Matalan saaren murhamysteeri: Tuomittiinko kuuro Ida Saarinen murhasta syyttömänä?

Saaren nimi on Matala, ja siihen rantaudutaan idästä, mantereen puolelta. Jalopuumetsikkö ulottuu rantaviivaan asti. Latvustot ovat sen verran korkealla, että paljaiden runkojen lomasta voi nähdä sisemmälle saareen, pienen talon heinikkoiselle pihamaalle, joka kylpee auringossa.

Juuri näin sisämaan asukas näkee saariston. Siellä on aina kesä, aurinko lämmittää kallioita, joita vihertävänä aaltoileva meri hyväilee. Pian rantaan saapunee leppoisa kalastaja selvittämään verkkojaan.

Tällaisena päivänä on vaikea kuvitella saariston armotonta talvea, kun jäätävä pohjoistuuli käy mereltä luihin ja ytimiin. Vielä vaikeampaa on kuvitella sitä, mitä tässä saaressa tapahtui yli sata vuotta sitten, joulukuisena yönä 1914.

Silloin tässä saaressa Uudenkaupungin edustalla tapahtui murha.

Tämä on se talo, jossa uhri asui: nyt jo kovin harmaantunut mutta koruttomuudessaan kaunis rakennus.

Tämä on hänen tupansa, jonka hän lämmitti sinäkin kylmänä päivänä. Ja tämä lienee sänky, johon hän kävi nukkumaan.

Ei tiedetä ihan varmasti, oliko tämä kapea peti saaren ainoan asukkaan leposija joulukuussa yli sata vuotta sitten. On kuitenkin yksi seikka, joka puhuu sen puolesta.

Kun sängyn pääpuolta tarkastelee lähemmin ja kuljettaa sormeaan sen myöhemmin maalatulla puupinnalla, voi nähdä ja tuntea muutaman syvän loven.

Ne ovat kuin kirveen hamaralla lyödyt.

Matalan mökistä löytynyt sänky saattoi kuulua murhan uhrille. © Tommi Taipale

Sängyn päädyssä on kirveen jälkiä. © Tommi Taipale

Ensimmäinen maailmassa

Hetki oli historiallinen.

Kuurojen ja viittomakielisten totuus- ja sovintoprosessia valmistelevan työryhmän ensimmäinen kokous pidettiin joulukuussa 2022 ulkoministeriön tiloissa Katajanokalla. Huoneessa oli neljätoista ihmistä, kuurojen edustajia sekä ministeriöiden virkamiehiä.

Salla Fagerström istui pöydän ääressä Suomen Kuurojen Historiaseuran edustajana.

Työryhmä oli ensimmäinen laatuaan koko maailmassa. Totuus- ja sovintoprosessia eli historiallisten, kollektiivisesti koettujen vääryyksien käsittelyä ei ollut koskaan aiemmin käynnistetty kuuroille ja viittomakielisille – ja viittomakielellä.

Fagerström katseli tarkkaavaisesti virkamiehiä, jotka kuuntelivat kuurojen kokemuksia hiljaa ja välillä jopa järkyttyneen näköisinä. Hän ymmärsi, että hetki oli paitsi historiallinen myös muutenkin harvinainen: viittomakieliset ja valtio kohtasivat tasavertaisina.

Viimein heitä kuultaisiin, todella.

Fagerström tiesi, miten pitkään moni oli kantanut kokemaansa vääryyttä sisällään. Ja miten moni oli jo edesmennyt, miten kokonaiset sukupolvet olivat vieneet taakkansa hautaan.

Silti heidänkin kokemuksensa voitaisiin yhä tuoda julki, jotta menneet vääryydet eivät toistuisi.

Siksi meidän pitää kuulla myös Ida Saarisen tarina.

Harvinainen henkirikos

Oikeus antoi tuomionsa kesäkuussa 1915. Se langetti elinkautisen vankeusrangaistuksen 28-vuotiaalle kuurolle Ida Saariselle 70-vuotiaan Fiia Åbergin murhasta.

Virallisen version mukaan joulukuun alussa 1914 Saarinen souti Lokalahden Matalan saareen, piileskeli metsässä ja piiloutui sitten Åbergin vintille. Yöllä hän laskeutui tupaan ja löi vanhan naisen kuo­liaaksi kymmenellä kirveeniskulla. Hän sitoi narun ruumiin kaulaan ja veti sen kymmenien metrien päähän rantaan, nosti veneeseen ja upotti saaren edustalle.

Sitten hän keräsi mukaansa melkeinpä mitä tahansa tavaraa, jota tuvasta löysi: paitsi huonekaluja ja astioita myös esimerkiksi säkin lanttua, kahdet puukengät, vanhan juuriharjan. Ne takavarikoitiin myöhemmin Saarisen ystävän luota.

Tavarat Saarinen lastasi ruuheensa. Sinne hän kantoi myös yli kolmekymmentä kiloa painavan pöytäkaapin.

Väärä henkilö syytettynä?

Poliisi pääsi Saarisen jäljille, otti tämän kiinni ja piti vangittuna kuukauden päivät ennen kuulusteluja. Ne suoritettiin kirjoittamalla paperilapuille kysymyksiä ja vas­tauksia, koska Saarinen oli kuuro.

Ensin hän tunnusti teon, sitten väitti tekijäksi jotakuta Fridman-nimistä miestä, joka oli puolittain pakottanut hänet mukaansa. Kyseistä herraa ei kuitenkaan onnistuttu löytämään.

Niinpä Ida Saarisen katsottiin yksin syyllistyneen Fiia Åbergin murhaan. Mutta onko se totta?

Tuskin, sanoo Salla Fagerström.

Hän päätyi Ida Saarisen jäljille lueskel­tuaan vanhaa lehteä, jossa kerrottiin Matalan saaren asukkaan murhasta. Juttu vangitsi hänet heti: kuuro nuori nainen ja järjetön veriteko, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan, vaikka oli lähes koko ikänsä toiminut aktiivisesti kuurojen yhteisössä ja tutkinut sen historiaa.

Fagerström halusi tietää kaiken Ida Saarisesta. Hän oli löytänyt tuiki harvinaisen murhaajan, sillä kuurojen naisten tekemiä henkirikoksia ei historia juurikaan tunne.

Vuosien selvitystyön ansiosta hän löysi myös ihmisen, kaltaisensa.

Nuori Ida Saarinen poseeraa istuen ystävättärensä kanssa. © Kymmenen kirveen­iskua -kirjan kuvitus

Poikkeuksellinen kuuro

Kun Ida Saarinen oli 17-vuotias, hän sai potkut kuurojen koulusta ”varkauden ja siveettömyyden” vuoksi.

Turun kuuromykkäin kouluun pääsy oli ollut köyhän saaristolaisperheen isättömälle, vauvana kuuroutuneelle Idalle sikäli onnekasta, että se tarjosi mahdollisuuden parempaan elämään. Hän oppi kirjoittamaankin, toisin kuin moni kuuleva köyhä lapsi.

Idassa oli kuitenkin jotain sopeutumatonta. Hän jäi varastelusta kiinni jo ennen erottamistaankin.

Salla Fagerströmin mielestä Ida oli poikkeuksellinen kuuro nainen, koska hän ei alistunut osaansa: tottelemaan kuulevia ja muuttumaan mahdollisimman huomaamattomaksi. Siitä Fagerström tietää itsekin jotain.

Hän on kotoisin Keski-Suomesta eikä tiennyt saaristolaiselämästä mitään ennen tutustumistaan Ida Saariseen. Hän vietti lapsuutensa hyvinvoivalla 1980-luvulla eikä 1800-luvun lopun köyhän perheen todellisuudessa.

Fagerström kuuroutui lapsena vähitellen syystä, jota ei tiedetä. Hän kävi tavallista koulua kolme luokkaa ennen kuin siirtyi kuurojen kouluun. Hän sai opetella viittomakielen, toisin kuin Ida Saarisen aikana väkisin puhumaan pakotetut kuurot. Hän on voinut opiskella ja tehdä mielekästä työtä toimittajana ja kirjailijana, ja hän on myös ohjannut ja käsikirjoittanut tv-ohjelmia.

Silti hänkin tietää, sata vuotta Ida Saarista myöhemmin, millaista on, kun ympärillä puhutaan ja nauretaan, eikä kukaan viitsi selittää, miksi. Miltä tuntuu, kun oma kuurous on ympäristön mielestä vika, joka tulisi parantaa – ei ominaisuus, eikä varsinkaan mikään arvokas ominaisuus.

”Yli sata vuotta on kulunut, mutta vieläkin samat asiat toistuvat. Kuurojen asema on vieläkin huono. Kuulevat eivät ymmärrä, mitä kuurous on, ja yrittävät edelleen korjata kuuroutta”, Fagerström sanoo.

Asenne kuuroihin ei ole juuri muuttunut

Ida Saarisen aikana kuuroutta korjattiin kitkemällä heiltä viittominen kokonaan pois ja pakottamalla heidät ääntelemään. Nyt kuuroutta korjataan sisäkorvaimplanteilla.

”Sisäkorvaistutteet sinänsä ovat ihan ookoo”, Fagerström sanoo.

Ongelmana kuitenkin on, että implantin saaneelle lapselle tarjotaan vain puheen kuntoutusta, ei mahdollisuutta opetella viittomakieltä, koska viittomakielen ajatellaan haittaavan lapsen puheen kehitystä.

”Samaan aikaan kuulevat vauvat saavat nauttia vauvaviittomista, eikä kenellekään tule edes mieleen, että se haittaisi heidän kielellistä kehitystään.”

Valtaväestön asenne kuuroihin ei ole sadassa vuodessakaan juuri muuttunut, ja siksi Fagerström kykenee eläytymään Ida Saarisen asemaan. Hän näkee arkistolähteiden ja asiakirjojen taakse ihmiseen, joka rakasti kauneutta ja yritti parantaa omaa ja läheistensä elämää.

”Minusta Ida oli elinaikanaan äärettömän väärin ymmärretty”, Fagerström sanoo. ”Ida eli hurjan ja kovan elämän, eikä hän juuri kokenut elinaikanaan hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Hänessä oli aina jotakin vikaa jonkun mielestä.”

Mahdottomat yksityiskohdat

Salla Fagerströmin kirja Kymmenen kirveen­iskua (Like 2023) kertoo seikkaperäisesti Matalan saaren murhasta, sen tutkinnasta ja oikeudenkäynnistä. Tarina on pitkä ja täynnä käänteitä, mutta tietyt yksityiskohdat tapahtumien virallisessa versiossa ovat yksinkertaisesti epäuskottavia.

Miten nuori nainen kantoi 35-kiloisen kaapin talosta veneeseen yksin? Tätä ei tapahtuma-aikaan uskonut yksi tutkintaan osallistuneista poliiseistakaan.

Saiko hän todella raahattua painavan ruumiin kymmenien metrien matkan rantaan asti?

Lisäksi sekä kuulustelujen että oikeudenkäynnin ”tulkkauspalveluiden” luotettavuus ja puolueettomuus voidaan asettaa vähintäänkin kyseenalaiseksi. Paperin ja kynän avulla Turun vankilassa käytyjä keskusteluja ei tallennettu sellaisinaan.

Ida oli kyllä varastanut, ja juuri sen vuoksi poliisit alkoivat epäillä häntä Matalan saaren henkirikoksen tekijäksi. Mutta esimerkiksi koulusta erottamiseen johti kauniiden kuvakorttien varastaminen, ja myöhemmin Ida saattoi rahaa varastaessaan ottaa vain osan – hän ei halunnut viedä kaikkea.

Suunnitteleeko sellainen varas yksinäisen 70-vuotiaan naisen murhan ja tappaa tämän kylmäverisesti kirveellä, kun uhri nukkuu sängyssään? Ja tämä kaikkiko, piileskely, väijyminen ja muu, jäätävässä joulukuun säässä, joidenkin pahaisten astioiden ja irtotavaroiden vuoksi?

Saaressa kyllä, mutta kenen kanssa?

Fagerström uskoo, että Ida kyllä oli saaressa murhan tapahtumahetkellä. Niin tarkasti hän kuvasi joitakin asioita kuulusteluissa. Mutta yksin hän ei siellä ollut.

Ehkä siellä oli hänen isäpuolensa, jonka epäiltiin saattaneen Idan raskaaksi, kun hän oli vain 19-vuotias. Sellaistakin Ida joutui kokemaan. Hän sai myöhemmin toisen lapsen toisen miehen kanssa, mutta hänet erotettiin kummastakin.

Isäpuoli oli erään kertomuksen mukaan nähty soutamassa Matalan suuntaan murhayönä, ja Fagerströmin löytämistä lähteistä käy ilmi, että hänen osuuttaan tapahtumiin oli jossain määrin epäilty. Jos Ida suojeli tarinoillaan jotakuta, isäpuoli eli perheen elättäjä olisi siihen ymmärrettävä kohde.

Murhan uhri oli iäkäs itsellinen nainen, joka asui yksin taloaan Matalan saaressa. © Tommi Taipale

Salla Fagerström päätyi Ida Saarisen jäljille löydettyään murhasta kertovan uutisen vanhasta kuurojen lehdestä. Tapaus oli painunut unohduksiin myös paikallisilta. © Tommi Taipale

Ilkeämielinen ja tuittupäinen

Matalan saaren harmaantuneen mökin ovelta näkee lahdenpoukamaan, jonne murhaaja raahasi Fiia Åbergin ruumiin. Salla Fagerström istuu portailla ja tuntee suolaisen merituulen kasvoillaan, niin kuin Ida Saarinenkin kerran.

Tämän lähemmäksi totuutta emme pääse.

Vapauduttuaan vankilasta Ida yritti aluksi elää lapsuudenkodissaan, mutta hän ei edelleenkään ollut mukautuvainen, huomaamaton kuuro. Perhe valitti kunnallislautakunnalle, että Ida oli ”ilkeämielinen”, ja ”tuittupäinen”. Hänet toimitettiin mielisairaalaan pelkästään tällaisen käytöksen vuoksi, vaikkei häntä pidetty varsinaisesti mielisairaana.

Siellä hän asui kuolemaansa saakka. Matalan saaren salaisuuden Ida vei mukanaan hautaan.

Kuurojen ja viittomakielisten totuus- ja sovintoprosessia valmisteleva työryhmä piti viimeisen kokouksensa muutama viikko sitten, 21. kesäkuuta. Kokouksessa todettiin, ettei sovintoprosessin jatkumista ole kirjattu uuden hallituksen ohjelmaan. Valtioneuvoston kanslian mukaan työhön on kuitenkin sitouduttu.

Fagerström pelkää silti, että juuri aloitettu historiallinen prosessi jämähtää paikoilleen, ja valtion anteeksipyyntöä kuurojen kokemista vääryyksistä saadaan odottaa vielä vuosikausia.

”Monet vääryyksiä kärsineet ovat vanhoja. Heitä kuolee koko ajan pois, ja he eivät saa tietää hyvityksestä. Olisi niin tärkeää, että oikeus toteutuisi.”

Lue myös: Kyllikki Saari kiehtoi Teemu Keskisarjaa jo lapsena – Kun historioitsija lähti mysteerin jäljille, muutti hän mieltään murhaajasta

Matalan saaren lahdenpoukama, josta ruumis löydettiin. © Tommi Taipale

Ida Saarinen ehkä jonain viimeisistä syntymäpäivistään. Hän kuoli kesäkuussa 1958. © Kymmenen kirveen­iskua -kirjan kuvitus