Miten vainajat näyttäytyvät meille? Teologian tohtori Markku Siltala keräsi kokemuksia kuolleiden kohtaamisesta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kuolleiden näkeminen
© Jussi Jääskeläinen
Läsnäoleva ja elinvoimainen. Sellaisina kuolleet usein näyttäytyvät meille eläville. Vainajakokemuksia tutkineen Markku Siltalan mielestä nämä kohtaamiset lohduttavat. Mutta mitä ne ovat? Se on edelleen mysteeri.

Eräänä aamuna vaimo löysi miehensä istumasta olohuoneen lempituolissaan. Vaimo ihmetteli, miksi mies on siinä. ”Olen tässä vain hetken ja lähden sitten”, mies totesi.

Samassa olohuoneen seinään repesi aukko, josta näkyi empiretyylisen talon sisätilat, aina uusi huone huoneen perään. Mies käveli aukosta sisään taakseen katsomatta.

Teologian tohtori ja psykoterapeutti Markku Siltala on kuullut ja lukenut satoja vastaavia kokemuksia vainajien kohtaamisista. Ensin hän kuuli niitä surevilta omaisilta työskennellessään pappina, myöhemmin asiakkailtaan psykoterapeutin vastaanotollaan.

Hän huomasi, että yleensä tarinoita yhdisti suru. Leski kaipasi puolisoaan tai poika äitiään.

Kokemusten voimakkuus, elävyys ja niiden merkityksellisyys kokijoilleen kuitenkin yllättivät hänet. Ne olivat kertojilleen tosia. Niin Siltala ryhtyi työnsä ohessa tutkimaan, keräämään ja analysoimaan näitä kokemuksia. Tänä keväänä hän väitteli aiheesta tohtoriksi ja kirjoitti kirjan Hän oli siinä, jossa hän käsittelee suomalaisten vainajakokemuksia. Sellaisia, joissa kuollut yleensä kohdataan joko unessa tai valveilla.

”Yhteistä näille kokemuksille on vahva tunne siitä, että vainaja on yhä olemassa, kuolemasta huolimatta.”

Kuolleita elävien joukossa

”En ole ennen kokenut tällaista” tai: ”Olen aina ollut järkevä enkä harrasta mitään yliluonnollista” ovat lauseita, jotka Siltala on kuullut usein.

Siltala on kansainvälisistä tutkimuksista päätellyt, että maapallon väestöstä kolmasosa kokee jonkinlaisen kuolleen kohtaamisen elämänsä aikana. Siis hyvin moni. Syytä kokemusten runsauteen ei tiedetä. Eikä kokijoitakaan voida juuri tarkemmin lokeroida.

Joukossa on niin naisia kuin miehiä, mutta myös uskovia ja ei-uskovia, joten ainakaan luotto tuonpuoleiseen ei tunnu ohjailevan kokemuksia.

Vainajakokemuksista puhuminen ei kuitenkaan kuulu arkipäiviimme. Harva, jos kukaan, avautuu aiheesta kahvipöydässä tai rupattelee naapurilleen kuolleen puolison käynnistä.

”Olen miettinyt paljon tätä puhumattomuutta. Kokemukset tuntuvat niitä kokeneilta usein hämmentäviltä. Kuolleiden kohtaamisiin liittyy valtavasti ristiriitoja ja jänniteitä, pitäisikö kuunnella järkeä vai antautua ainutlaatuisen kokemuksen valtaan. Ja jos muut kuittaavatkin oman, hyvin voimakkaan kokemuksen hölynpölyksi, se saattaa olla hyvin raskasta.”

Kuolemasta on nykymaailmassa tullut yksityinen kokemus ja ehdoton päätepiste. Näin sitä ei aina ole koettu.

”Suomalaisessa kansanuskossa eli hyvin pitkään käsitys elämän ja tuonpuoleisen tiiviistä yhteydestä. Puhuttiin hiidestä, vainajalasta, sielunlinnuista tai karsikoista, joissa kuolleen haudan lähelle viilleltiin merkkejä puihin viestiksi, ettei vainajan kannattanut vaeltaa niitä kauemmas. Kuolleet ikään kuin elivät luontevasti elävien rinnalla.”

Nykyään järkeä ja järjellisiä selityksiä korostetaan, mutta Siltalan mielestä vainajakokemuksia ei voi järjellä ratkaista. Ei ainakaan kaikkia.

Nykyisten suruteorioiden mukaan vainajakokemuksien nähdään liittyvän tiiviisti suremiseen ja suruaikaan.

”Tutkimuksessani joka kolmas vainajakokemus on koettu 26 kuukaudeksi määrittelemäni suruajan ulkopuolella, siis joko ennen kuolemaa enneunena tai symbolisena, kuolinhetkellä tai pitkän ajan päästä kuolemasta. Jopa kahteen kokemukseen kolmesta liittyy fyysisiä aistimuksia, kun taas suruteorioiden mukaan kokemukset ovat ensisijaisesti surijan sisäisiä mielikuvia. Kokija saattaa vaikka unessa halata vainajaa ja herätä niin, että kädet ovat ojennettuina halaukseen. Lisäksi useat itse kieltävät kokemuksen yhteyden suruun. Tällaisia kokemuksia eivät suruteoriat tyhjentävästi selitä.”

On muitakin eroja.

”Entä silloin, kun kaksi tai useampi kokee tai näkee vainajan samaan aikaan? Tällaisiakin kokemuksia löytyy. Voiko kahden tai useamman sisäinen mielikuva ilmentyä samanaikaisesti tai samanlaisena?” Siltala pohtii.

Kuolleiden näkeminen

Kuollut voi näyttäytyä symbolisena hahmona tai vaikka vain tuntemuksena. Jussi Jääskeläinen

Monen aistin kautta

Vainajan kohtaaminen kuulostaa jännittävältä ja mystiseltä. Suuri osa kokemuksista on kuitenkin yllättävän arkipäiväisiä. Kokemuksia on tosin monenlaisia: kuolleita kohdataan unissa, valveilla sekä pelkästään tunto-, kuulo- tai hajuaistimuksina. Kuollut voi näyttäytyä symbolisena hahmona tai vaikka vain tuntemuksena. Tai sitten hän ei näyttäydy eikä tunnu lainkaan, antaa vain jonkin merkin tai siirtelee tavaroita.

”Pappina työskennellessäni menin kerran lesken luo keskustelemaan tulevista hautajaisista. Leski pyysi minut mukaansa huoneiston makuuhuoneeseen johtavalle käytävälle ja totesi: ’tämä taulu on lattialla, mutta kuten näet, kiinnikkeet ovat kunnossa. Tämän hän pudotti viime yönä, sillä hän olisi halunnut tämän olohuoneeseen. Nyt hän osoitti, että taulun voi vieläkin siirtää”, Siltala kertoo.

”Leski hymähti minulle vielä, että miehellä oli ollut aina hiukan erikoinen huumori, että tämä sopi siihen täysin.”

Siltalan mukaan kuollut on hyvin usein joku läheinen, puoliso, äiti, isä tai lapsi.

Harvemmin kohdataan ystäviä tai kaukaisempia sukulaisia. Enkelit, pyhimykset ja muut uskonnolliset hahmot ovat sitäkin harvinaisempia.

Joissakin Siltalan kuulemissa ja lukemissa kohtaamisissa vainaja saattaa ilmestyä usein, jopa säännöllisesti.

”Yksi koskettavimmista kohtaamisista on erään äidin kokemus. Tämä äiti kirjoitti kokemuksensa hyvin elävästi tutkimuskeräykseeni, vaikka siitä oli jo vuosikymmeniä aikaa. Hänen neljäs lapsensa oli syntynyt kuolleena. Kolme vuotta hän näki joka yö unta lapsesta, ja lapsi kasvoi ja kehittyi kuin eläessäänkin.”

Siltala herkistyy edelleen itsekin unien koskettavaa päätepistettä kertoessaan.

”Lopulta nämä äidin unet olivat päättynneet siihen, että lapsi oli unissa tullut vihdoin syliin, halannut äitiään ja sanonut: ”Minun on nyt mentävä. Kun ihminen kuolee, kuoleman enkeli tulee noutamaan hänet, mutta kun sinä äiti kuolet, minä tulen hakemaan sinut.”

Ihme, jota saa ihmetellä

Rauha, kauneus, pyhyys ja lohdullisuus. Ne ovat Siltalan mielestä aika usein ihmisten päällimmäiset tunteet vainajakokemuksista.

”Usein ihmiset kertovat, kuinka heidän oma pelkonsa on hälvennyt, kun he ovat nähneet ja kokeneet, että kuollut voi hyvin.”

Yleensä kuollut näyttäytyy elinvoimaisena, hän on monesti nuorempi kuin kuolleessaan – ja paljon terveempi. Usein hän ikään kuin hehkuu valoa tai on muuten vain hyvin selkeäpiirteinen ja kirkas.

Siltalan tutkimuksessa oli mukana myös negatiivisia vainajakokemuksia. Niissä kuolleen ja kokijan välit olivat joissakin tapauksissa olleet vainajan eläessä huonot tai vainajalla oli eläessään ja kuollessaan ollut hyvin vaikeaa. Tällaisissa tapauksissa kuollut näytti toipuvan hitaammin elämän jäljistä. Silti suurin osa, 85 prosenttia kokemuksista, on kaikessa hämmentävyydessään miellyttäviä ja arvokkaita.

”Usein ne saavat kokijoiden sisimmässä liikkeelle merkittäviä asioita.”

Monet ovat kertoneet vainajan kohdattuaan päässeensä eroon syyllisyydentunteistaan tai kalvavasta ikävästä.

Mutta miten vainajan kohtaamisia pitäisi käsitellä, pitäisikö niistä puhua julkisemmin?

Tai entä jos kokemus pelästyttää tai herättää vain lisää kysymyksiä?

”Ihan ensin kannattaa tunnustella kokemuksen herättämiä tunteita ja tarkkailla, mitä poikkeavaa uneen tai tapahtumaan sisältyy. Kokemuksen voi vaikkapa merkitä heti ylös paperille ja kirjoittaa koko tapahtumaketju myöhemmin ylös kaikkine tunteineen ja aistimuksineen. Vasta sen jälkeen voi olla hyvä päättää, keiden kanssa sen haluaa jakaa.”

Kokemusta saa ja pitää Siltalan mielestä myös ihmetellä.

”Ihmettelijä oppii uusia asioita useammin kuin olankohauttelija tai sellainen, joka kuittaa kaiken jo tiedetyksi.”

Kuolleiden näkeminen

Rauha, kauneus, pyhyys ja lohdullisuus. Ne ovat Siltalan mielestä aika usein ihmisten päällimmäiset tunteet vainajakokemuksista. Jussi Jääskeläinen

Veteen piirretty viiva

Etkö haluakaan selittää kokemuksia jollain teorialla ja ratkaista vainajakohtaamisten arvoitusta? on kysymys, jonka Siltala on kuullut usein väitöskirjaa tehdessään. Ei. Se ei ole hänen tutkimuksensa tarkoitus. Kokemusten voimakkuus kirkasti myös Siltalan käsitystä siitä, ettei elämän ja kuoleman mysteeriä ole tarkoitettu järjellä käsiteltäviksi. Sen pohtiminen on silti äärimmäisen tärkeää.

Siltalasta on hienoa, että jopa noin 95 prosenttia tutkimukseen osallisistuneista kertoi kuolleiden läsnäolon vaikuttaneen myönteisesti heidän käsityksiinsä elämästä. Moni osallistuja kertoi myös omien tunnesolmujen tai ihmissuhdevyyhtien lähteneen purkautumaan kokemuksen jälkeen.

Yhtä lailla se vaikutti heidän ajatuksiinsa kuolemasta.

”En enää pelkää kuolemaa, totesi hyvin moni. Ikään kuin kuolleet kävisivät muistuttamassa ihmisille, että elämän ja kuoleman raja on vain veteen piirretty viiva. He ovat siinä lähellä, ajatuksen päässä.”

Vainajakokemukset ovat Markku Siltalan teoksesta Hän oli siinä, S&S 2019.

X