Vanhan valokuvan mysteeri: Oliko Elsa kuvassa hymyilevä pikkutyttö, joka otti vastaan Unicefin ruoka-apua?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Onko Elsa Eeronheimo vanhan kuvan mystinen tyttö? Sekä Unicef että koko suku uskovat, että hän on. © Jouni Porsanger
Viime sotien jälkeen Unicef torjui Suomen lasten nälänhätää. Apu saapui perille, mutta kuka olikaan hymyilevä tyttö ottamassa vastaan yhtä kuormaa Tunturi-Lapissa?

Tyttö katsoo poroa kuin tuttua.

Hänen hymynsä on leveä, poskipäät koholla. Hampaat välkkyvät, ja silmätkin nauravat.

Poro on poroksikin uljas. Se on hirvas, uros siis. Sarvet ovat komeat ja täydelliset.

Hirvas vaikuttaa olevan omissa tunnelmissaan. Niin kuin porot usein ovat.

Tämä poro oli ilmeisesti jo tolvannut jonkin matkaa, ehkä jopa useita poronkusemia. Perässään se oli kuljettanut painavaa rekeä. Kuvan ottohetkellä maassa on ollut reilusti lunta. Ilmeisesti on meneillään sydäntalvi 1940-luvun lopulla.

Se aika on Suomen historiassa hyvin merkittävä. Maailmanpalon jälkeen, vuonna 1945 perustettu Yhdistyneet Kansakunnat oli huolissaan sodan kärsineistä Euroopan maista. Suomi oli yksi huolen kohteista. Maassa oli pulaa elintarvikkeista ja vaatteista.

Mutta mitä tekemistä tällä on tytön ja poron kanssa?

Amerikan apua

Vuonna 1946 YK:n alaisuuteen perustettiin järjestö nimeltä Unicef. Sen alkuperäisenä tarkoituksena oli auttaa sodasta pahoin kärsineen Euroopan lapsia.

Yksi ensimmäisistä apua saaneista maista oli Suomi. Jo vuonna 1947 Helsinkiin tuli Yhdysvalloista useita rahtilaivoja.

Helsingin satamasta lasti kuljetettiin apua tarvitseville lapsille. Suurin hätä oli Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Osa kuormista vietiin junalla aina Rovaniemelle asti. Sieltä niitä kuljetettiin autoilla niin pitkälle, kuin se oli järkevää.

Ja lopulta olivat vuorossa porot. Yhdysvalloista Atlantin yli tulleet laatikot kulkivat viimeiset kilometrit reessä, pitkälle Napapiirin pohjoispuolelle.

Yllästunturin korkeudella, Kolarin pohjoispuolella poro ilmeisesti pysähtyi Tapojärven kylään, maatilan pihaan.

Se oli ehkä naapurin poro, jolla oli Rovaniemeltä haettu amerikkalaisten lähettämiä paketteja.

Tytölle tuttu kaveri, se poro siis.

Omat ensin?

Suomessa on nykyään paljon lapsia, joiden perheet elävät vähin varoin, jopa köyhyydessä. Miksi siis Suomen Unicef ei auta lapsia kotimaassaan, vaan vie apua ulkomaille?

Tähän kysymykseen Suomen Unicef on joutunut vastaamaan tänäkin vuonna. Ja erityisesti tänä vuonna, kun julkisessa keskustelussa on käytetty entistä kovempia äänenpainoja kehitysavusta.

Unicefin vastaus on yksinkertainen: sen apu on tarkoitettu köyhimmille lapsille, kehitysmaihin. Suomessa sosiaalitoimi on tarkoitettu suomalaisten lapsiperheiden tueksi. Suomen Unicefin rahoillla ei kovin paljon suomalaisia lapsia pystyttäisi auttamaan. Maailman köyhimmille perheille jokainen euro on siunaus.

Suomessa oli sotien jälkeen paljon aliravittuja lapsia. Moni pieni lapsi kuoli tuolloin ripuliin, joka on tyypillinen kehitysmaiden lasten kuolinsyy. Nykyään se on erityisesti Afrikan köyhimpien maiden vitsaus, johon kuolee yli miljoona pientä lasta vuodessa.

Kun Suomi sai apua, se oli kehitysmaa. Nyt Suomi on maailman rikkaimpia maita.

Onko se Elsa?

Kun Rovaniemeltä ajaa noin tunnin luoteeseen, kulkija saapuu pieneen Pellon kirkonkylään. Taajamasta eteenpäin valtatie jatkuu Kilpisjärvelle ja siitä edelleen Norjaan.

Edessä virtaa vuolaana Tornionjoki, jonka takana siintää Ruotsi.

Pellon taajamassa ei paljon liikettä näy. Töitä ei ole, joten nuoriso on paljolti lähtenyt leivän perässä Rovaniemelle tai kauemmas. Jotkut ovat löytäneet työpaikan hieman pohjoisempaa, matkailubisneksestä Ylläksen juurelta.

Kunnan liiketiloista osa on tyhjiä. Asiakkaat ovat vähentyneet, eikä liiketoiminta enää ole kannattanut.

Asutus on kerääntynyt lähelle jokea. Rannassa olevat veneet kielivät vahvasta kalastusharrastuksesta.

Tornionjoki on varsin jylhä virta. Se saa voimansa kaukaa Kilpisjärven seudun tuntureilta.

”Kerran vesi nousi keväällä tuohon aitaan asti”, kertoo vieraita vastaan pihalle tullut Veikko Eeronheimo. Eeronheimo on täyttänyt jo 78 vuotta, mutta edelleen hän kalastaa Tornionjoessa.

”Minua se ei ennää ota mukhan”, sanoo kalastajan vaimo Elsa Eeronheimo kahvipöydässä.

Vielä pari vuotta sitten puoliso oli mukana säännöllisesti veneessä auttamassa miestään kalastushommissa. Kun hänelle tuli tänä vuonna täyteen 80 vuotta, päätettiin, että mies kalastelee yksin.

Molemmat Eeronheimot ovat syntyperäisiä tornionjokilaaksolaisia, Elsa pohjoisempaa, Veikko etelämpää. Kun laaksoon on synnytty, siellä on pysyttykin.

Vieraille on keitetty kahvit, pöydässä on pullaa, keksiä ja suklaatakin. Santsikuppeja tarjotaan kahdet.

Keskustelu palailee kauas menneisyyteen. Olemme selvittämässä asiaa, jota Eeronheimot ovat jo jonkin aikaa miettineet. Samaa on kylällä pohdittu, ja myös Unicefissa: onko Elsa Eeronheimo sama tyttö, joka 70 vuoden takaisessa kuvassa hymyili poron ja Unicefin avustuslaatikoiden kanssa.

Kisarakkautta

Pellon Ponsi on maineikas, erityisesti hiihtoväen tuntema urheiluseura. Se perustettiin aikana vuonna 1941.

Ponnen edustajia oli Eero Mäntyrantakin, joka hiihti 1960 luvulla kolmissa olympialaisissa yhteensä seitsemän mitalia. Niistä kolme oli kultaisia.

Nykyään Mäntyrannan patsas koristaa Tornio–Kilpisjärvi-tien vartta Pellon taajamassa.

Kun nuori Mäntyranta sivakoi ensimmäisiä aikuisten kisojaan Pellon Ponnen riveissä, seuran toimissa oli mukana ikätoveri Veikko Eeronheimo.

Yhtenä ilmeisen kauniina päivänä Eeronheimo oli Ponnen seuratalolla toimitsijana. Hän huomasi tuttuja nuorukaisia. Tuttu veljespari oli tullut Kolarin takaa käymään.

Eeronheimo huomasi veljesten mukana sievän neidon. Hän oli poikien sisko.

”Tuo tuli sitte siihen huutelemaan”, Elsa Eeronheimo sanoo kahvipöydässä nyt. Hän hymyilee valoisasti.

Huutelu kannatti. Nuoret mieltyivät toisiinsa ja alkoivat pian pitää yhtä. Ja yhtä on pidetty kuutisenkymmentä vuotta.

Porosta traktoriin

Ei ole aivan nuori talokaan.

”50 vuotta”, Veikko Eeronheimo sanoo hivenen ylpeyttä äänessään. Ei ole tarvinnut uudestaan rakentaa. Nykyaikaistettu toki on aikojen kuluessa.

Mutta yhtä vetreältä näyttää talo kuin asukkaansakin. Eläkeläispariskunnan jalka ei paina, kun kävelemme pihan poikki kohti autoa. Elsa Eeronheimo esittelee muhkeaa kukkapenkkiä, jonka pöyhimisessä on varmasti mennyt tovi jos toinenkin.

Olemme lähdössä kohti pohjoista. Tällä kertaa Veikko Eeronheimon ei tarvitse itse ajaa, sillä Seura tarjoaa kyydin. Pihassa on iso citymaasturi, jolla Eeronheimot yleensä saman sadan kilometrin pätkän ajavat.

Päämäärämme on Muonion eteläisin kylä Tapojärvi. Se on paikka, jossa kuva pikkutytöstä ja porosta on ehkä otettu.

Tila on pysynyt Elsan suvulla, ja tällä hetkellä siinä asuu hänen veljentyttärensä perheineen.

Pello–Muonio-väli on Eeronheimoille tuttu myös sen takia, että heidän mökkinsä on Tapojärvellä. He ajelevat välin useita kertoja vuodessa.

Pellon ja Kolarin kuntaraja on samalla raja tosi-Lappiin. Kolari on Tunturi-Lapin eteläisin kunta. Siitä pohjoiseen on enää Muonio ja Enontekiö, jonka pohjoisin kolkka on Suomen, Ruotsin ja Norjan rajapyykillä oleva Kilpisjärvi ja sen mahtava Saana.

Pysähdymme kymmenisen kilometriä Kolarin keskustan jälkeen. Nousemme autosta, ja Veikko Eeronheimo kiiruhtaa osoittamaan, että tuossa se paikka on.

Ja toden totta: maisema on tunnistettava. Lato on nyttemmin vaihtunut uuteen, ja niitylle on tehty hevoshaka, jossa luupäät hirnahtelevat raukeina.

Metsän puutkin ovat varmasti jo uusia, mutta maiseman profiili on sama. Tuossa tyttö on ilmeisesti seisonut, ja tuossa on ollut poro.

Nyt poron paikalla seisoo punainen nelivetoinen traktori.

Poromerkin vihje

Tytön ja poron mysteeri on puhuttanut Lapissa laajemminkin. Lapin Kansa ja Kaleva julkaisivat kuvan jokin aika sitten ja pyysivät lukijoilta vinkkejä tytöstä.

Elsan ja Veikon tytär tunnisti äitinsä.

Unicef on varsin vakuuttunut, että tyttö on juuri Elsa Eeronheimo. Hän itse ei jaksa muistaa kuvanottotilannetta ja suhtautuu miehensä tavoin asiaan varauksellisesti.

”Poro on selvästi tuttu tytölle”, Veikko sanoo.

Elsan synnyintilalla ei ollut poroja, mutta monella naapurilla oli. Ja niitä on toki käytetty apupakettien noutamiseen esimerkiksi Kolarin kylältä. Naapurien porot ovat varmasti olleet lapsille tuttuja yksilöitä.

Porot ovat iät ajat vaellelleet keskenään tokissa pitkin jänkiä. Poromiehet tunnistavat omansa korvamerk-kien perusteella.

Poromerkit säilyvät vuosikymme-nien ajan. Kuvassa olevan poron vasen korva on näkyvissä, mutta oikea ei. Tilan naapuri on sanonut olevansa vasemman korvan perusteella lähes varma, että poro on ollut naapuritilalta.

”Hän sanoi, että jos näkisi toisen korvan, voisi olla täysin varma.”

Veikko Eeronheimon silmään ovat pistäneet myös toisessa kuvassa olevan pojan suksisiteet. Ne eivät ole mäystimet. Oikeita siteitä oli harvalla lapsella. Poikaa arvellaan Elsan veljeksi.

Eeronheimo kertoo vaimonsa isän olleen hyvin tarkka, että hänen lapsillaan oli mahdollisimman asialliset ulkoiluvälineet, vaikka muista asioista olisi jouduttu tinkimään. Lapset hiihtivät kouluun juuri niihin aikoihin, kun alueelle tuotiin hätäapua.

Kuvaa on myös verrattu Elsa Eeronheimon nuoruudenkuviin. Kaikki ovat hyvin vakuuttuneita, että kyseessä on sama ihminen. Siitä huolimatta Eeronheimot eivät sitä varmaksi halua sanoa. Kun ei ole varmuutta.

Oikeaan osoitteeseen

Mitä Suomeen sitten hätäapuna tuotiin?

Kaikkein tärkeimmät tuotteet olivat laardi ja maitojauhe. Ne kuulostavat vaatimattomalta avulta, mutta tulivat suureen tarpeeseen, kun pienet lapset olivat nälänhädän vuoksi hengenvaarassa.

Suomi oli sodan jälkeen ainoa Pohjoismaa, jossa oli oikea nälänhätä. Unicefin tilastojen mukaan Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä saaristossa 70 prosenttia alle kaksivuotiaista suomalaislapsista oli riisitautisia.

Aliravittuja oli koko maan lapsista useampi kuin joka kymmenes.

Suomessa oli sodan jälkeenkin toimiva tie- ja rataverkosto, jota vielä esimerkiksi porovaljakot täydensivät. Sen vuoksi Yhdysvalloista Suomeen laivatut tuotteet saatiin nopeasti kouluihin, lastenkoteihin ja neuvoloihin.

Laardi eli sian silava ja ihra pelasti maitojauheen kanssa joukoittain suomalaislapsia. Koululaisten paino nousi avun ansiosta 1–3 kiloa.

Suomeen tuotiin myös kenkiä ja flanellivaatteita. Niitä tarvittiin pakkasta vastaan talvisin.

Vuonna 1951 pahin oli jo ohi, Suomi pystyi huolehtimaan omistaan, eikä Unicefin apua enää tarvittu.

Veikko Eeronheimo uskoo, että apu auttaa maailman köyhiä lapsia edelleen, kun avustuskohde harkitaan tarkkaan.

”Kyllä ne varmasti menevät oikeaan osoitteeseen, kun avun toimittajina on asiallisia järjestöjä.”

Tytön hymy

Elsa ja Veikko asuivat lapsina yli sadan kilometrin päässä toisistaan Tornionjokivarressa. He muistavat, että heidän kouluilleenkin tuotiin apua.

Heidän vanhemmillaan oli varaa ruokkia ja vaatettaa lapsiaan niukkuudesta huolimattta, joten he eivät suoraan tarvinneet hätäapua.

Suuri apu heidän perheilleen oli myös Yhdysvalloissa asuvista sukulaisista, jotka lähettivät tavaraa Suomeen.

Veikko muistaa, miten hänelle oli koulussa kuitenkin ojennettu uudet monot, jotka olivat tulleet apupaketin mukana.

Seuraavana päivänä opettaja oli pyytänyt ne takaisin. Monot oli annettu pojalle, jolla ei sellaisia entuudestaan ollut.

Tunnelma on leppoisa, Lapin kesäaurinko paistaa ja Elsa Eeronheimo asettuu malliksi samaan paikkaan, jossa hänet ehkä tyttönä on kuvattu.

Kuva on ammattityötä. Arvellaan, että sen on ottanut reportteri, joka on seurannut pakettien jakoa pitkin Suomea.

Yksi asia pistää kovasti silmään, kun silmäilee vuoroin kuvaa ja Elsaa. Kuvassa huomio kiinnittyy ensimmäisenä tytön iloiseen hymyyn.

Nyt ei voi enää erehtyä. Elsalla on se sama hymy.

X