Sarjamurhaaja soitti uhrinsa teini-ikäiselle siskolle – Long Islandin hirviöksi paljastui 13 vuoden jälkeen arkkitehti ja perheenisä Rex Heuermann
Jo kauan ennen kuin Long Islandin sarjamurhaaja saatiin kiinni, hänen tekonsa olivat true crimen materiaalia. Jäljillä-podcastin tekijä Tilda Laaksonen muistuttaa, että tärkeintä on uhrien asema eikä murhaajista pidä tehdä sankareita.
Poliisi tutki ruumislöytöjä Long Islandin Gilgo Beachilla keväällä 2011. Alueelta on löydetty yhteensä yhdentoista ihmisen jäänteet.
Mies on ehtinyt kävellä reilun korttelin päähän toimistostaan Fifth Avenuella.
On torstai 13. heinäkuuta 2023, kello seitsemän maissa illalla. New Yorkin kuuluisin ostoskatu on melko hiljainen, vaikka ollaan Manhattanin ytimessä. Mies kävelee rauhallisesti ohi kioskin kohti kadunkulmaa, jonka takaa tulisi näkyviin Empire State Buildingin sisäänkäynti.
Samalla hän tallentuu kioskin valvontakameraan.
Kuvassa hän näyttää tavalliselta keski-ikäiseltä mieheltä. Hän on pitkä ja kookas, mutta ei mitenkään silmiinpistävästi, ja pikkuisen pullea, pehmeännäköinen. Hänellä on yllään vaaleansininen lyhythihainen paita ja hiekanväriset housut, olalla tummanruskea nahkalaukku.
Jos hän tulisi satunnaisesti vastaan kadulla, silmä ei viivähtäisi hänessä.
Mies on kuusissakymmenissä, ja hän on työskennellyt Manhattanilla omassa arkkitehtitoimistossaan yli 30 vuotta. Hän on ollut naimisissa 27 vuotta, ja hänellä on islantilaissyntyisen vaimonsa kanssa kaksi aikuista lasta. Pariskunta asuu viihtyisällä pientaloalueella Long Islandin Massapequa Parkissa.
Sinne mies on ehkä nytkin matkalla, palaamassa työpäivän jälkeen kotiin, kun hän kävelee ohi kioskin Fifth Avenuella. Mutta hän ei pääse seuraavaan kadunkulmaan saakka.
Valvontakameran kuvassa näkyy, miten hänen eteensä astuu kolme miestä mustissa puvuissa ja solmioissa. Pian hänet on saarrettu myös takaapäin.
Hän on Rex Heuermann, 59-vuotias newyorkilainen arkkitehti ja perheenisä – ja sarjamurhaaja.
Häntä on etsitty kolmetoista vuotta.
Ei jäänytkään mysteeriksi
Jäljillä-rikospodcastin tekijä Tilda Laaksonen törmää uutiseen surffaillessaan kesämökillä netissä. Hän ei ole uskoa silmiään.
Amerikkalaisen median koneisto on jyllännyt täydellä teholla koko heinäkuisen perjantaipäivän.
Newyorkilainen arkkitehti pidätetty Long Islandin sarjamurhista. (CNN)
Kuka on Rex Heuermann? Gilgo Beachin epäilty syytteeseen murhista. (Forbes)
Rex Heuermannia kiusattiin lukiossa, sai luokkakaveriltaan pakit jätettyään rakkausviestejä lokeroon. (US Sun)
Rex Heuermann etsi netistä uhriensa lasten valokuvia. (Newsweek)
Uutinen on pian levinnyt ympäri maailmaa: Long Island Serial Killer, LISK, on viimein saatu kiinni. Tapauksen tunnistaa jo pelkästä kirjainlyhenteestä jokainen true crime -harrastaja.
Niin myös Laaksonen, joka on seurannut tapausta tiiviisti ja myös käsitellyt sitä podcastissaan.
”Luulin, että tämä on juttu, joka ei koskaan selviä, vaan jää ehkä ikuiseksi mysteeriksi”, Laaksonen sanoo.
Hän alkoi viisi vuotta sitten tehdä Jäljillä-sarjaansa, joka nousi nopeasti suomalaisten podcastien kuunnelluimpaan kärkeen. Laaksosen tapa kertoa vetosi kuulijoihin, ja Jäljillä onkin pitänyt pintansa, vaikka uusia suomalaisia true crime -podcasteja on sittemmin alkanut ilmestyä kymmenittäin, jotkut yhtä perusteellisia ja laadukkaita kuin Laaksosen sarja.
Long Islandin sarjamurhaajan tapaukseen Laaksonen tutustui samoihin aikoihin kuin aloitti podcastin tekemisen. Hän ei oikein osaa eritellä, mikä tapauksessa veti puoleensa niin voimakkaasti. Tietysti se oli silloin vielä selvittämätön mysteeri, ja sellaiset ovat aina kiehtovia, mutta selvittämättömiä murhia on valitettavasti maailma täynnä.
Laaksosta on koskettanut erityisesti uhrien asema. Rex Heuermannin epäillään murhanneen neljä nuorta naista ja jättäneen heidän ruumiinsa Long Islandin Gilgo Beachille. Naiset tekivät seksityötä, ja yksi heistä oli lisäksi huumeaddikti. Ennen ruumiiden löytymistä vuonna 2010 naisten kohtalo ei kiinnostanut suurta yleisöä.
”Silloin kun he katosivat, yhdestä ei tehty edes katoamisilmoitusta.”
Sarjamurhaaja soittaa siskolle
Gilgo Beach on reilun kymmenen kilometrin pituinen maakaistale Atlantin valtamereen työntyvän Long Islandin eteläpuolella. Hiekkarannan takaa alkaa puskainen suoalue, ja välissä kulkee moottoritie nimeltä Ocean Parkway.
Ensimmäisenä sen varresta löydettiin Melissa Barthelemyn ruumis.
Barthelemy oli 24-vuotias, kun hän katosi heinäkuussa 2009 lähdettyään kotoaan New Yorkin Bronxista. Hän oli sanonut ystävälleen tapaavansa miesasiakkaan.
Seitsemän päivää myöhemmin hänen siskonsa puhelin soi. Puhelu tuli Barthelemyn numerosta, mutta luurista kuului miehen ääni.
Reilun kuukauden aikana kadonneen naisen perhe sai mieheltä useita yhteydenottoja. Viimeisen puhelun päätteeksi mies sanoi Barthelemyn siskolle: ”Luuletko, että näet häntä enää koskaan? Et näe. Minä tapoin hänet.”
Sisko oli tuolloin 15-vuotias.
Barthelemyn jäänteet löysi koirapartio, joka etsi alueelta toista kadonnutta naista, Shannan Gilbertia. Gilbert oli Barthelemyn tavoin seksityöntekijä, joka katosi hämärissä olosuhteissa Long Islandilla keväällä 2010.
Hänen etsintöjensä ansiosta käynnistyi kokonainen ruumislöytöjen sarja: Gilgo Beachilta tai sen läheltä on löydetty yhteensä yhdentoista ihmisen jäänteet. Myös Gilbert lopulta löydettiin, mutta poliisi ei uskonut hänen kuolemaansa liittyvän rikosta.
Sen sijaan poliisi yhdisti neljä ensin löytynyttä uhria samaan murhatutkintaan. Melissa Barthelemy, Maureen Brainard-Barnes, Megan Waterman ja Amber Costello olivat kaikki parikymppisiä seksityöntekijöitä, joiden tiedettiin kadonneen sen jälkeen, kun he olivat lähteneet tapaamaan asiakasta. Heidät oli sidottu nilkoistaan ja kääritty säkkikankaaseen ennen jättämistä Gilgo Beachin puskiin, parinsadan metrin mittaiselle alueelle tienvarteen.
Poliisi tiesi etsivänsä sarjamurhaajaa. Tutkinta ei kuitenkaan edennyt, ja parissa vuodessa tapaus kylmeni.
Mutta true crime -ilmiö piti sen hengissä.
”Nämä ihmiset ovat oikeita”
Long Islandin sarjamurhaajan neljä epäiltyä naisuhria tunnetaan nimellä Gilgo Four. Heistä on tehty dokumentteja, kirjoja, elokuva ja kokonaisia podcast-sarjoja.
Tilda Laaksonen kiinnostui tapauksesta katsottuaan siitä tehdyn dokumenttisarjan. Sen jälkeen hän alkoi seurata verkossa, mitä aiheesta on uutisoitu, ja luki Richard Kolkerin kirjan Lost Girls – An Unsolved American Mystery. Oman kaksiosaisen jaksonsa Long Islandin murhista Laaksonen julkaisi alkuvuonna 2020.
Samoihin aikoihin Netflix julkaisi Kolkerin kirjaan perustuvan draamaelokuvan Lost Girls. Laaksonen kehuu kirjaa, mutta elokuva oli hänelle suuri pettymys. Se antoi tapahtumista yksipuolisen kuvan, koska se keskittyi lähes kokonaan Shannan Gilbertin katoamiseen, ja muutenkin elokuvassa painotettiin Laaksosen mielestä epäolennaisia yksityiskohtia.
Laaksosen omat eettiset ohjenuorat true crime -podcastin tekemisessä ovat selkeät. Hän kerää tiedot julkisista lähteistä, jotka ovat kaikkien saatavilla, eikä esitä tietävänsä enempää. Hän pyrkii olemaan perusteellinen, puhuu kunnioittavasti uhreista ja omaisista, ei mässäile väkivallalla ja suhtautuu aiheisiin vakavasti.
”Varsinkin jenkeissä on paljon podcasteja, joissa näitä asioita käsitellään huumorin keinoilla. Minun podissani ei ole vitsailua, enkä ole varma, sopiiko se tähän genreen ollenkaan”, Laaksonen sanoo.
Kirkkonummen kolmoissurma
Jäljillä-podcastissa kerrotaan enimmäkseen ulkomaisista katoamis- ja murhatapauksista. Joitakin jaksoja Laaksonen on tehnyt myös Suomesta, kuten vuonna 1990 tapahtuneesta Kirkkonummen kolmoissurmasta. Sen Laaksonen toivoisi vielä selviävän.
Ensimmäisen suomalaisjakson Laaksonen teki Helsingissä vuosina 1976–1981 tapahtuneista kellarisurmista. Hän harkitsi pitkään jakson tekemistä. Laaksonen ei tee podcastiinsa haastatteluja eikä siten lähesty esimerkiksi uhrien omaisia. Häntä arvelutti, miten omaiset suhtautuvat, jos kuulevat jakson – tuottaisiko se heille tuskaa? Ulkomaisten tapausten kohdalla sitä ongelmaa ei kielimuurin ansiosta ole.
Kellarisurmajakso ehti olla kuunneltavana alle vuorokauden, kun yhden uhrin omainen laittoi Laaksoselle sähköpostia. Vaikka viesti oli positiivinen, se oli samalla hyvä muistutus rikospodcastin tekijälle.
”Siinä tuli heti lähelle se, että nämä ihmiset ovat oikeita ja heillä on läheisiä.”
Yksi Jäljillä-podcastin suosion syistä ehkä on siinä, että Laaksosen äänestä ja kerrontatavasta paistaa aito välittäminen.
True crime -genreen kuuluvaa spekulointia, erilaisten teorioiden esittelyä ja puntarointia Laaksonenkin toki harrastaa. Hän pitää luonnollisena ihmisen kiinnostusta rikoksiin ja sen pohtimiseen, mitä on tapahtunut ja miksi.
Long Islandin sarjamurhaajan kohdalla spekuloitavaa vain oli kovin vähän. Kun Laaksonen teki omaa jaksoaan aiheesta, vaikutti siltä, ettei poliisilla ollut oikein minkäänlaisia johtolankoja, joiden avulla tekijän jäljille voitaisiin päästä.
Mutta kyllä johtolankoja oli – ainakin yksi.
Sitä ei vain ollut seurattu.
Rex Heuermann oli hirviö lava-autossa
Tammikuussa 2022 poliisi perusti uuden työryhmän tutkimaan Long Islandin murhia. Ei kulunut kuin kaksi kuukautta, ja Rex Heuermannista oli tullut tapauksen pääepäilty.
Amber Costellon kumppani, jonka on mainittu olleen hänen parittajansa, oli ennen naisen katoamista häätänyt tämän asunnolta matkoihinsa asiakkaan. Parittaja näki miehen vain vilaukselta mutta pani merkille tämän kulkuneuvon, vihreän Chevrolet Avalanche -merkkisen lava-auton.
Parittaja kertoi autosta poliisille jo murhatutkinnan alussa. Miesasiakasta hän kuvaili sanalla ”ogre”, joka tarkoittaa hirviötä tai jättiläistä.
Tätä vihjettä poliisi hyödynsi kuitenkin vasta kaksitoista vuotta myöhemmin, ja silminnäkijän kuvaileman auton omistajista alettiin haarukoida mahdollisia epäiltyjä. Silloin vastaan tuli ensimmäistä kertaa Rex Heuermannin nimi. Paitsi että hän oli murhien aikaan omistanut vihreän Chevrolet Avalanchen, hän myös asui alle kymmenen kilometrin päässä Gilgo Beachista Massapequa Parkissa, jossa Megan Watermanin tiedettiin käyttäneen puhelintaan viimeisen kerran.
Lisää todisteita Heuermannia vastaan kerättiin vielä yli vuoden verran. Pidätyksen jälkeen julkistetusta 32-sivuisesta syytekirjelmästä käy ilmi, että myös puhelintiedot olivat tutkinnassa ratkaisevia. Heuermannin oman puhelimen, uhrien kanssa yhteydenpitoon käytettyjen prepaid-puhelimien sekä uhrien puhelimien voitiin osoittaa liikkuneen yhtenevästi.
Tutkinnan aikana poliisi hankki myös dna-todisteita, muun muassa vertaamalla yhden uhrin päältä löytynyttä miehen hiusta Heuermannin jäljiltä talteen kerätystä pitsalaatikosta otettuun näytteeseen.
Rex Heuermannia vastaan on nostettu syytteet kolmesta murhasta, neljännen uhrin tapauksessa hän on murhan pääepäilty. Hänen yhteyttään muihin Long Islandilta löytyneisiin ruumiisiin sekä muihin katoamistapauksiin tutkitaan edelleen.
Hän on ilmoittanut olevansa syytön.
Sarjamurhaaja olikin tavallinen mies – eikä sittenkään
Rex Heuermann vastaa melko hyvin profiilia, joka Long Islandin sarjamurhaajasta tehtiin jo vuonna 2011: naimisissa, hyvin koulutettu, taloudellisesti vakavarainen, omistaa kalliin auton, asuu lähellä Ocean Parkwayta, iältään 25-45-vuotias. Lisäksi arveltiin, että hän teki murhat silloin, kun muu perhe oli lomamatkoilla.
Tämä kaikki pitää paikkansa. Viimeisen murhan aikaan Heuermann oli 46-vuotias.
”Vaikka tuntuu järkyttävältä, että hän on tavallinen ihminen, niin hän on kuitenkin sellainen tyyppi, jota koko ajan etsittiinkin”, Tilda Laaksonen sanoo.
Profiloijat kuvailivat tekijää sanoilla ”Average Joe”, mattimeikäläinen. Mutta tavallinen Heuermann on vain paperilla. Pidätyksen jälkeen on käynyt ilmi, että koko naapurusto kavahti häntä ja työelämässä häntä pidettiin hankalana ja vastenmielisenä tyyppinä.
Ja hänestä tullaan kuulemaan vielä paljon lisää, sillä yleisö janoaa lisätietoa. Sarjamurhaajat ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja true crime -genressä heidän elämäänsä ja tekojaan saatetaan käydä läpi hyvinkin pikkutarkasti. Genren kritisoijien mielestä huomio keskittyy uhrien sijasta murhaajiin, joista pahimmillaan muovataan jonkinlaisia mystisiä sankarihahmoja.
Laaksonen ymmärtää kritiikin siinä mielessä, että lajityypin sisällä tehdään kirjoja, podcasteja ja dokumentteja hyvin erilaisista lähtökohdista. Esimerkiksi Suomessa on parin viime vuoden aikana ilmestynyt useita tuotoksia, joissa rikolliset ovat saaneet itse vapaasti kertoa tarinansa.
Silti Laaksosta harmittaa, että koko true crime -ilmiö leimataan mässäilyksi ja rikollisten ihannoinniksi.
”On ärsyttävä ennakkoluulo, että tässä genressä fanitetaan jotain sarjamurhaajaa. Se on kaukana siitä, mitä itse teen.”
Jutussa käytetyt lähteet: mm. New York Times, CNN, Time, New York Post, Washington Post.
