Reportaasi: Näin Seuran toimittaja vietti yön riippukeinussa Nuuksion kansallispuistossa karhuista ja avaruusolennoista huolimatta

Jaa artikkeli
Yö metsässä
Nuuksion kansallispuiston pohjoinen portti sijaitsee Vihdin puolella. Yöpaikaksi valittu kallio nousee kahden järven, kuvassa näkyvän Poikkipuoliaisen sekä Salmijärven väliin. © Sampo Korhonen
Suomalaisilla on läheinen luontosuhde, ja aina yksi yö metsässä sujuu keneltä tahansa. Vai sujuuko, Seuran toimittaja kokeili.

On keskiyö Nuuksion kansallispuistossa.

Kaikkialla ympärilläni on hiirenhiljaista, mutta odotan koska tahansa kuulevani pimeästä metsästä pahaenteisen rasahduksen.

Eletään heinäkuun viimeisiä päiviä, ja auringonlaskun jälkeen metsä on hämärtynyt ja tummentunut nopeasti.

Makuusijani on huonosti ripustettu riippumatto, joka viistää kylmenevää ja kosteaa maata. Mielikuvitukseni saa minut ajattelemaan metsässä mahdollisesti vaanivia vaaroja, niin todellisia kuin täysin kuviteltujakin: Karhuja, kirvesmurhaajia ja avaruusolentoja.

Alkuillasta tuntemani pieni epämukavuus ja pelko ovat muuttumassa yön myötä hiljalleen kasvavaksi kauhuksi.

Miten minä tänne olen joutunut?

Olen ehdottomasti henkilö, joka mieltää itsensä kansallisromanttiseksi metsissä samoilijaksi, linnuille ja oraville puhelijaksi ja puiden halailijaksi. Silti todellisuus on toisenlainen. © Sampo Korhonen

Olen ehdottomasti henkilö, joka mieltää itsensä kansallisromanttiseksi metsissä samoilijaksi, linnuille ja oraville puhelijaksi ja puiden halailijaksi. Silti todellisuus on toisenlainen. © Sampo Korhonen

Erityinen luontosuhde

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin metsässä nukkumisen olevan ajankohtainen asia. Ulkoilun, retkeilyn ja liikunnan puolesta puhuvan Suomen Ladun järjestämää Nuku yö ulkona -teemapäivää vietetään 28. elokuuta, ja seuraavana päivänä televisiossa alkaa jälleen uusi kausi huippusuositusta Selviytyjät Suomi -televisiosarjasta.

Halusin todistaa itselleni, että kyllä tässä selviytyjiä ollaan itsekin. Suomalaisillahan on sisäsyntyisesti erityinen luonto- ja metsäsuhde, eikö?

Ennen lähtöä metsään olen tarkistanut yön ja aamun sääennusteen. Sen mukaan sadetta olisi odotettavissa leiripaikkaani Espoon ja Vihdin rajaseudulle noin kahdeksalta aamulla. Mutta juuri nyt ulkona on poutaista ja lämmintä, joten en murehdi kosteutta enkä kastumista.

Matkalla metsään pysähdyn autotarvikeliikkeessä, ja olen vähällä ostaa pressun, jonka voisin sateen varalta panna suojakseni. Olen aikeissa ostaa myös köysiä pressun kiinnittämistä varten.

Mutta myyjällä kestää niin kauan tulla neuvomaan minua, että ehdin tulla toisiin ajatuksiin. En minä mitään pressuja tarvitse, sadehan tulee vasta aamulla, ajattelen. Sen sijaan ostan kaksi suklaapatukkaa.

Teltta olisi ollut helppo yöpymisratkaisu, mutta haluan aidomman kokemuksen. Mukanani on vain retkeilyyn tarkoitettu riippumatto, makuupussi sekä evääksi erilaisia keksejä ja patukoita sekä puolentoista litran vesipullo.

Soitellen sotaan

Perillä Nuuksion kansallispuistossa huomaan, että riippumaton kiinnitysköydet ovat jääneet kotiin. Toisin sanoen en pysty kiinnittämään riippumattoa mihinkään rannettani paksumpaan runkoon tai oksaan. Se rajaa lähes olemattomiin mahdollisuuteni ripustaa riippumatto yhtään mihinkään.

Nyt olisivat ne autotarvikeliikkeestä melkein ostamani pressun kiinnitysköydet olleet tarpeen.

Vika ei ole riippumatossa, vaan retkeilijässä. Olen lähtenyt metsään kuin soitellen sotaan. Etukäteissuunnittelu ei ole ollut kunnossa.

Toisaalta mietin, että kyllähän sitä aikuinen ihminen keskellä kesää viettää yhden yön ihan missä ja miten vain.

Ja koska minulla ja puolisollani on kaksi pientä lasta, olen joka tapauksessa tottunut katkonaiseen uneen ja epämukaviin nukkumisasentoihin. Vanhempi lapsista harjoittelee omassa huoneessaan nukkumista, mutta tarvitsee usein tukihenkilöä keskellä yötä.

Äskettäin nukuin yhden yön aikana ensin makuuhuoneen parisängyssä, sitten poikani vieressä hänen 80-senttisessä sängyssään ja lopuksi muutaman tunnin hänen vieressään lattialla. Tätä elämänvaihetta kutsutaan pikkulapsiperheissä vaellusvuosiksi.

Ja eräänlaista vaeltamistahan tämä metsäretkeilykin on.

Vesipullo, vessapaperi ja makuupussi ovat retkeilyn perusta. Myös hyttysmyrkystä oli iloa. © Sampo Korhonen

Vesipullo, vessapaperi ja makuupussi ovat retkeilyn perusta. Myös hyttysmyrkystä oli iloa. © Sampo Korhonen

Sataako sittenkin?

Kun saan riippumaton vihdoin paikoilleen, asettaudun siihen makaamaan. Oikeaoppisesti maton kuuluisi pitää minut mukavasti ilmassa, mutta koska olosuhteet ovat mitä ovat, fakta on se, että pyllyni viistää maata.

Hyvä puoli tilanteessa on se, että metsässä ei ole hyttysiä juuri lainkaan. Se nyt vielä olisi puuttunut. Siitä huolimatta, ihan varmuuden vuoksi, suihkin jalat, kädet, vartalon ja vielä kasvotkin täyteen hyttysmyrkkyä.

Vaikka eletään vasta heinäkuun loppua ja sää on lämmin, yöllä metsässä tulee yllättävän pimeää. Mielikuvissani olin valmistautunut valoisaan kesäyöhön ja ottanut mukaan kirjan, jota voisin sitten leppoisasti täydessä hiljaisuudessa lueskella. Noin kellon yhteentoista saakka se onnistuukin, mutta sitten kirjaimista ei vain saa enää selvää.

Laitan kirjan pois, ja yritän tähyillä yötaivaan tähtiä.

Niitä ei näy.

Taivas on paksun pilvikerroksen peitossa, ja jos oikein tihrustan, se peitto on kovasti tummenemassa. Ei kai se pirulainen sentään ala sataa vielä yön aikana?

Retkieväänä kelpasivat suoraan tölkistä syödyt pavut. Metsässä eväät maistuvat aina hitusen paremmalta. © Sampo Korhonen

Retkieväänä kelpasivat suoraan tölkistä syödyt pavut. Metsässä eväät maistuvat aina hitusen paremmalta. © Sampo Korhonen

Parantava metsä

Metsässä liikkumisen ja oleskelun tiedetään edistävän ihmisen terveyttä, etenkin psykologisten vaikutusten osalta.

Lääkäriseura Duodecimin lehti kertoi vuoden 2018 artikkelissaan, että metsä palauttaa stressitilasta ja metsässä ulkoilu parantaa mielialaa, koettua terveyttä ja kuntoa sekä auttaa irtautumaan arjesta ja parantaa itsetuntoa.

Kaikki tämä on helppo uskoa. Jos malttaa pitää älypuhelimen äänettömänä taskussaan, metsässä voi myös olla aivan rauhassa itsensä kanssa. Se on minulle harvinaista.

Öisessä metsässä ymmärtää, mitä hiljaisuus todella on. Kotona kaupungissa äänien tulva ei lakkaa yölläkään. Jääkaapin ja ilmastoinnin hiljainen hurina, talon ohi ajavat autot ja rappukäytävän sulkeutuvat ovet ovat alati läsnä olevia ääniä.

Mutta kun täällä metsässä makaan paikallani, mistään ei kuulu yhtään mitään. Kokemus on nykyihmiselle harvinainen, mutta esi-isillemme täysin tavallinen.

Sitten saan työkaveriltani viestin puhelimeeni: ”Muista varoa karhuja, niitähän on Nuuksiossa”.

Voi taivas, karhuja! Oikeastiko?

Yritän vakuutella itselleni, että en pelkää karhuja. Silti karhujen ajatteleminen saa aikaan kysymysten tulvan. Karhuthan pelkäävät enemmän ihmistä, eikös se niin mene?

Toisaalta metsä on karhun koti, johon olen nyt tullut kuin kutsumattomana vieraana. Mitä jos tuolta pimeästä ja täydestä hiljaisuudesta tassuttelisi kontio, metsän kuningas. Yrittäisinkö pysyä hiljaa vai tervehtisinkö sitä puhelemalla? Oliko metsään tuleminen sittenkään ihan hyvä idea?

Ruuhkavuosi-ihminen voi harvoin arjessaan seurata auringonlaskua. Yksin metsässä sekin onnistui. Rauhan tunne voimistui, kun kalon kadotessa katosivat onneksi myös läheisen järven vesiskoottereiden äänet. © Sampo Korhonen

Ruuhkavuosi-ihminen voi harvoin arjessaan seurata auringonlaskua. Yksin metsässä sekin onnistui. Rauhan tunne voimistui, kun kalon kadotessa katosivat onneksi myös läheisen järven vesiskoottereiden äänet. © Sampo Korhonen

Pimeän pelko

Olen aina pelännyt pimeää, ja etenkin pimeää metsää.

Lapsuudessani perheemme asui talossa, joka sijaitsi taajaman rajalla. Takapihaltamme alkoi metsä. Kun tuli pimeää, yritin olla katsomatta metsään, sillä olin melko varma, että pimeästä joku hirviö katsoisi minua takaisin.

En siis niinkään pelännyt, että metsässä olisi jokin petoeläin tai edes joku pahantahtoinen ihminen. Näiden jotenkuten rationaalisten pelkojen sijaan tunsin usein suoranaista kauhua siitä, että metsässä odottaisi esimerkiksi vampyyri tai jokin ulkoavaruuden lonkerohirviö.

Nyt nämä samat lapsuuden ja nuoruuden pelot vyöryvät mieleeni. Mitä ilmeisimmin olin liian nuorena katsonut liian pelottavia elokuvia ja tv-sarjoja.

Vaikka oma ongelmani ovat liian vilkas mielikuvitus ja kauhuelokuvat, pimeän pelko itsessään on yleisinhimillinen tunne, jota koetaan ympäri maailman kulttuurista riippumatta. Pimeän pelko on edesauttanut henkiinjäämistä ihmisen kehityshistoriassa. Pelon tuoma varovaisuus on joskus voinut suojella esi-isiämme todellisiltakin vaaroilta.

Nykyihmisen suurin vaara metsässä taitaa tosin olla punkki, mutta niitä ei silti pelätä lainkaan niin suurella vimmalla kuin karhuja.

Peloistani huolimatta olen viime vuodet uskotellut itselleni, että luonto- ja metsäsuhteeni ovat läheisiä. Kansallisromanttinen metsissä samoilu, kallioiden päältä tähyily, linnuille ja oraville puheleminen sekä puiden halaaminen ovat mielessäni lähestulkoon osa identiteettiäni.

Silti juuri nyt todellisuus on juuri nyt sitä, että rötkötän riippumatossa hieman hankalassa asennossa, kammoan hämähäkkejä ja pelkään karhuja, vampyyreja ja avaruusolentoja. Tästä kaikesta huolimatta nukahdan keskiyön paikkeilla.

Vaikka retkeilijä ei kyennyt ripustamaan yösijaansa oikeaoppisesti, nukkumaan sentään pystyi. © Sampo Korhonen

Vaikka retkeilijä ei kyennyt ripustamaan yösijaansa oikeaoppisesti, nukkumaan sentään pystyi. © Sampo Korhonen

Salama herättää

Kello 5.03 herään voimakkaaseen salamanvälähdykseen ja ukkosenjyrähdykseen. Nyt paukkuu niin lähellä, että jopa tämmöinen tumpelotyypin retkeilijä ymmärtää, että kohta tulee vettä kuin saavista.

Ilokseni minulla on nyt hyvä syy nousta jalkeille epämukavasta yösijastani. En voi sanoa ylösnousuani aivan ponnahtamiseksi, mutta sanotaan, että kömmin nelinkontin mättäälle. Ei mikään uljas näky, mutta pääsinpähän tukevalle maalle.

Kerään riippumaton, kirjan ja vesipullon nopeasti reppuun ja panen hölkäksi kilometrin päässä sijaitsevaa keittokatosta kohden. Rivakasta askeleestani huolimatta ukkonen ja vesisade ehtivät ylleni noin puolivälissä, mikä vain lisää juoksun tahtia.

Saapuessani keittokatokselle missään ei näy muita ihmisiä, mikä olisikin tähän aikaan kummallista, mutta katoksen pihalla hyppelee kymmenittäin pieniä ruskeita sammakoita. Ne selvästikin pitävät sateesta. Tai mistä minä tiedän, en ole mikään sammakkotuntija. Ainakin ne loikkivat sateessa iloisen näköisesti kuin lastenlauluissa konsanaan.

Noin puoli kuudelta aamulla kirjoitan tekstiviestin tämän jutun valokuvaajalle sekä samalla myös autokyydilleni pois metsästä.

“Vähän pääsi sade yllättämään. Olen keittokatoksella. Kaikki hyvin, ei kiirettä”, kirjoitan.

Eikä hän pidä kiirettä. Tekstiviestin ja hänen saapumisensa välissä katselen neljä tuntia sammakoita sateessa.

Keittokatoksen suojissa kelpasi lukea ja kuunnella sateen ropinaa. Taivasalla vietetyn yön jälkeen katos tuntui paikalta, jossa voisi olla päiväkausia. © Sampo Korhonen

Keittokatoksen suojissa kelpasi lukea ja kuunnella sateen ropinaa. Taivasalla vietetyn yön jälkeen katos tuntui paikalta, jossa voisi olla päiväkausia. © Sampo Korhonen

Kotona jälleen

Kotiin pääsen yhdeltätoista aamupäivällä. Vaikka takana oleva yö ei ole miltään osin vastannut meditatiivisen metsäretken mielikuvaa, olen silti ihmeen virkeä. Aamuöinen sade metsässä, mikäs sen piristävämpää.

Ennen kaikkea yö on vahvistanut käsitystäni siitä, että kyllä terve aikuinen ihminen pärjää yhden yön keskellä kesää ihan missä ja miten vain.

Kotisohvalla tuntuu, että metsä on jättänyt tervehdyttävän vaikutuksensa kaikesta huolimatta. Nyt kaikki yöllä kokemani pelot tuntuvat kaukaisilta ja järjettömiltäkin.

Nyt ajatus seikkailuni epäonnisista käänteistä hymyilyttää. Haluan mennä metsään toistekin yöksi.

Ensi kerralla tutkin kuitenkin sääennustetta hieman tarkemmin ja pakkaan varusteita kauemmin kuin puoli tuntia.

Lue myös: Reportaasi: Yö Evon majavamailla – Öinen metsä saa pienet asiat tuntumaan suurilta

X