Reportaasi Lahdesta: Mummikin voi hypätä hyppyrimäestä! Aikuisten mäkihyppykoulu on itsensä voittamista: ”Joka kerta vatsanpohjassa tuntuu”
Voiko mummi hypätä mäkeä? Kyllä voi, jos aikuisten mäkihyppykurssilaisilta kysytään. Jännityksellä ei ole ikärajaa – ja mahdottomalta tuntuvan voi vielä oppia.
Sirpa Turku-Turunen keskittyy päivän ensimmäiseen hyppyyn. ”Se on usein myös se jännittävin.”
Hyvä iskä! Sanat kaikuvat Lahden mäkihyppymontun reunalta, kun aikuisten mäkihyppykoulu on käynnissä ja Mika Turunen asettuu istumaan hyppyrimäen puomille. Lunta pyryttää vaakatasossa ja tuuli pyörittää vaikuttavan kokoisten kuusien latvoja, mutta Turunen keskittyy.
”Muista ponnistaa vain jaloilla”, huutaa Kalle Mäkelä hyppyrin nokan kohdalta ja antaa Turuselle lähtökäskyn.
Mika Turunen kyyristyy laskuasentoon, liukuu tyylikkäässä kyykkyasennossa nokalle. Päivän ensimmäinen alastulo päätyy hallitusti alamäkeen.
Kukaan ei hurraa eikä taputa, paitsi Turusen tytär, Tia-Maria.
Koko muu Suomi lämmittelee sisätiloissa karua säätä paossa ja katsoo televisiosta mäkihypyn Pekingin olympialaisten pienen mäen kisaa. Ulos sakean lumisateen keskelle ovat uskaltatuneet vain siellä täällä eri puolilta mäkeä erottuvat mäkihyppykoululaiset.
”Jotenkin tyypillistä, että sovittiin treenit samaan ajankohtaan”, Mika toteaa montun pohjalla ja nappaa sukset olkapäälleen.
Hänen laskemansa mäki on Pekingin kisamäkeä reilusti pienempi, K15-mäki. Hyppääjätkin ovat vähän eri kaliiperia kuin Pekingissä.
Lahden mäkimontussa harjoittelevat aikuiset mäkihypyn alkeita
Lahden mäkimontussa harjoittelevien aikuisten mäkihyppykoulu koostuu jäsenistä, jotka ikänsä puolesta yleensä jo lopettavaisivat mäkihyppyuransa. Ikähaitari alkaa kolmikymppisistä ja venyy yli kuuteenkymmeneen.
”Kaikki he ovat itse tuonne hyppyriin kiivenneet ja tulleet vapaaehtoisesti alas”, kurssia vetävä Kalle Mäkelä nauraa.
Tia-Maria Turunen auttaa vanhempiaan puistelemalla lumia ja antamalla vinkkejä. © Tommi Mattila
”Muurahaisia pyöri mahassa, mutta sen pelon ja jännityksen jälkeen, montun pohjalla, itsensä voittamisen tunne oli sanoin kuvaamaton”, Kalle Mäkelä sanoo. © Tommi Mattila
Aikuisten mäkihyppykoulu – Pienet edellä, isot perässä
Tia-Maria putsaa hyppyrimäen lumisia portaita. Hän on tottunut auttamaan vanhempiaan Sirpa Turku-Turusta ja Mika Turusta heidän harjoituksissaan. Nämä taas auttavat tytärtään, kun tämä treenaa viereisissä mäissä.
”Muutama vuosi sitten piti keksi Tia-Marialle jokin mukava talvilaji. Kun täällä Lahdessa asutaan, niin mäkihyppy tuntui jotenkin kiinnostavalta. Siitä se lähti, kun lapsi innostui”, Sirpa Turku-Turunen kertoo.
Vanhemmat tottuivat seisomaan hyppyrimäkien juurilla useita kertoja viikossa. Vierestä löytyi seisoskelemasta muitakin vanhempia.
”Jostain meidän keskinäisestä vitsailusta se taisi lähteä ja lopulta pohdimme ihan tosissamme, että uskallettaisiinkohan mekin noista joskus hypätä”, Sirpa sanoo.
Kun sitten Lahden Hiihtoseura viime syksynä päätti perustaa mäkihyppääjien vanhemmille oman pilottikurssin, Sirpa innostui heti.
”Ja pian huomasin, että minutkin oli näköjään ilmoitettu kurssille”, Mika jatkaa.
Samoin innostui moni muu.
”Aikuisten mäkihyppykoulu täytti kahdeksan paikkaa hetkessä”, Kalle kertoo.
Kalle on kurssilaisille erinomainen esikuva. Hän aloitti itse mäkihyppyharrastuksen 57-vuotiaana kahdeksan vuotta sitten.
Syy harrastuksen aloittamiseen on yllättävä.
”Tein töissä pitkää päivää ja istumatyö alkoi rassata selkää. Totta kai tiesin, että jotenkin pitäisi liikkua, mutta en halunnut alkaa harrastaa mitään tylsää sauvakävelyä. Silloin muistin, että mäkihyppyhän oli ollut junnuna tosi kivaa, kun sitä silloin muutaman vuoden harrastin”, Kalle kertoo.
Ensin laihdutuskuurille
Kallella oli 45 vuoden tauko mäkihypystä – ja oikeastaan kaikesta muustakin urheilusta – kuitenkin vähän hirvitti. Massaakin oli kertynyt vatsan seudulle vähän liiaksi. Niinpä Kalle ei kiivennyt kylmiltään mäkeen, niin kuin monet tekevät.
Ensin hän laihdutti kymmenisen kiloa ylimääräistä pois.
”Ja aloitin tasapainotreenit. Ne ovat yllättävän tärkeitä tässä hommassa. Viritin kotipihaankin vaijeriköyden kahden puun väliin ja aloin treenata tasapainoilua sen kanssa. Ensin pidin sauvoja tukena, sitten kehittyessä lisäsin vaikeutta, kävelin vaijerin päällä ja temppuilin.”
Sitten Kalle aloitti hyppäämisen.
Hän kapusi ensin pieniin mäkiin ja kun ne sujuivat, hän siirtyi korkeampiin. Hän innostui koko ajan enemmän ja hankki itselleen valmentajan. Yllättäen Kalle huomasi, että selkäkivut olivat hävinneet.
Kun hypyt alkoivat kulkea, hän siirtyi yhä haastavampiin hyppyihin. Tavoitteeksi hän asetti, että hyppäisi suurmäestä, kun täyttäisi 60.
”Olihan nuo isommat mäet minulle ihan valtavan suuri juttu, niin kuin se, kun kiipesin ensimmäistä kertaa tuonne HS70-mäkeen ja laskin alas. Muurahaisia pyöri mahassa, mutta sen pelon ja jännityksen jälkeen, montun pohjalla, itsensä voittamisen tunne oli sanoin kuvaamaton.”
Terhi Mäkelä nauttii hypyn jännityksestä. ”Sen jälkeen tuntee tehneensä aina jotain.” © Tommi Mattila
Mäkeä ei hypätä kylmiltään, vaan alkuun potkitaan palloa, venytellään, sekä vähän kyykätään. © Tommi Mattila
Mika Turunen suunnittelee elämäntaparemonttia. ”On tullut painettua lähinnä töitä, joten on hyvä aika tehdä muutoksia.” © Tommi Mattila
Itsensä voittaminen – sitä on mäkihyppääminen
Itsensä voittaminen. Siihen aikuisten mäkihyppykoulu kiteytyy. Silti kukaan kahdeksasta kurssilaisesta ei kiivennyt suoraan hyppyriin, ei edes kaikkein matalimpaan.
Viisi ensimmäistä kertaa vain käytiin läpi tekniikkaa, tehtiin syväkyykkyjä ja liikkuvuusharjoituksia, harjoiteltiin ponnistusasentoa ja tasapainoa.
”Olin todella ällistynyt, kun etenkin naiset kyykistyivät syväkyykkyyn ihan humps vaan”, Kalle sanoo.
Ensimmäiset oikeat hypyt sukset jaloissa tehtiin pienestä K6-mäestä.
”Silti kaikissa mäissä toimii samat periaatteet. Huolellinen keskittyminen, hyvä vauhtimäen laskuasento, ponnistus jaloilla etuviistoon ja hallittu alastulo. Ja kaikki tämä peräjälkeen, vaikka harvoin itse hypystä muistaa jälkikäteen juuri mitään”, Kalle toteaa ja antaa puomilla odottavalle Terhi Keskiselle lähtöluvan.
”Voit laskea ensimmäinen hypyn ihan läpilaskuna vaan, kun tuota irtolunta on satanut sen verran paljon”, Kalle opastaa.
Terhi asettelee laseja tiukemmin silmiensä eteen. Usein ensimmäinen hyppy on se päivän tahmein. Ja pelottavin. Siihen kasaantuu kaikkien kurssilaisten mielestä aina vähän liikaa jännitystä.
”Itselleni on joskus käynyt niinkin, että olen tullut tänne mäkimonttuun asti, mutta täällä huomannut, että tänään ei ole minun päiväni ja päättänyt olla hyppäämättä”, Kalle kertoo.
Terhi laskeutuu hypyn tyylikkäästi, ja tavoittelee jo hienohkoa telemark-alastuloa.
”Sulla alkaa selvästi tekniikka löytyä”, Kalle toteaa.
Terhiä ei ole ehtinyt tänään kukaan paikan päälle kannustamaan, sillä kolmesta pojasta vanhimmat ovat Kuopiossa kisaamassa.
”He ovat olleet kiinnostuneita ja pari kertaa käyneet katsomassa. Välillä meidän treenit vain ovat olleet samaan aikaan. Yhtenä iltana treenien jälkeen poikani totesi, että hän hyppäsi tänään 60 metriä, johon vastasin, että aha, minä taas kuusi.”
Hyvä mummi!
Hyvä äiti ja hyvä isä -huutojen lisäksi Kalle uskoo, että kurssin aikana on kuultu kannustus, joka ei ole mäkimontussa luultavasti kajahtanut koskaan aiemmin.
”Yksi kurssilaisista, joka ei tänään päässyt paikalle, toi kerran harjoituksiin mukaan lapsenlapsensa. Kun hänen hienon leiskautuksen päätteeksi montusta kuului kannustushuudon ´Hyvä mummi´, se oli aika ainutlaatuista.”
Samainen mummohyppääjä on Kallen mielestä myös lahjakas.
”Voi ihan hyvin käydä niin, että hän ja ehkä osa muistakin kurssilaisista hyppää parin vuoden kuluttua senioreiden kansallisella tasolla.”
Jokainen kantaa suksensa itse. ”Harjoituksissa hypätään noin kymmenen kertaa, joten siinä tulee kiivettyä melko lailla”, Sirpa Turku-Turunen toteaa. © Tommi Mattila
Kurssin vetäjä Kalle Mäkelä on yllättynyt, kuinka nopeasti kurssilla on edetty. ”Osa porukasta voi lähivuosina kisata vaikka veteraanikisoissa.” © Tommi Mattila
Kymmenen hyppyä tuntuu
Sää on kamala. Sellainen, jossa suuren mäen kisat peruttaisiin. Pienissä mäissä tuuli ei onneksi ota niin kovasti alle. Silti vauhtia K15-mäen hyppyrin nokalle jo kertyy. Ja alastulo on sen verran pöpperöinen, että Sirpa lentää kerran mahalleen alastulon loppuliu´ussa.
”Onneksi tuo on niin pehmeää lunta, ettei mihinkään sattunut”, Sirpa toteaa kavutessaa portaita uudelleen.
Hän näyttää mäkihyppypuvussaan ihan oikealta mäkihyppääjältä. Puku on Tia-Marian, jolla on onneksi harjoitukset aina eri aikaan.
Aikuisten mäkihyppykoulu saa kurssilaisille puvut, monot ja sukset lainaan Lahden hiihtoseuralta, mutta aktiiviharrastajien on hyvä hankkia omat, omien mittojen mukaan.
”Kyllä tämä siinä mielessä on välineurheilua, että varusteisiin kuluu ainakin 1 000 euroa, tosin hyviä käytettyjä saa jo parilla sadalla”, Kalle laskee.
Hän ehti hypätä aktiivisesti neljä vuotta ja 1 500 kertaa, ennen kuin pari vuotta sitten ihan perushyppy päättyi kaatumiseen. Sijoiltaan mennyt olkapää kyllä parani, mutta oikea käsi ei nouse enää hermovaurion jäljiltä kuin hädin tuskin vaakatasoon. Sen takia laskeminen on pitänyt jättää ja hyppy suurmäestä jäi vain haaveeksi.
”Mutta sain täältä montusta niin paljon kavereita, että edelleen käyn täällä muutenkin säännöllisesti”, Kalle sanoo.
Eikä liikkuminen jäänyt kaatumiseen. Kalle jäi koukkuun tasapainoiluun. Nykyään tasapainolauta, vaijeri ja viimeisimpänä yksipyöräisellä pyöräily pitkin kotikylän raittia tuovat arkeen tarpeeksi jännitystä.
”Ja kyllä niilläkin pääsee muksahtamaan halutessaan ihan mukavasti”, Kalle nauraa.
”Joka kerta vatsanpohjassa tuntuu”
Aikuisten mäkihyppykoulu on onneksi säästynyt onnettomuuksilta.
”Vaikka nämä meidän laskemamme mäet ovat vielä matalia, kyllä tämä silti joka kerta vatsanpohjassa tuntuu. Minulla on kaiken lisäksi korkean paikan kammo, joten se voi tuoda tulevissa korkeuksissa vähän lisähaastetta”, Sirpa toteaa.
Hän aikoo kuitenkin jatkaa harrastusta, niin kuin miehensäkin.
”Varasin jo ammattilaiselta ajan, jos vaikka tämä innostaisi vähän pudottamaan painoa. Kun on teininä jättänyt urheilun taakseen kertaheitolla ja tehnyt viisikymppiseksi asti lähinnä vain töitä, niin kyllähän tässä on vähän kunnon kanssa kurottavaa”, Mika hymähtää.
Myös Terhi aikoo jatkaa hyppäämistä. Kurssilaisten ja Kallen tuki on ollut hänestä aivan mahtavaa.
”Täällä ei voi keskittyä mihinkään työasioihin tai murheisiin, ei muuhun kuin hyppäämiseen ja se on tosi rentouttavaa”, hän toteaa.
Terhi kuitenkin myöntää, että osa kavereista piti hänen mäkihyppykurssiaan aika erikoisena vetona. Hullu, taisi muutama kommentoida. Samoin Mikan kaverit.
”Pöljänä pitävät”, mies toteaa.
Mutta itse mies pitää lajia tosi koukuttavana. Saa olla ulkona, eikä tehdessä välttämättä edes jännitykseltä huomaa, että on tullut urheiltua.
”Jos ei kymmenen hypyn jälkeen ole pakarat ja reidet kipeinä, niin silloin tietää, ettei ole ponnistanut tarpeeksi”, Sirpa toteaa.
Itse asiassa mäkihyppytreeneissä moni muukin asia on liikuntaa kuin vain hyppääminen. Alkuun on aina verryteltävä, etteivät lihakset revähdä. Ja hyppyriin on joka kerta itse kiivettävä sukset olalla.
Tia-Marian mielestä hänen isänsä ei tosin saa tarpeeksi treeniä.
”Se jää portaisiin aika usein juttelemaan, vaikka mulle aina huomauttaa treeneissä, että älä jää seisoskelemaan”, tyttö sanoo.
”Jos ei kymmenen hypyn jälkeen ole pakarat ja reidet kipeinä, niin silloin tietää, ettei ole ponnistanut tarpeeksi”, sanoo Sirpa Turku-Turunen. © Tommi Mattila
Sirpa Turku-Turunen näyttää ihan oikealta mäkihyppääjältä tyttäreltä lainatussa puvussa. Hiihtoseurakin lainaa kurssilaisille hyppypukuja. © Tommi Mattila
Mahdottoman lumo
Vielä kaikilta yksi onnistunut hyppy, Kalle ehdottaa. Hän kuvaa aina harjoitukset, jotta suorituksia voidaan käydä yhdessä myöhemmin läpi.
”Tässä pitää joka hypyssä keskittyä niin moneen asiaan samaan aikaan, että puolet niistä meinaa unohtua. Mutta se on hienoa, kun joku ihan mahdottomalta tuntunut sitten onnistuu. Tänään tosin tuntuu, etten muista, että jalkoja tosiaan on ne kaksi”, Sirpa huokaa.
Kallen mielestä Sirpan pitää ennen kaikkea muistaa suoristaa polvet ponnistusvaiheessa
”Mutta siis älyttömän hyvältä näyttää, se on K25 seuraavaksi edessä”, Kalle kannustaa.
Mäkihyppykurssilaiset ovat nyt ehkäpä trendin aallonharjalla. Mäkihypyn harrastajamäärät romahtivat Suomessa 2000-luvun alussa ja monilla tutuilla mäkipaikkakunnilla elettiin vuosikausia hiljaiseloa. Jopa niin, että useita hyppyrimäkiä ei kannattanut kunnostaa koko talven aikana, kun hyppääjiä ei yksinkertaisesti ollut.
Nyt tilanne näyttää kuitenkin toiselta, suhdanteet ovat kääntyneet. Ja vieläpä niin, että jo neljännes nuorista harrastajista on tyttöjä. Ehkä seuraavaksi kasvava joukko lajissa on juuri äidit ja mummot.
Sirpa asettuu viimeiseen laskuunsa. Hän tekee sen mäen ylimmältä puomilta, jotta vauhti on vähän kovempi. Tia-Maria asettuu alastulon kohdalle mittaamaan.
”Nyt äiti sitten oikeasti, ponnista!” kaikuu portaikosta.
Ja Sirpa ponnistaa polvet suoriksi, lentää hetken lumisateen keskellä. Molemmat jalat ovat selvästi löytyneet.
Lue myös: Maailman pisin hyppy – Mäkihyppääjä Tauno Luiro teki maailmanennätyshyppynsä vuonna 1951