Ihmisoikeustaistelija Liisa Kauppinen on edistänyt viittomakielen asemaa ja puolustanut kuurojen oikeuksia
Liisa Kauppinen on puolustanut viittomakieltä siitä asti, kun hän sai pienenä kepistä. Palkitun ihmisoikeustaistelijan mielestä lapsen etu ei edelleenkään Suomessa toteudu.
Liisa Kauppinen mielipuuhassaan eli lukemassa. ”Kirjojen kautta pääsee yhteyteen sellaisiinkin maailmoihin, joita ei kuurona voi kokea.”
Pam!
Karttakeppi läjähti Liisan sormille jälleen kerran.
Liisan pulpetti oli siirretty opettajan viereen, koska hän oli niin tuhma. Hän oli taas kertonut viittomakielellä muille kuuroille oppilaille, mitä opettaja tarkoittaa.
Kun Liisa kävi kuurojen koulua 1940–50-luvulla, viittomakielen käyttäminen oli oppilailta ehdottomasti kielletty, sillä kuurojen oli määrä oppia puhumaan. Niinpä syntymästään asti kuurot lapset yrittivät parhaansa mukaan äännellä sanoja, joiden merkitystä ei heille selitetty.
Liisa oli kuuroutunut viisivuotiaana sairastettuaan aivokalvontulehduksen ja osasi siksi puhua hyvin. Viittomakielen hän oli oppinut muilta oppilailta aloitettuaan koulunkäynnin. Hän ei voinut ymmärtää, miksi he eivät saaneet käyttää sitä kieltä, jonka he parhaiten osasivat.
Liisalle oli kyllä jo tullut selväksi, että oli hyvin tuhmaa ja väärin viittoa. Häntä oli rangaistu niin monta kertaa, että hänen täytyi olla aivan erityisen tuhma, suorastaan paha.
Hän ei kuitenkaan voinut olla auttamatta muita oppilaita. Se oli hänen hirmuinen syntinsä.
Nyt tämä tuhma Liisa on 80-vuotias, ja hän on käyttänyt koko elämänsä ihmisten auttamiseen, ei vain Suomessa vaan ympäri maailmaa. Hän on edistänyt viittomakielen asemaa ja ajanut kuurojen oikeuksia niin määrätietoisesti, että YK myönsi hänelle ihmisoikeuspalkinnon vuonna 2013.
Liisa on ensimmäinen suomalainen, jolle palkinto on myönnetty. Hän vastaanotti sen New Yorkissa YK:n yleiskokouksessa – muhkuraisin sormin.
Karttakepin iskut ovat jättäneet niihin pysyvän jäljen.
Sitkeää diplomatiaa
Liisan sormet olivat vahvasti pelissä, kun vammaisten oikeuksia koskeva yleissopimus hyväksyttiin YK:ssa 2006.
Sopimus on historiallinen, sillä siinä tunnustettiin ensimmäistä kertaa kuurojen oikeus viittomakieleen kaikkialla maailmassa.
Monen vuoden neuvottelutyö oli jo loppusuoralla, kun eräs YK:n yleiskokouksen edustaja esitti yllättäen viittomakielen poistamista sopimuksesta. Kokouksen tauolla Kuurojen Maailmanliiton kunniapuheenjohtaja Liisa Kauppinen käveli kyseisen edustajan luo. Lyhyen keskusteluhetken jälkeen tämä veti esityksensä pois.
Sitä ennen Kauppinen oli sitkeällä diplomatiallaan pehmittänyt toisen edustajan, jonka mielestä vammaisten ei olisi kuulunut olla mukana vammaissopimusta käsittelevissä kokouksissa.
”Pitää asettua toisen asemaan ja yrittää ymmärtää, mistä asiat juontavat”, Kauppinen sanoo. ”Aina löytyy yhteys ja jotain jutunjuurta.”
Viittomakielen vastustamisessa voi olla kyse rahasta, eli pelätään tulkkipalvelujen kustannuksia. Kuulevat tai huonokuuloiset eivät välttämättä ymmärrä aivan perin juurin sitä, että viittomakieli on kuurolle elinehto, ainoa väline todelliseen, omaehtoiseen itseilmaisuun.
Länsimaissa vastustuksen taustalla on myös historiallinen syy. Saksassa 1800-luvulla syntynyt oralismi eli puheopetusmetodi syrjäytti kuurojen viittomakielisen opetuksen sadaksi vuodeksi. Metodin mukaan puhuttu kieli oli ainoa tapa omaksua sivistystä – siispä kuurotkin piti opettaa puhumaan, ja viittominen piti kieltää, koska sen uskottiin häiritsevän puheen oppimista.
Siksi Liisakin sai koulussa keppiä sormille. Mutta se on lopulta vain kivulias yksityiskohta siinä kaikessa, mitä oralismi aikoinaan merkitsi kuuroille lapsille.
Nyrkillä selkään
Kun nurmolainen maatalon tyttö Liisa Kauppinen seitsenvuotiaana aloitti kuurojen koulun Oulussa, useimmat hänen luokkatovereistaan eivät osanneet puhua eivätkä viittoa. He olivat eläneet lapsuutensa ilman mitään kieltä.
He eivät välttämättä edes käsittäneet, miksi heidät oli tuotu pois kotoa ja mitä heiltä odotettiin. Koska viittomakieltä ei opetettu eikä saanut käyttää, opettajalla ei ollut mitään keinoa selittää lapsille, että nyt heidän pitäisi oppia puhumaan.
Yleinen opetusmetodi oli pamauttaa lasta nyrkillä selkään tai rintaan, jolloin hän äännähti kivusta. Tällöin opettaja kehui lasta, joka pikkuhiljaa ymmärsi, että hänen haluttiin tuottavan ääntä.
Koulussa käytettiin tuhottomasti aikaa siihen, että kuurot oppivat ääntämään sanoja oikein, jokaisella oppitunnilla.
”Jopa käsityötunnit aloitettiin siitä, että tämä on neula ja jokaisen pitää sanoa nyt, miten se lausutaan. Sitten vasta sai alkaa ommella”, Kauppinen muistelee.
Useimmiten sanojen merkitystä ei edes kerrottu. Kuurot siis hokivat parhaansa mukaan tunnista toiseen ääneen sanoja tietämättä, mitä heidän työllä ja tuskalla tuottamansa äännähdykset tarkoittivat.
On selvää, ettei itse asioista opittu juuri mitään.
Kouluvuosien jälkeen Kauppinen näki, miten vahingollista viittomakielen kieltäminen on. Kuurot aikuiset eivät pärjänneet vaan tarvitsivat kaikessa apua. Vasta 1980-luvulta lähtien kuurot lapset ovat saaneet kasvaa viittomakielisessä ympäristössä.
”Se sukupolvi on jo aivan erilainen, he hallitsevat useampia kieliä ja ovat menestyneet paljon paremmin. Meillä on nyt viisi syntymästä asti kuuroa, jotka ovat valmistumassa tohtoreiksi. Mutta minun ikäpolvellani on ollut hukkaan heitetty elämä”, Kauppinen sanoo.
Liisa viittoo rakkautta Valkean talon pienoismallin äärellä. Valkea talo rakennettiin 1980-luvulla kuulojärjestöille Helsingin Haagaan. Tommi Tuomi / Otavamedia
Kuurotko naimisiin?
Liisa Kauppinen pärjäsi paremmin kuin moni kuuro ikätoverinsa, koska hän oli ehtinyt oppia suomen kielen ennen kuuroutumistaan ja oli lukenut paljon pienestä pitäen.
Hänen perheensä suhtautui viittomakieleen positiivisesti eikä mitenkään piilotellut vammaista lasta, kuten siihen aikaan oli yleisesti tapana.
Lisäksi Kauppinen oli erityisen neuvokas: hän esimerkiksi matkusti perheeltään salaa Helsinkiin parikymppisenä ja onnistui muutamassa tunnissa hankkimaan itselleen sekä asunnon että työpaikan ompelijana.
Hän alkoi heti toimia myös kuurojen yhteisössä, ja päätyi 1970-luvulla töihin Kuurojen liittoon, ensin tiedotus- ja koulutussihteeriksi, sitten toiminnanjohtajaksi.
Sitä ennen hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Vihkiluvan saaminen toisen kuuron kanssa ei tosin ollut aivan yksinkertainen juttu. Tapiolan seurakunnan kirkkoherra ilmoitti aluksi, etteivät kuurot voi mennä naimisiin.
Kauppinen muistuttaa, että esimerkiksi kehitysvammaiset joutuvat yhä kokemaan kaikenlaisia epäilyjä parisuhdetta muodostaessaan.
”Heillä on vielä vaikeampi tilanne kuin kuuroilla on ollut. Mutta jokaisella on oikeus seksielämään.”
Kauppisen avioliitto päättyi eroon, ja hän jäi kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Sekin herätti kohua, ja Kauppista arvosteltiin siitä, että hän yksinhuoltajuudestaan huolimatta matkusteli työssään jatkuvasti.
Hän itse tiesi kuitenkin olevansa hyvä äiti, ja lasten kasvaessa hän pystyi sitoutumaan yhä vankemmin kutsumukseensa: kuurojen aseman parantamiseen. Vanhemmiten kutsumus on kasvanut käsittämään ihmisoikeudet myös yleisellä tasolla ja maailmanlaajuisesti.
Lasta on kuultava
Liisa Kauppisen on eläkkeelläkin pitänyt liikkeellä usko siihen, että kaikkiin ongelmiin on mahdollista löytää ratkaisu.
Positiivisesti asennoituvalle ihmisoikeustaistelijalle on kuitenkin ollut raskasta nähdä esimerkiksi se, miten korruptio ja ihmisoikeusrikkomukset runtelevat länsimaiden ja sittemmin Kiinan riistämää Afrikkaa. Samaan aikaan EU:ssa suhtaudutaan pakolaispolitiikkaan ikään kuin sisäisenä kysymyksenä. Se ei Kauppisen mielestä riitä.
Eikä vammaisten asiakaan ole mitenkään valmis. YK:n vammaissopimus on vahvistettu suurimmassa osassa maailman maita, mutta se on silti jäänyt monin paikoin tyhjäksi kirjaimeksi.
”Jos mennään johonkin kuurojen kouluun maailmalla, siellä on suunnilleen samat systeemit kuin lapsuudessani, eli lyödään sormille ja pitää puhua, ei saa viittoa. Töitä riittää edelleen joka asiassa.”
Töitä riittää myös kotimaassa. Päiväpolitiikkaa yhä tiiviisti seuraava Kauppinen on erityisen huolestunut lapsen oikeuksien toteutumisesta Suomessa.
Suomi ei esimerkiksi ole yhteentoista vuoteen raportoinut YK:lle lapsen oikeuksien toteutumisesta, mihin sopimus velvoittaa viiden vuoden välein. Kauppisen mielestä YK:n lapsen oikeuksien komitean palautteesta näkee, että Suomi ei ymmärrä, mitä lapsen oikeudet tarkoittavat. Lainsäädännössä vanhempien etu on asetettu lapsen edun edelle.
”Lasta pitäisi kuulla häntä koskevissa asioissa, mutta sitä ei vieläkään korostettu huhtikuussa voimaan tulleessa lastensuojelulaissa. Osittain Suomi on siis ihmisoikeusasioissa jäljessä muuta maailmaa”, Liisa Kauppinen sanoo.
Ehkä viittomakielen puolustaja näkee sen muita selvemmin.
Kun on kerran vaivalla saanut oikeuden käyttää omaa kieltään, haluaa myös tulla kuulluksi.