Huoltovarmuuskeskus osasi tämän: Valtion viljaa riittää loppuvuodeksi – Pahan päivän viljat löytyvät muraalien koristamista siiloista

Jaa artikkeliTilaa Seura
Betonisia vilja­siiloja on monella paikkakunnalla. Hämeenlinnassa ne ovat poikkeuksellisen näyttäviä koriste­muraalinsa takia.
Betonisia vilja­siiloja on monella paikkakunnalla. Hämeenlinnassa ne ovat poikkeuksellisen näyttäviä koriste­muraalinsa takia.
Ennen tätä kevättä harva tajusi, miten tärkeää on, että Suomella on syrjään pantua varallisuutta. Näissä siiloissa on tulevaisuuden turva, tae siitä, että leipä ei lopu.

Hämeenlinnan viljasiiloja on muutaman vuoden koristanut muraali, joka on australialaisen Guido van Heltenin käsialaa. Taideteos valtion viljaa varastoivan rakennuksen julkisivussa on Pohjoismaiden suurin. 55 metrin korkuinen teos antaa taustanäkymän viereiseen Kantolan tapahtumapuistoon.

Muraali esittää äitiä ja lapsia. Siinä on hienoa symboliikkaa, ovathan siilot ruokkineet Suomen kuten äidit lapsensa. Jättigraffiti linkittää viljavarastot nykypäivään, mutta itse siilotkaan eivät ole vain merkki muinaisuudesta, vaikka ne on rakennettu jo vuonna 1960.

Ne ovat itsenäisyyden kulmakivi. Ne muistuttavat siitä, että Suomi on saari, ja siilot ovat omavaraisen valtion maamerkki. Niissä on levännyt valtiollinen ravintoketju, valtion viljaa, näihin päiviin asti.

Ennen koronaepidemian alkua harva tajusi, miten kaukaa viisas Suomi on ollutkaan, kun se ei ole luopunut näistä.

Venäjän keisarikunnan leivissä

Varastoinnin aloitus johtuu karvaista kokemuksista yli sadan vuoden takaa, ajalta jolloin olimme Venäjän vallan alla suuriruhtinaskuntana.

Suomi ei hätäillyt viljasta kesällä 1914, vaikka Euroopassa oli alkanut vakava kriisi, joka pian tunnettiin ensimmäisenä maailmansotana.

Täkäläisten päättäjien mielestä Venäjän keisarikunta huolehtisi kansalaistensa ja myös Suomen ruoan tarpeesta, olihan se pitänyt siitä ennenkin huolta. Suurella Venäjällä oli valtaisat maa-alat, Euroopan aitaksi kutsutun Ukrainan viljavarannot ja yhteyksiä Aasiaan asti hankkia lisää syötävää, jos paha päivä tulisi.

Siitä huolimatta kauppayhteydet heikentyivät merkittävästi suursodan takia. Kun kriisi pitkittyi, viljakauppa vaikeutui entisestään ja leivän hinta kohosi säännöstelystä huolimatta.

Loppuvuonna 1915 Suomen suuriruhtinaskunnassa alettiin heräillä: ruisleivän hinta oli paisunut miltei kaksinkertaiseksi, 174 prosenttia.

Ruokapula yllätti silti

Huolestuttava kehitys sai suomalaiset yhteisrintamaan, ja maahan perustettiin komitea, jotta elintarvikkeita saataisiin järjestettyä Suomeen muualta Venäjän keisarikunnasta. Tuonti onnistuikin jotakuinkin aina kevääseen 1917 asti.

Sitten Venäjällä tapahtui vallankumous. Siitä iloittiin Suomessa, sillä muutos palautti suuriruhtinaskunnan autonomian toista sortokautta eli vuotta 1899 edeltäneeseen tilaan.

Riemu jäi kuitenkin rajalliseksi, koska ruokahuolto kävi yhä vaikeammaksi. Suomen valtio ei saanut viljaa leipään riittävästi, koska sitä ei ollut kylliksi muidenkaan Venäjän alueiden tarpeisiin. Venäjällä satoa korjaamaan tarvitut miljoonat miehet olivat yhä rintamalla tai vasta palaamassa sieltä.

Niukkuudesta ei olisi enää ollut varaa nipistää. Suomessa vastuu siirrettiin kunnille.

Asia piti ratkaista paikallisesti, mikä tarkoitti sitä, että kotimaisesta viljasta tulisi ratkaiseva asia. Ruoka tuotettaisiin omilla pelloilla, ja sato jaettaisiin aikaisempaa tasaisemmin yleiseen kulutukseen. Jo samana vuonna perustettiin Maataloustuottajain Valtuuskunta, MTK:n edeltäjä.

Valtion viljavaraston laboratoriossa analysoitiin marraskuussa 1965 näyte-eriä käsin.

Valtion viljavaraston laboratoriossa analysoitiin marraskuussa 1965 näyte-eriä käsin. Nyt homman hoitaa tietokone. Kuva: Lehtikuva

Katokesä romautti toivon

Järjestelyistä huolimatta viljavarantoja ei ollut tarpeeksi, ja jännitteet väestöryhmien välillä kiristyivät. Maatalouden palkolliset ja tilattomat ryhtyivät lakkoon, eikä kaikkia kylvöjä saatu tuona keväänä tehtyä.

Se oli vasta vaikean alkua. Kesän 1917 kasvukausi oli erityisen kuiva, ja lisäksi heinäkuussa hallat verottivat jo muutoinkin heikkoa näkymää. Jo silloin tiedettiin, että sato jäisi pieneksi ja varastot tyhjenisivät.

Pula elintarvikkeista teki ihmiset levottomiksi, huoli johti mellakointiin. Senaatti koetti turvata ruokahuollon jakelusäännöstelyin.

Viljaa ostettiin Amerikasta ja Venäjältä, mutta eriä ei saatu kuljetettua Suomeen. Kun varastoja ei ollut ja oma viljasato jäi vähäiseksi, kortti­säännöstelystä ei lopulta ollut apua.

Pahiten tuontiviljan puute kosketti kaupunkien vähävaraisia sekä maaseudun tilattomia, joilla ei ollut omia viljelyksiä. Kaikkinensa tilanne oli maaseudulla kuitenkin parempi kuin kaupungeissa.

Nälkä jakoi väen

Suomi antoi itsenäisyysjulistuksen joulukuussa 1917, mutta ruokapula laimensi tunnelmia. Kansa oli vahvasti jakautunut, ja nälkä syvensi kahtiajakoa entisestään. Suomi ajautui sisällissotaan, jonka vankileireillä ravintotilanne oli niin kammottava, että tuhannet punavangit kuolivat nälkään.

Viljaa oli käytettävissä vain puolet neljän vuoden takaisesta määrästä. Myös siviilejä menehtyi ruoan puutteeseen ja sen seurauksena espanjantautiin. Tätäkin isompi katastrofi oli aivan oven takana. Sodanaikainen yhteistyö Saksan kanssa kostautui, sillä Suomi joutui Britannian ja muiden ympärysvaltojen kauppasaartoon.

Lähes miljoonan suomalaisen henki oli hiuskarvan varassa. Tanska ja Ruotsi suostuivat lopulta toimittamaan leipäviljaa isoon hintaan keväällä 1918, koska Yhdysvallat korvasi erät toimittajamaille. Kauppa pelasti arviolta 800 000 suomalaista nälkäkuolemalta.

Miten kaukaa viisas Suomi on ollutkaan, kun se ei ole luopunut näistä.

Kaikki vilja meni valtiolle

Vaikeiden valtiollisten synnyintus­kien jälkeen viljakauppaa ei mitenkään voitu jättää vapaiden markkinoiden varaan. Se olisi tarkoittanut hinnan hallitsematonta nousua, sillä ajateltiin, että myyjät jemmaavat viljaa odottamaan hinnan nousua samaan aikaan, kun väki sinnittelee aliravitsemuksen rajoilla.

Syksyllä 1918 hallitus julisti koko Suomen viljasadon takavarikoitavaksi. Jopa omaa perhettä varten kasvatettu vilja kuului valtiolle, sillä se määritteli maatilojen omavaraisosuuden niin ravinto- kuin siemenviljasta. Viljelijän osuus oli kaksinkertainen muihin verraten, ja valtio lunasti ylijäämän jaettavaksi korttiannoksina kuluttajille.

Kotimaisen viljan keräilystä vastaamaan perustettiin Valtion Viljakonttori, vaikka kunnat eivät aina olisi halunneet luovuttaa satoaan rajojensa ulkopuolelle.

Viljakonttorin tuli huolehtia myös ulkomaisen viljan valtiomonopolista ja säännöstellä kauppaa.

1920-luvulla vapautus

Tarvetta hintasääntelyyn oli kipeästi, sillä inflaation vuoksi ruisleivän hinta oli kymmenkertaistunut viidessä vuodessa (1913–1918). Vuonna 1921 Viljakonttori siirtyi elintarvikeministeriöstä kauppa- ja teollisuusministeriölle. Paria vuotta myöhemmin viljelijät vapautettiin sadon luovutusvelvollisuudesta.

Kriisiajan kokemukset olivat kuitenkin vielä hyvässä muistissa: itsenäisen Suomen tarvitsi olla omavarainen. Tuoreessa eduskunnassa kiisteltiin vapaan ja säännellyn kaupan suhteista. Ulkomaan tuontia rajoitettiin tulleilla, mikä paransi kotimaisen tuotannon kannattavuutta.

1920-luvulla ryhdyttiin suunnittelemaan kansallista kriisivarantoa, eli tuon ajan kielellä sotataloutta. Pysyvien viljavarastojen järjestämisen katsottiin kuuluvan valtiolle. Mallia otettiin Sveitsistä ja Norjasta, mutta selvää mallia ei heti löytynyt.

Ruista ei kannattanut säilyttää kahta, kolmea vuotta pitempään. Vähimmäismääräksi varastoitavalle viljalle laskettiin 75 000 tonnia, minkä katsottiin riittävän puoleksi vuodeksi eli yhden sotatalven yli. Kolmasosa merkittäisiin armeijalle, loput siviiliväestölle.

Ostokortteja jatkosodan ajalta, jolloin perheet saivat ostaa säännösteltyjä elintarvikkeita kerrallaan vain tietyn määrän. Koronakriisikin saattaa sadonkorjuuvaikeuksien takia aiheuttaa pulaa yksittäisistä raaka-aineista, mutta syötävä ei ole Suomesta loppumassa.

Ostokortteja jatkosodan ajalta, jolloin perheet saivat ostaa säännösteltyjä elintarvikkeita kerrallaan vain tietyn määrän. Koronakriisikin saattaa sadonkorjuuvaikeuksien takia aiheuttaa pulaa yksittäisistä raaka-aineista, mutta syötävä ei ole Suomesta loppumassa. Kuva: Lehtikuva

Siilot nousevat

Ruotsin vallan aikaisia kruununmakasiineja oli käytetty veroviljan varastoina sekä siemenviljan kauppoina. Ne olivat kuitenkin käyneet huonokuntoisiksi ja pieniksi väkiluvun kolminkertaistuttua sadassa vuodessa. Viljavarasto toimi valtion tukkurina, sillä se osti kotimaista viljaa liikkeiltä ja tuottajilta. Ostettavan erän vähimmäiskoko oli yksi rautatielasti.

Tarvittiin isompia yksiköitä. Seinäjoelle rakennettiin Valtion viljavaraston ensimmäinen siilosto vuonna 1937. Kapernaumiksi kutsuttuun rakennukseen mahtui alkuaan 6 000 tonnia viljaa, mutta ajan oloon se veti jopa 49 000 viljatonnia.

Kapernaumin on suunnitellut insinööri Kalle Elo, jonka kynästä ovat peräisin muutkin Suomen isot siilovarastot.

Niitä nousi myös Porin seudulle, Kokemäelle, ja Hämeenlinnan kylkeen Turenkiin.

Lämmin 1930-luku

Torpparien vapautuslain ja tilattomien ihmisten asuttamisen ansiosta maatilojen määrä Suomessa kaksinkertaistui. 1920–30 -lukujen taite oli tiukkaa laman vuoksi, mutta kun siitä selvittiin, 1930-luvulla leipäviljaa saatiin ennätyksellisen paljon. Metsiä raivattiin ja luonnonniittyjä otettiin viljelykseen, mikä tarkoitti 30 prosentin lisäystä viljelysalaan.

Pellot myös tuottivat aikaisempaa paremmin. 1920-luvulta alkaen oli käytetty karjanlannan lisäksi väkilannoitteita, ja uusi vuosikymmen oli lämmin, joten pitkät kasvukaudet tuottivat parempaa viljaa. 1930-luvun lopussa kotimaisen leipäviljan sato kattoi 90 prosenttia koko väestön tarpeesta. Omavaraisuus oli kuitenkin näennäistä, koska se perustui poikkeuksellisiin luonnonoloihin – sekä silkkaan hyvään tuuriin.

Viljaa on myös toisinaan haluttu käyttää valtion käteiskassan jatkeena.

Sodan saaressa

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen syksyllä 1939 Viljavarasto reagoi saman tien. Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan vilja-, peruna- ja rehusato piti saada Viipuriin ja sieltä länteen, mutta lopulta ruokaa jouduttiin rahtaamaan edestakaisin.

Suomi on saari. Se tosiasia hankaloitti lännen lahjoittaman tai Suomen maailmalta ostaman viljan kuljettamista Suomeen. Nämä vaikeu­det siirsivät Viljavaraston kansanhuoltoministeriön alaiseksi. Leipä oli yhdeksän vuoden ajan kortilla, ja viljan hinnan määräsi jälleen valtio. Monopolin ylläpitäminen oli perusteltua, sillä perusravinnon saanti piti turvata.

Rauhanehtojen takia Suomi menetti Neuvostoliitolle 285 000 hehtaaria peltoa, joka piti korvata uudisraivaamalla.

Sitä raivattiinkin, ja lisämaata vapautui hevosten ja lampaiden rehuntarpeen vähentyessä, kun maatalouden yleinen koneistuminen edistyi.

Viljavuorten vuodet

Hädän vuosia riitti alun vuosikymmeninä, mutta aina ei Suomessakaan ole ollut pula leipäviljasta. 60-luvulle tultaessa saavutettiin miltei täydel­linen omavaraisuus.

Suomen maataloutta vaivasi 60 – 70-lukujen jopa leipäviljan ylituotanto. Sitä koetettiin ratkaista ohjaamalla tukia rehuviljaan ja syöttämällä leipäviljaa eläimille. Alihintaan ulkomaille ei voinut myydä saati että olisi kannattanut rahdata viljaa kehittyviin maihin. Useille paikkakunnille rakennettiin ylijäämävarastoja, joista viljan liikkumista voitiin säännellä.

Siilo tuo leivän

Kotimaista elintarvike- ja maataloustuotantoa turvattiin maatalouspolitiikan avulla vuosikymmeniä, mikä suojasi kilpailulta sekä kansainvälisen markkinan heilahteluilta.

Euroopan Unionin jäsenyyden takia Suomi integroitui tiiviimmin Eurooppaan vientiteollisuuden kautta, ja kansallinen rajasuoja kävi mahdottomaksi.

Viljan varmuusvarastointi siirtyi Valtion Viljavarastoilta Huoltovarmuuskeskukselle (HVK), viljan hintojen vakauttaminen taas maa- ja metsätalousministeriön Interventioyksikölle (eli maaseutuvirastolle, nyk. ruokavirasto). Viljavaraston kauppa ja varastointi siirtyivät yksityissektorille, mutta siilot jäivät valtion yhtiölle, Suomen Viljava Oy:lle vuonna 2002.

Puolitus takana

Eduskunnassa on ajoittain ollut paineita varastointimäärien muuttamiseksi. Viljaa on myös toisinaan haluttu käyttää valtion käteiskassan jatkeena.

Jouluna 2013 silloinkin rahapulainen hallitus päätti puolittaa varastoidun leipäviljan määrän liian suurena pidetystä 400 000:sta tonnista 200 000 tonniin.

Huoltovarmuuskeskus hoiti puolituksen asteittaisella myynnillä vuoteen 2016 mennessä.

Varastoihin on kajottu myös katovuosien takia; viimeksi keväällä 2018 niistä otettiin parikymmentä tonnia kylvösiementä, jota ei olisi muuten kotimaisille markkinoille riittänyt.

Itse varastoinnin tarpeellisuutta ei ole eduskunnassa ainakaan kovin suureen ääneen kyseenalaistettu.

Todennäköisesti näin ei käy ihan heti tulevaisuudessakaan, sillä koronakriisi antoi kovan opetuksen kaiken kriittisen ja elintärkeän materiaalin säilyttämisen tarpeesta.

Varastoilla ostetaan aikaa

”Varmuusvarastojen idea on puskuroida aikatekijää. Aikaa ei voi varastoida, joten laitetaan pussiin viljaa”, Huoltovarmuuskeskuksen perustuotanto-osaston johtaja Jyrki Hakola kertoi Seuralle.

Niiden varassa selvitään siihen asti, että korvaavat ruokahuoltojärjestelyt alkavat toimia, tai maatiloilla toivutaan vaikka epidemiasta.

Valtio ei puskuroi kaupallisia häiriöitä varten, vaan varautuu kansakuntaa kohtaaviin äärimmäisiin kriiseihin. Sellainen voi olla nyt nähty korona, paha katovuosi tai Itämeren ankara jäätalvi, joka estäisi laivaliikenteen, tai konflikti, joka aiheuttaisi häiriön maailmanmarkkinoilla.

Leipäviljakelpoista tuotetta valtio varastoi tällä hetkellä vähintään puolen vuoden kulutusta vastaavan määrän.

”Todellisuudessa maassa on aina yli kahden­toista kuukauden varastot”, Hakola ­tähdentää.

Hankkijan rehutehdas Seinäjoella.

Hankkijan rehutehdas Seinäjoella. Kuva: Santeri Viinamaki / Lehtikuva

Kotimaassa tuotetaan viljaa huonoinakin satokausina noin 3,8 miljoona tonnia vuodessa. Kulutus on 3,2 – 3,3 miljoonaa tonnia, josta puolet menee enimmäkseen rehuviljaksi, toinen puoli kaupalliseen kiertoon. Ulkomaille viedään vuosittain 0,5 – 1 miljoonaa tonnia.

Ruista voi varastoida seitsemän, kauraa kolme vuotta. Valmiita elintarvikkeita ei Suomessa juuri jemmata luoliin, joitain sotilas- tai erikoiskäyttöön varattuja kuivamuonia lukuunottamatta.

”Suomi on ottanut linjan turvata hyvän raaka-ainepohjansa”, Hakola sanoo.

Vielä ei tiedetä, kuinka paljon valtion pitää tänä vuonna tukea kylvötöitä. Maatiloilla on suurempi pula työvoimasta kuin raaka-aineista.

 

Lisäys 11.5.2020: Jyrki Hakola on haastattelun tekemisen jälkeen poistunut Huoltovarmuuskeskuksen palveluksesta.

Lähteet:

Aaro Jalas 2007: Kansallinen vilja. Viljakonttorista Viljavaan 1918 – 2007.

Pentti Viita 2012. Suomen talonpoika. Suomen talonpoika 800 – 2010.

Lue myös: Varaa vettä varastoon ja vaihda patterit radioon: Suomen huoltovarmuus perustuu omatoimisuuteen ja naapuriapuun

X