Tyttö joka nukkui 32 vuotta – Karolina Olsson löi päänsä ja vaipui horrokseen, mutta voiko vanhaa tapausta selittää nykytieteen avulla?
Ruotsalainen Karolina Olsson eli kolme vuosikymmentä silmät kiinni horroksessa. Nykytiede tunnistaa uneen liittyviä erikoisia oireyhtymiä, jotka saattavat selittää käsittämättömän tapauksen.
Karolina Olsson kiehtoi aikalaisia, ja toimittajat Euroopasta ja Yhdysvalloista matkustivat tapaamaan häntä. Välillä perhe piiloutui välttääkseen huomiota.
Helmikuussa vuonna 1876 Oknön saarella Ruotsissa 14-vuotias Karolina Olsson palasi koulusta kotiin valitellen hammassärkyä. Se johtui päävammasta, jonka hän oli saanut aiemmin päivällä liukastuttuaan.
Tytön taikauskoinen äiti Mama Olsson tulkitsi, että vamma oli noitien aikaansaannosta. Hän neuvoi Karolinaa menemään nukkumaan ja lohdutti, että seuraavana aamuna olisi varmasti mukavampaa.
Mutta seuraava aamu ei ollut parempi, eikä mikään aamu seuraavaan 32 vuoteen. Karolina heräsi vasta huhtikuussa vuonna 1908. Äiti oli silloin jo kuollut.
Voiko ihminen pysyä hengissä maidolla ja sokerilla?
Useiden eri lähteiden mukaan Karolina nukkui tai makasi kotonaan yli kolme vuosikymmentä. Aikalaiskielellä hän eli horroksessa. Ilmiö uhmasi ymmärrystä unihäiriöiden ja ihmisen sietokyvyn rajoista.
Karolinasta tuli paikallinen ilmiö ja julkkis, joka sai lempinimen Ruotsin unikaunokainen.
Nykyisin tapaus olisi johtanut nopeaan väliintuloon. Yli sata vuotta sitten lääketieteellinen avunsaanti oli kuitenkin monille mahdotonta, varsinkin vähävaraisille. Lisäksi tieteellinen ymmärrys unihäiriöistä oli vasta lapsenkengissä.
Kuusilapsisella köyhällä perheellä ei ollut varaa palkata lääkäriä, joten perhe keräsi neuvoja naapureilta ja kaupungin kätilöltä. Äiti pesi tyttären säännöllisesti ja pakkosyötti hänelle joka päivä kaksi lasillista maitoa ja sokerivettä.
Naapureiden kustantamana Karolina pääsi lopulta sairaalaan vuonna 1892. Ensimmäinen lääkäri arvioi Karolinan olleen koomassa. Toisessa sairaalassa lääkäri määritti tilan hysteriaksi. Molemmat arviot olivat selvästi virheellisiä ja jättivät enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia.
Karolina ei reagoinut sairaalassa neuloihin eikä sähköhoitoihin. Erityisen kummallista oli se, ettei hän ollut ikääntynyt ulkonäöltään vuosien kuluessa tavalla, joka olisi ollut luonnollista. Lääkäreitä tuli ja meni, mutta kukaan ei osannut selittää, mistä oli kyse.
Kuukauden päästä Karolina palautettiin sairaalasta kotiin ilman tuloksia. Diagnoosiksi annettiin dementia paralytica, kupan myöhäisvaiheen oire. Tämäkin diagnoosi oli vain yksi keinotekoinen selitys oikean puutteessa.
Karolina heräsi itkien
Perheen mukaan Karolina oli joskus mumissut lapsuudessaan oppimiaan rukouksia. Lisäksi hänen kerrotaan itkeneen äidin kuoltua vuonna 1904 ja veljen menehdyttyä vuonna 1907. Nämäkään tapahtumat eivät tuoneet häntä tajuihinsa.
Huhtikuun 3. päivänä 1908 Karolinan huoneesta kuului erikoisia ääniä, ja taloudenhoitaja ryntäsi tämän luokse. Karolina oli hereillä horjuen ja itkien.
Tapaus nousi otsikoihin, ja skandinaaviset asiantuntijat alkoivat ottaa kantaa tapaukseen. Karolinaa kuvattiin olemukseltaan korkeintaan 25-vuotiaaksi 46-vuotiaan naisen kehossa. Hän oli hyvin heikko, vältti valoa ja vastasi kysymyksiin epäröivästi. Lisäksi hänellä oli vaikeuksia liikkua.
Hän oli syvästi hämmentynyt uudesta maailmasta, johon oli herännyt. Karolina ei kysynyt mitään 32 vuoden ajan tapahtumista, ei edes äitinsä kuolemasta. Hän ei myöskään tunnistanut veljiään. Karolina söi kuitenkin reippaasti ja alkoi vähitellen osallistua kotitöihin.
Psykologisissa kokeissa Karolinalla ilmeni samat kyvyt kuin hänellä oli ollut ennen nukahtamistaan. Hänen älykkyysosamääränsä oli keskimääräistä korkeampi. Hän osasi lukea ja kirjoittaa ja tunnisti Ruotsin kuninkaalliset. Sen sijaan hän ei kyennyt osoittamaan Tukholmaa kartalta.
Äiti saattoi piilotella totuutta
Jotkut asiantuntijoista korostivat hermostollisia ongelmia ja hormonaalista epätasapainoa. Tapausta eniten tutkinut tohtori Harald Fröderström tulkitsi vuonna 1910, että Karolina oli kärsinyt traumaattisen tapahtuman aiheuttamasta psykoosista eli todellisuudentajun järkkymisestä.
Psykoosi oli saanut hänet nukahtamaan suojellakseen itseään ”ankaralta todellisuudelta”. Frödeströmin teorian mukaan Karolina oletti olevansa vakavasti sairas ja pysyi paikallaan silmät kiinni kieltäytyen syömästä. Näin hän keräsi myötätuntoa. Äiti auttoi kätkemään sen tosiasian, ettei hän itse asiassa nukkunut täysin.
Frödeströmin arvioiden puolesta puhuvat fysiologiset tosiasiat: kaksi lasillista maitoa ei riitä pitämään kasvavaa teini-ikäistä tai aikuista naista hengissä.
Juuri ravitsemukseen ja ulkoiseen olemukseen liittyvät seikat viittaavat siihen, että tarinaan sisältyy liioittelua, peittelyä tai jopa tietoista huijausta, arvioi psykologi ja psykologian tohtori Jukka Häkkinen, joka on julkaissut kirjan Outojen kokemusten psykologia.
”Ulkonäkö on aika subjektiivisesti arvioitava asia ja altis tarinallistumiselle, kun kyseessä on noinkin kuuluisa tapaus. Sama pätee maidolla elämiseen. Karolina on varmasti saanut ruokaa, ja joku on leikannut hänen kynsiään ja hiuksiaan.”
Lue myös: Kummitus vai kumma tapaus? Tiina Hautala selvittää suomalaisia kummitustarinoita
Karolina Olsson tuskin nukkui täysin
Koska tapauksesta on kulunut niin paljon aikaa, selkeän diagnoosin esittäminen on erittäin hankalaa. Häkkinen huomauttaa, että kokonaisuudessa on varmasti asioita, joista ei ole kerrottu, ja asioita, joita liioitellaan. Esimerkiksi väitteet rukousten muminasta tai itkemisestä unen aikana kuulostavat tarinan kuorrutukselta.
”Olen melko varma, että hän ei ole ollut jatkuvassa unessa, vaan hänet on herätetty syömään ja vessaan. On myös hyvin mahdollista, että hän on nukkunut paljon, mutta ollut myös hereillä ja pysytellyt tällöin lähinnä silmät kiinni passiivisena haluamatta tehdä mitään.”
Tällaista on havaittu Kleine-Levinin oireyhtymässä, jossa henkilö nukkuu jopa yli 20 tuntia päivässä. Tähän saattaa liittyä apaattisuutta ja aloitekyvyttömyyttä niin, että henkilö ei hereillä ollessaan halua tavata ketään tai poistua huoneestaan. Oireyhtymä puhkeaa usein 10–20 ikävuoden välillä.
”Yleensä unisuus ei kuitenkaan kestä näin kauan, vaan päivän pari tai korkeintaan pari viikkoa. Välillä henkilö voi olla suhteellisen normaali, ja episodi iskee taas vaikkapa puolen vuoden päästä”, Häkkinen sanoo.
”Tunnetaan kuitenkin myös tapauksia, joissa episodi voi kestää todella pitkään tai niitä esiintyy todella usein, muutaman viikon välein.”
Joissakin tapauksissa Kleine-Levinin syndrooma on puhjennut päähän kohdistuneen iskun jälkeen, ja Karolina oli lyönyt päänsä kaaduttuaan jäällä.
”Kyseessä olisi saattanut olla erityisen voimallinen oireyhtymän ilmentymä. Tässä voi olla kyse siitä, että kun episodi on loppunut, hän on maannut apaattisena eikä häntä ole yritetty saada liikkeelle, jolloin hän on makoillut, kunnes episodi taas uudestaan tulee.
Oliko kyse katatonisesta passiivisuudesta?
Karolinan tapausta voi selittää moni muukin asia, kuten idiopaattinen liikaunisuus, aivokasvain tai aivovaurio. Häkkinen mainitsee yhtenä vahvana vaihtoehtona myös katatonian. Sen oireita ovat esimerkiksi liikkumattomuus, kontaktin puute ympäristöön, puhumattomuus sekä se, ettei henkilö reagoi ohjeisiin tai käskyihin.
Katatonia voi tulla skitsofrenian mutta myös todella monen muun sairauden, kuten kilpirauhasen toimintahäiriön, vitamiininpuutostilan, diabeteksen tai jonkin vamman seurauksena. Katatoniseen tilaan viittaa esimerkiksi se, ettei Karolina reagoinut lääkärin neulanpistoon.
”Sähköhoito auttaa katatoniaan, joten tämä puolestaan on ristiriidassa sen kanssa, mitä Karolinasta kerrotaan. Toisaalta emme tiedä, onko hänen saamallaan sähköhoidolla mitään tekemistä modernin sähköhoidon kanssa tai mitä reaktioiden puute tarkalleen ottaen tarkoittaa”, Häkkinen sanoo.
Karolinan tapaus jäi mysteeriksi, mutta sen kerrotaan kiihdyttäneen unihäiriöiden tutkimusta ja erikoissairaanhoitoa sekä psykologista tukea niihin. Uniin liittyviä mysteerejä ja myyttejä alkoi tästä eteenpäin hiljalleen murtua. Nykyään lääketiede tunnistaa jo yli 80 eri unihäiriötä.
Lähteet: Jukka Häkkinen: Outojen kokemusten psykologia, David Robson: The Expectation Effect