Kummitus vai kumma tapaus? Tiina Hautala selvittää suomalaisia kummitustarinoita
Hameenhelmojen kahinaa, siirtyileviä viisareita. Vaikka tiede ei kummituksien olemassaoloa tunne, Tiina Hautalaa kummitustarinat kiehtovat. Ne elävöittävät historiaa sekä pelästyttävät meidät muistamaan, kuinka elää niin, ettei jäisi kovin paljon kummiteltavaa. Mutta millainen on nykyajan kummitus?
Sana kummitus sai Pohjanmaan museon korkeat huoneet sähköistymään, kun joukko lapsia höristi korviaan. Tiina Hautala muistaa sen selvästi. Hän oli yksi näistä lapsista, museossa luokkansa kanssa vierailleista.
Kaikki oli aivan tavanomaista ja vähän tylsän koulumaista siihen asti, kun opas tuli maininneeksi, että museossa kummitteli. Kummitus oli museon perustaja, professori Karl Hedman, jonka muistolaatta oli museon seinässä ja jonka tuhkat on muurattu museon seinän rakenteisiin.
Hedmanin kerrottiin lehahtelevan huoneissa. Tavarat siirtyilivät, kellot pysähtyivät.
Erityisesti lapset olivat sen huomanneet. Joitakin se oli ahdistanut niin, että he halusivat saman tien pois koko museosta – toisia taas näyttelytila oli vetänyt puoleensa kuin magneetti.
”Silloin me kaikki varmasti heräsimme. Tylsä museo heräsi kuolleen ihmisen tarinan kautta ihan uudella tavalla eloon.”
Kummitus valontakamerojen kuvissa?
Vuosikymmeniä myöhemmin Hautala on samaa mieltä. Kummituksista useita kirjoja kirjoittaneen ja Haamu-kustantamon perustaneen Tiina Hautalan mielestä tarinat kuolleista elävöittävät historiaa – niin omituiselta kuin se kuulostaakin.
Ja edelleen Pohjanmaan museossa on Hautalan mielestä erikoinen tunnelma. Se voi johtua kuulemma aika ajoin opastetuille kierroksille ilmestyvästä, vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutuneesta mieshenkilöstä.
Kohteliaassa miehessä on jotain tuttua, jotain samaa kuin museon perustajassa ja hän tuntuu tietävän kumman paljon sen historiasta.
Eikä tälle salaperäiselle museovieraalle riitä tavalliset aukioloajat, jos tarinoihin museon valvontakameroista on uskominen.
”Museon toisessa kerroksessa, jossa säilytetään Hedmanin henkilökohtaisia tavaroita, vilkkuu valvontakameroissa hahmo usein etenkin ilta-aikaan. Sen tekee erityiseksi se, että silloin museo on jo suljettu”, Hautala kertoo.
Monen kummituksen Grönvikin kartano Mustasaaressa
Grönvikin kartanon levottomat huoneet! Tiina Hautalan ei tarvitse miettiä kovin kauan itselle läheisimpiä aaveita ja niistä kerrottuja tarinoita. Mustasaaressa sijaitsevan Grönvikin kartanon kummitus – tai pikemminkin kummitukset ovat Hautalan mielestä häkellyttäviä. Niiden historia juontuu vuosisatojen takaa ihan tähän päivään.
”Kartanon ensimmäinen kummitustarina liittyy venäläissotilaaseen, joka Suomen sodan aikaan oli pysähtynyt taloon yöksi lepäämään. Hänen vain ei koskaan nähty jatkavan matkaansa. Paikkakunnalla puhutaankin, että sotilas olisi surmattu ja haudattu jonnekin kartanon kellariin, jota pidetään edelleen kummallisena paikkana.”
Myös talon ullakon alla sijaitsevaa kulmahuonetta on vuosikymmenten saatossa karteltu. Tarina kertoo, että kun yksi talon pehtooreista oli irtisanottu hän oli ottanut viinapullon ja mennyt köyden kanssa vintille, josta ei koskaan palanut.
”Kauniissa huoneessa ei enää edes yövytä, koska tunnelma on asukkaiden mielestä siihen liian ahdistava.”
Kummitus vilahtaa valvontakamerassa – mistä oikein on kyse? Jussi Jääskeläinen
Lasin kilinää, savun tai sikarin hajua…
Talon lisäksi pihan takana sijaitseva kaivo oli ollut pitkään paikallisten mukaan levotonta aluetta. Sen ympäristöön liittyi vanha surmatarina, ja 1918 samalla alueella teloitettiin venäläissotilaita.
”Myös talon ikkunoissa on nähty vilahteleva naishahmo. On epäilty, että hän olisi rakentajan vaimo, jonka muotokuvakin on aikoinaan poistettu häiriöiden vähentämiseksi salin potrettirivistöstä.”
Hameen helmojen kahinaa, lasin kilinää, vintin portaissa valtaava kuristava tunne, savun tai sikarin hajua. Niin Grönvikin kartanon nykyiset asukkaat ovat kuvailleet Tiina Hautalalle kummitusten kohtaamisia kodissaan.
He tiesivät talon historiasta ostaessaan sen parikymmentä vuotta sitten, mutta päättivät kunnostaa kartanon sekä asua siinä, aaveiden ehdoilla.
”Vaikuttavia ovat olleet vaikkapa perheen nyt jo aikuisten lasten tarinat. Tytär muun muassa on kertonut, että kun hänen ei enää tarvinnut jakaa huonetta sisarten kanssa, hänen pitikin jakaa se sitten kummituksen kanssa, täti-ihmisen, jonka paino saattoi tuntua iltaisin sängyssä jalkojen päällä tai hengitys pihistä yössä.”
Tytär päätti jättää aina radion öisin päälle, sillä sen ääniin peittyi muut, paljon häiritsevämmät ja omituisemmat äänet.
Kummitukset eivät pelota talon omistajia
Perheen vanhemmat asuvat nykyään kahdestaan talossa. Tai mitä nyt kahdestaan asumiseksi voi kutsua. Välillä elämä on ollut rauhallisempaa, välillä vilkkaampaa. Kummitukset eivät omistajia pelota, mutta osaavat hätkähdyttää.
Tiina Hautala kertoo, että talon nykyinen isäntä on harrastanut kartanon historian tutkimista vuosia, ja hänellä on tukuttain vanhoja asiakirjoja ja valokuvia kartanosta. Itse isäntä on käynyt ensimmäisiä kertoja kartanossa jo ihan lapsena. Arkistoissa onkin yksi kuva, joka on otettu miehestä lapsena tämän samaisen, silloin autiona olleen kartanon edustalla.”
Tuolloin kuvan poika ei vielä edes osannut kuvitella, että olisi samaisen talon isäntä. Eikä hän myöskään huomannut, mikä talon ikkunoissa kuvanottohetkellä vilahti.
”Kun omistaja kerran alkoi katsoa tuota kuvaa tarkemmin ja suurentaa sitä, hän yllättyi. Yhdessä kartanon ikkunassa seisoi vaalea naishahmo. Sen katse oli kääntynyt tiukasti pikkupoikaan, talon tulevaan omistajaan päin”, Hautala kertoo.
Räyhäävän rouvan hotelli
Aina aaveet eivät herätä lähiympäristössään pelkkää ihastusta. Sen Tiina Hautala huomasi, kun hän kirjoitti kirjaa hotellien aaveista.
”Vaasalaisessa Hotelli Centralissa säikähdettiin 1990-luvulla, kun hotellissa usein yöpynyt lentohenkilöstö alkoi toivoa, ettei joutuisi yöpymään ”siinä hotellin kummitushuoneessa”.”
Hotellissa pelästyttiin, että asiakkaat kaikkoaisivat, ja niin aaveesta puhuminen kiellettiin. Silti hotellin henkilökunta kirjasi kaikki aavekokemuksensa ylös.
”Sain luettavakseni todellisen x-filesin! Siihen oli kirjattu vaikka mitä talon White Ladyksi kutsutusta hahmosta. Tarinoiden mukaan hän oli nainen, joka oli asunut hotellin viereisessä puutalossa. Hän ei olisi halunnut myydä hotellille tonttia, mutta jostain syystä se kuitenkin oli päättynyt naisen kuoleman jälkeen hotellin omistukseen.”
White Lady on yhä kuriton kummitus
Aikojen saatteessa hotelli laajentui rouvan talon kohdalle.
”Rouvan entisen makuuhuoneen paikalla oleva kokouskabinetti on ollut aina rakennuksen aktiivisin kummittelupaikka, mutta muuallakin on ollut levotonta: keittiössä, kellarissa ja ullakolla. Kohtaamisia kummituksen kanssa oli valtavasti.
Hän oli saattanut näyttäytyä kynttelikkö kädessään, meluta, järjestellä astioita, kaataa kynttilänjalkoja tai pudottaa kokonaisen rivistön pannuja niin, että ne asettuivat outoon uuteen järjestykseen.”
Hautalan mukaan White Lady on selvästi edelleenkin kuriton, mutta enää sitä ei pelätä samalla tavoin kuin aiemmin. Ja nykyään aaveesta taas puhutaan, se on eräänlainen hotellin oma maskotti. Meluhaittojakin on pyritty hillitsemään.
”Hotellinjohtaja kertoi minulle taannoin, että heillä on ylimmän kerroksen ja ullakon välissä vähän huono äänieristys ja aaveen korkojen kopina on välillä häiritsevää. Henkilökunta oli päättänyt tehdä keräyksen ja ostanut kerätyillä rahoilla vaaleanpunaiset Aino-tohvelit. Ne oli viety ullakolle. Siihen loppui korkokenkien kolina öisin.”
Kummitus vai kumma tapaus – tätä pohtivat monet. Jussi Jääskeläinen
Uskooko kirjailija kummituksiin?
Joskus taas aaveet ovat niin tiivis osa arkea, ettei niitä Tiina Hautalan mielestä pidetä edes ihmeellisinä.
”Yksi tuoreimmista tutkimuskohteistani oli oululaisen Hotelli Lasaretin kummitustarinat. Kun menin käymään hotellissa, hotellinjohtaja vähän epäili, olikohan tämä hukkareissu. Lähdimme kuitenkin kiertelemään. Kun menimme hotellin Ståhlbergin saliin, johtaja avasi salin oven ja huudahti ”päivää kaikille”. Kun kysyin, miksi hän teki niin, johtaja totesi vain, että ”niin me aina teemme”. Se kuulemma rauhoitti silmäkulmassa vilahtelevat hahmot”, Hautala nauraa.
Hautala on kuullut vuosien varrella satoja, jos ei tuhansia kummitustarinoita. Entä uskooko hän itse niihin?
”Ehkä voisin siteerata Mark Twainia ja todeta, etten usko niihin, mutta pelkään niitä”, Hautala sanoo.
Ja koska hän myöntää olevansa aika herkästi peloteltavaa ihmistyyppiä, hän on tehnyt jonkinlaisia hataria päätöksiä.
”Olen tehnyt kummitusten kanssa sopimuksen”
”Olen puolitosissani tehnyt kummitusten kanssa sellaisen sopimuksen, että koska kirjoitan ja puhun niistä, he jättävät minut rauhaan, niin uskallan jatkaa työtäni.”
Mikä tarinoissa sitten viehättää?
”Ehkä se on monesti aaveiden kiintymys elämäntehtäväänsä. Se on niin tiivis, että jatkuu vielä kuoleman jälkeenkin. Ja toisaalta aavetarinoissa on myös toisenlainenkin viesti, heitä kalvavat elämässä tekemättä jätetyt asiat. Se on aika hyvä viesti meille eläville.”
Eivätkä viestit aina tule vain kolinana, hahmoina tai tunteita.
”Luultavasti omituisin itse kokemani sattumus tapahtui, kun editoin yhtä tekstiä tietokoneella. Kesken työnteon sähköt katkesivat. Ainoastaan kaksi asiaa toimi edelleen. CD-soittimessa soi levy, joka sattui olemaan nimeltään Aaveballadeja, ja näytölläni vilkkui kursori. Se oli maalannut yhden lauseen. Lauseessa luki: ”Olen täällä.””
Tiina Hautalan hotelleihin liittyyviä kummitustarinoita voi lukea lisää teoksesta Hotellien henget. Kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista. Haamu Kustannus.