahjoituksilla eri järjestöjen kautta.

Siskokset häävieraina Jääsken kansallispuvuissa vuonna 1989. Vasemmalta Rauni, Riitta ja Anna-Maija. Anna-Maija kuoli vuonna 2010. © Riitta Uosukaisen kotialbumi

Siskokset häävieraina Jääsken kansallispuvuissa vuonna 1989. Vasemmalta Rauni, Riitta ja Anna-Maija. Anna-Maija kuoli vuonna 2010. © Riitta Uosukaisen kotialbumi

Historia auttaa ymmärtämään

Riitta Uosukainen on aina ollut innokas kirjallisuuden ystävä. Viime aikoina hän on lukenut tavallistakin ahkerammin kirjoja Suomen lähihistoriasta.

Erityisen innostunut hän on suurlähettiläs Pertti Torstilan kirjoittamasta muistelmateoksesta Komennus Budapestiin. Riitta ahmi kirjan niin, että yöunet jäivät hädin tuskin kahteen tuntiin.

”Kuvittele, en malttanut laskea kirjaa kädestä. Sellaista sattuu enää harvoin. Siinä on niin hyvin kuvattu mitään korostamatta ja liioittelematta muun muassa 90-lukua.”

Lähihistorian ymmärtäminen ja menneiden vuosikymmenten tapahtumien palauttaminen mieleen on Riitan mukaan erityisen tärkeää nyt, kun naapurimaamme käy hyökkäyssotaa.

Venäjän hyökkäys ei yllättänyt Riittaa, sillä hän sanoo aina tiedostaneensa sen, että naapuri ei muutu.

”Minulla on hurjan hyvä omatunto. Olen puhunut maanpuolustuksesta ja työskennellyt sen eteen silloinkin, kun yleinen ilmapiiri oli sitä vastaan.”

Riitta sanoo katuvansa vain yhtä asiaa. Kun Venäjän tuore presidentti Vladimir Putin tuli Suomeen vierailulle Riitan ollessa puhemiehenä, Riitta kirjoitti kuvatekstin, että saimme arvokkaan ja arvostetun vieraan.

”Tai en minä sitäkään kadu, koska vilpittömästi luulin, että hän tokenee.”

Hän haluaa lukea säkeistön yhdestä runosta. Kyseessä on Eino Leinon runo Vapauden vilja, jossa Leino kirjoittaa:

Moskova pettää, on pettänyt ennen, ja pettävi tuhanten vuosien mennen.

”Runo on kirjoitettu vuonna 1919, ja on kuin tätä päivää. Tätä minä tarkoitan: on oltava aina valppaana.”

Siitä Riitta on ylpeä, että hän puhui ja teki töitä maanpuolustuksen eteen silloinkin, kun se ei ollut suosittua. © Vessi Hämäläinen

Siitä Riitta on ylpeä, että hän puhui ja teki töitä maanpuolustuksen eteen silloinkin, kun se ei ollut suosittua. © Vessi Hämäläinen

Vapaus valita asenne

Sodan varjot ovat pitkät. Ne kurottuvat menneisyydestä, mutta myös nykyisyydestä. Riitan tyyneys ja tulevaisuudenusko eivät kuitenkaan horju.

”En ole peloissani. Tulee mitä tulee, sen mukaan toimitaan. Yhdessä.”

Kun Riitta Uosukainen luki ensimmäistä kertaa logoterapian perustajan, keskitysleiriltä selvinneen neurologin ja psykiatrin Viktor Franklin ajatuksia, hän huudahti, että herran jestas – se on keksinyt miut!

Franklin kehittämän logoterapian keskeinen ajatus kuuluu näin: Vaikka emme aina pysty valitsemaan tai muuttamaan olosuhteitamme, meillä on aina vapaus valita, miten niihin suhtaudumme.

Tämä on ollut Riitan kantava ajatus läpi elämän.

Se kannattelee häntä myös Topin kuoleman jälkeisessä surussa.

Kun Riitalta kysyy, mitähän rajavartioston everstiluutnantti Toivo Uosukainen olisi tuuminut Euroopassa riehuvasta sodasta, Riitta vastaa spontaanisti:

”Jumalalle kiitos, Topi ei joutunut näkemään sodan syttymistä!”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/22

Lue myös: Riitta Uosukainen hyvästeli rakkaan puolisonsa – ”Miu ihmisein” eli vierellä yli 60 vuotta: ”Topi oli niin pirteä – kuolema tuli kuitenkin yllättäen”

Topi ja Riitta Uosukainen

Elokuussa 2019 Riitta ja Toivo Uosukainen elivät vielä hyviä ”armon vuosia” Topin muistisairaudesta huolimatta. © Pekka Nieminen / OM-arkisto

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X