Reportaasi kahden kulttuurin itärajalta - Mitä täällä asuvat venäläiset ajattelevat nykytilanteesta ja Suomesta?
Imatralla ja Lappeenrannassa asuu yhteensä tuhansia venäjänkielisiä. Millaista elämä on kahden kulttuurin kohdatessa?
Kostamuksessa yksinhuoltajaperheessä kasvanut valokuvaaja Tatjana Tikka on asunut Suomessa 18 vuotta. Poika Damian on syntynyt Suomessa.
Imatralta on Venäjälle seitsemän kilometriä. Matka on lyhyt, mutta nyt mahdoton. Ensin rajan sulki koronapandemia, sitten Ukrainan sota.
Venäjä ei kuitenkaan ole kadonnut Imatralta. Venäjän kieli kuuluu kaduilla sekä näkyy erilaisissa kylteissä esimerkiksi marketin lehtihyllyssä. Rajakaupungissa nimittäin asuu noin 1 300 venäjänkielistä.
Heille Imatra on kotikaupunki.
Larissa Kylliäisen isä oli nimeltään Nikolai, ja Larissa on maalannut neljä Nikolai-ikonia, yhdet siskoilleen, tyttärelleen ja itselleen. © Juha Metso
”Älä pidä suuta auki koko ajan”
Uralilla kasvanut Larissa Kylliäinen, 77, on ollut Suomen kansalainen 25 vuotta. Silti venäläiset perinteet ovat yhä osa arkea. Tänä aamuna Larissa on käynyt ikonimaalauskurssilla. Hän aloitti harrastuksen kymmenisen vuotta sitten ja on ryhmänsä ainoa venäläinen.
Lisäksi Larissa käy Taljanka-kuorossa laulamassa venäjäksi sekä suomeksi ja joka viikko Imatran Sinisessä talossa venäläisen Yhdessä – Meste ry:n kokoontumisessa. Mesten tapaamiseen hän on menossa tänä iltanakin.
”Juomme kahvia tai teetä, jokainen tuo tarjottavaa, kakkua tai piirakkaa. Eräs rouva keksii joka kerta jotain uutta leivottavaa. Sitten laulamme ja minä soitan, ja tanssimme muutaman venäläisen kansantanssin.”
Ikonit koristavat kodin jokaisen huoneen seinää, ja niille mahtuu myös tauluja ja valokuvia perheestä. Yamaha-pianon yläpuolella olohuoneessa on valokuvia vanhemmista, Moskovassa asuvasta pikkusiskosta ja tyttären hääkuva. Tytär Jaana on pianonsoitonopettaja ja asuu miehensä Timon ja 12-vuotiaan Lukas-pojan kanssa viereisessä kerrostalossa.
Larissa meni naimisiin suomalaisen miehensä kanssa vuonna 1982 Leningradissa, ja vuotta myöhemmin syntyi Jaana. Larissa ja tytär vierailivat Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1984.
”Mies sanoi, järjestä paperit tänne pysyvästi. Sanoin, että Neuvostoliitto on paras maa. Haluan vain nähdä, millaista Suomessa on. Kun pääsimme ruokakauppaan, mies sanoi, älä pidä suuta auki koko ajan. Kun venäläiset ihmettelevät, meillä on suu auki hämmästyksestä.”
Larissa kummasteli tavaran paljoutta ja laajaa valikoimaa, vaatteitakin oli valtavasti. Suomi teki vaikutuksen, ja kotiin palattuaan Larissa alkoi järjestellä paperiasioita pysyvää muuttoa varten. Toukokuussa 1986 hän ja tytär muuttivat Suomeen miehen luo.
Vuotta myöhemmin Larissa aloitti pianonsoitonopettajana Imatran musiikkiopistolla ja oli siellä töissä 27 vuotta. Taidot ovat yhä tallessa: Larissa soittaa näytteeksi ulkomuistista Tšaikovskia ja Sibeliusta.
Kieli haltuun puhumalla
”Kun muutin Suomeen, en osannut sanaakaan suomea. En ole ehtinyt suomen kielen kursseille, olen oppinut puhumalla. Musiikissa kaikki merkit ovat italiaksi, se helpotti. Opettajat olivat ystävällisiä, vanhemmat mukavia ja oppilaat taitavia. Kaikki meni hyvin, mutta elämä meni nopeasti.”
Suomessa Larissa pitää eniten rauhasta, kauppojen laajasta valikoimasta ja ihmisten ystävällisyydestä. Perhe on tärkeä: hän juttelee joka päivä Moskovassa asuvan sellistisiskonsa kanssa Skypessä ja tapaa tyttärensä perhettä lähes joka päivä. Larissa on leski, mutta tapaa miehensä elossa olevaa siskoa.
Ennen venäläiset tv-kanavat kuuluivat Larissan arkeen, mutta hän lopetti niiden seuraamisen Ukrainan sodan takia.
”Katson vain, jos on hyvä konsertti tai elokuva. Venäläiset uutiset jäävät nyt katsomatta, sillä olen suomalaisten kanssa yhdessä. Asun täällä rauhassa ja hyvä, että täällä on rauha.”
Larissa Kylliäisellä on yhä tallessa hänen ensimmäinen Suomen passinsa. Martti Ahtisaari myönsi hänelle Suomen kansalaisuuden vuonna 1998. © Juha Metso
Larissa Kylliäinen kauhistuu huomatessaan, että hänellä on jääkaapin ovessa Vladimir Putin -magneetti. ”Tuo pitää ottaa pois!” © Juha Metso
Aina pelmenejä
On aika lähteä Meste-kerhon kokoontumiseen, mutta ensin syödään. Larissa keittää kattilassa pakasteesta ottamiaan valmispelmenejä. Keittiössä tuoksuu herkulliselta.
Larissa vuolee isot voinokareet lautasille ja annostelee pelmenit niille.
”No nyt on hyvä”, hän sanoo, kun lautaset ovat tyhjät.
Sitten on aika lähteä hakemaan ystäviä Meste-kerhon kokoontumiseen. Larissa pukee takin ja valkoisen hatun ja starttaa mustan Toyota Corollan. Hän kurvaa Imatralta Vuoksenniskaan, josta hän noutaa ensin kyytiinsä kaksi rouvaa punatiilisen kerrostalon pihasta.
Bussipysäkillä seurue joutuu odottamaan hetken, mutta puhelinsoiton jälkeen kolmaskin kyytiläinen saapuu. Pian ollaan perillä.
”Kotona Uralilla oli aina pelmenejä, ne ovat paras ruoka. Äiti ja isä olivat eri mieltä siitä, syödäänkö niitä leivän kanssa vai ilman”, Larissa kertoo. © Juha Metso
”Emme puhu politiikasta tai sodasta”
Kokoushuoneessa naiset riisuvat takkeja. Aurinko paistaa huoneeseen verhojen läpi ja ikkunasta näkyy Vuoksi. Huoneessa solisee venäjä.
Zdrástvuite, venäläiset toivottavat.
Pöydällä on värikkään liinan päällä jo Marie-keksipaketti. Hetken päästä tarjolle asetetaan myös mandariineja, lettuja, kermavaahtoa, marenkeja, blinejä, tiikerikakkua, marjapiirakkaa ja suklaakonvehteja, ja herkkujen viereen pääsiäiskoristeita.
Liuba Hänninen vilauttaa kaappia, joka on täynnä kuivamuonaa.
”Rikas kerho”, hän vitsailee.
Nadja Rinkinen kaataa teetä ensimmäisille ja nappaa sitten marengin. Hän on asunut Suomessa yli 25 vuotta, yhtä kauan kuin Meste-kerhokin on kokoontunut Imatralla.
Yleensä kokoontumisissa puhutaan venäjää, vaihdetaan kuulumisia ja luetaan suomenkielisiä lehtiä. Aiemmin naiset tekivät paljon käsitöitä, mutta koronan takia myyjäisiä ei ole voitu järjestää, joten kutimia ei ole nyt kenelläkään mukana.
”Emme puhu politiikasta tai sodasta. Aiemmin täällä kävi myös yksi mies, mutta hän ei halunnut käydä yksin. Suurin osa meistä on leskiä”, Nadja kertoo.
Larissa aloitti pianonsoiton 6-vuotiaana. Vanhemmat säästivät vuoden, jotta pystyivät hankkimaan Larissalle soittimen. © Juha Metso
Lettuja ja laulua
Kun kaikki ovat paikalla, on herkkujen aika. Nadja nappaa muutaman mandariinipalan.
”Hyvää ruokahalua”, Aili Neksasova toivottaa suomeksi.
Aili on sodan lapsi, sillä hän on syntynyt Leningradissa 1937. Sota-ajoista hän muistaa, että koko ajan oli nälkä ja ruoasta oli pulaa. Hän ja Anna Miloserdova, 82, ovat kerhon vanhimpia. Anna esittelee perheensä tarinasta kertovaa lehtileikettä.
Larissa neuvoo, että letut on taitettava kaksin kerroin ja kermavaahdon kera. Makeat letut on tehnyt Aleksandra Haarala. Blinit ovat ensimmäinen ruoka, jonka hän oppi tekemään.
”Ihmiset tykkäävät letuista kaikkialla”, Marina Smirnova sanoo.
Aurinko on paahtanut pienen huoneen kuumaksi. Tasainen puheensorina käy koko ajan. Sitten se vaihtuu hyräilyyn. Larissa istuu vanhan pianon luona ja ennen kuin hän on soittanut säveltäkään, muut ovat jo valmiita lauluun. Ensimmäisenä lauletaan vanha kansanlaulu Viime yö.
Anna kuuntelee hiljaa, Airi taas laulaa kuuluvalla äänellä. Kaikki taputtavat, kun Larissa lopettaa soiton. Sitten pöydät saavat kyytiä. On tanssin aika. I really love you, kuuluu kaiuttimista.
Liuba Hänninen (kesk.) johtaa venäläiset pyörimään modernin popin tahdissa. Kuvassa myös Larissa Kylliäinen, Marina Smirnova ja Nadja Rinkinen. © Juha Metso
Ei parempaa paikkaa
Liudmila Kambura tasailee hengitystään ensimmäisen kappaleen jälkeen. Hän muutti Imatralle puoli vuotta sitten Keski-Suomesta, jonne mies jäi. Tytär opiskelee Kuopiossa.
”22 vuotta Suomessa tuntuu kuin yhdeltä päivältä! 90-vuotias äitini elää yhä Venäjällä ja halusin vähän lähemmäs häntä, jotta voin lähteä Venäjälle heti, jos hänelle tapahtuu jotain. Minulla on kaksoiskansalaisuus, joten rajalla ei ole ongelmia.”
Imatraan muutettuaan Liudmila kävi senioritansseissa ja löysi nopeasti myös Meste-kerhon. Se on helpottanut uuteen paikkakuntaan tutustumista. Venäläisyys on rajan lähellä muutenkin enemmän läsnä kuin Keski-Suomessa.
”Täällä kaupassa ja kaikissa palveluissa voi asioida venäjäksi. Täällä puhutaan niin paljon venäjää, että joskus mietin, missä olen, Suomessa vai Venäjällä”, Liudmila sanoo.
Suomeen sopeutuminen kävi aikoinaan nopeasti. Lapsi aloitti päiväkodin ja Liudmila pääsi ensin työharjoitteluun, sitten töihin. Hän on työskennellyt muun muassa palvelutalossa, kaupassa, päiväkodissa ja musiikkiopistossa.
”En voisi kuvitella parempaa paikkaa tyttärelleni kasvaa ja asua.”
Sota huolettaa Liudmilaa, sillä hänellä on paljon ystäviä myös Ukrainassa.
”Se on vaikeaa venäläisille. Se on politiikkaa ja valtion asia, ei tavallisten ihmisten. Ihmiset ovat aina toisten ihmisten puolella, kaikki ovat samanlaisia ihmisiä ja haluavat vain saada elää rauhassa.”
Olga Lepistö ja Nadja alkavat jo vievät jo astioita keittiöön. Hiljalleen musiikki vaimenee salin puolella ja naiset alkavat pukea takkeja ylleen.
Larissa on jo matkalla autolleen, hän kuljettaa ystävänsä taas koteihinsa. Seuraavalla viikolla he tapaavat jälleen.
Olga Lepistö kaataa teetä. Vieressä Tanja Hirn, joka on asunut Suomessa 24 vuotta. © Juha Metso
Venäläiset ja suomalaiset
35 kilometrin päässä Imatralta Lappeenrannassa on myös eläväinen venäläisyhteisö. Kaupungissa asuu noin 3 200 venäjänkielistä. Diplomi-insinööri Maria Taina-Parviainen on yksi heistä. Hän asunut Suomessa yli 20 vuotta. Hän opiskeli ensin pitkään ja oli projektipäällikkönä töissä yli kymmenen vuotta, mutta nyt hän opiskelee.
”Halusin pois turvattomasta kodistani. Venäjällä on mahdotonta muuttaa omilleen, jos on köyhä. Lisäksi naisen, äidin ja yksinhuoltajan asema on heikko ja naiset ovat riippuvaisia sukulaisista.”
Maria opiskeli maatalousyliopistossa ja muutti Suomeen tekemään maataloustöitä. Sopeutuminen Suomeen oli helppoa, sillä kulttuurit ovat hänen mielestään lähellä toisiaan. Lisäksi varsinkin Lappeenrannassa suomalaiset ovat venäläisiin tottuneita.
Hän on huomannut, että Suomessa työnhaussa valitaan usein mieluiten suomalainen. Sama ongelma on hänen mielestään muissakin maissa. Joitakin kulttuurierojakin on. Maria on jo luovuttanut sen suhteen, että löytäisi suomalaisen ystävän.
”Olen ihmetellyt, että te suomalaiset ette juuri halua ystävystyä mutta valitatte, että olette yksinäisiä. Ette kuitenkaan yritä tehdä mitään ystävyyden eteen, kerran kuukaudessa viesti ja se on ystävyyttä. Ehkä meillä on erilainen käsitys ystävyydestä.”
Ukrainan sota on aiheuttanut syvää huolta ja Maria on itkenyt ja nukkunut huonosti järkytyksen takia.
”Kaikesta huolimatta Venäjällä on niin paljon hyvää, varsinkin ihmiset. Venäläiset ovat aivan liian kärsivällisiä ja se on yksi syistä, jotka johtivat katastrofiin Ukrainassa. Nyt olisi korkea aika tajuta, ettei pahoinpitelijä pysähdy. Väkivallan sietäminen johtaa vain väkivallan yltymiseen.”
Damian-poika on tottunut poseeraamaan äidilleen. ”Kuvaan paljon lapsiani ja teen joka vuosi perheestämme oman valokuvakirjan”, Tatjana kertoo. © Juha Metso
Äiti valitsi oikein
Tapaamme valokuvaaja Tatjana Tikan, 35, Lappeenrannan linnoituksella kahvila Majurskassa. Hän on juuri hakenut poikansa Damianin, 7, esikoulusta. Vanhin tytär on koulussa ja 2,5-vuotias tytär hoidossa.
Damian suunnittelee ensin ottavansa kakkupalan, mutta lopulta hän valitsee pannukakun hillolla. Tatjana ottaa saman, mutta hillolla ja kermavaahdolla.
Tatjana on asunut Lappeenrannassa 10 vuotta. Hän muutti Kostamuksesta Suomeen vuonna 2004 opiskelemaan matkailualaa täytettyään 17.
”Unelmoin aina opiskelusta Pietarissa, mutta äidillä ei ollut riittävästi rahaa. Hän toivoi, että lähtisin opiskelemaan Suomeen. Voin sanoa, että tämä oli oikea valinta ja olen tosi kiitollinen äidilleni.”
Täysin ummikkona Tatjana ei kuitenkaan muuttanut Suomeen, sillä hänellä on täällä sukulaisia. Äidin isä, ukko, on suomalainen, mutta suku muutti 1800-luvun nälkävuosina Venäjälle. Myöhemmin sukunimi muuttui ukrainalaismuotoon Tikko, koska suomalaisia uhkasi Siperia. Tatjana vaihtoi Suomessa sukunimensä Tikaksi.
Suomeksi opiskelu oli aluksi haastavaa. Kieli kuulosti yhdeltä pitkältä lauseelta eikä Tatjana ymmärtänyt sanaakaan, mutta hiljalleen pelko käyttää kieltä katosi.
Venäläiset juuret eivät hävetä Tatjana Tikkaa. Hän puhuu vapaasti venäjää lastensa kanssa. Puoliso on Valko-Venäjältä ja perheen kotikieli on venäjä. Perhe viettää venäläisittäin uuttavuotta mutta joulua suomalaisittain jo aattona. © Juha Metso
Ajatuksia ei piilotella
Kun pannukakut on syöty, on aika kierrellä linnoituksilla. Damian tutkii kiinnostuneena erään teoksen spiraalikuvioita taidemuseossa. Museossa on sattumalta Tatjanan entisen opettajan Raakel Kuukan valokuvanäyttely. Kuukka opetti Tatjanaa tämän opiskellessa valokuvaajaksi.
Tatjana muutti myöhemmin töiden perässä Lappeenrantaan ja neljä vuotta sitten hänestä tuli yrittäjä.
”Jännitin yrityksen perustamista ja mietin, tuleeko asiakkaita, kun olen venäläinen. Kysyin kaikilta suomenkielisiltä ystäviltä, onko se varmasti oikea ratkaisu. Ystävät sanoivat, että suurimmalle osalle on ihan sama, minkä maalainen olen. Onneksi minulla on tällaisia ystäviä!”
Päätös ei ole kaduttanut. Tatjana nauttii yrittäjyyden tuomasta vapaudesta. Verotus on kova, mutta pandemian aikana valtio on tukenut myös pienyrittäjiä toisin kuin Venäjällä.
”Arvostan, että Suomessa voin sanoa suoraan, miltä tuntuu tai mitä mieltä olen. Ajatuksia ei tarvitse piilottaa tai puhua vain keittiössä eikä kukaan hae minua vankilaan mielipiteiden takia. Suomi on turvallinen maa ja täällä arvostetaan tosi paljon luontoa ja omaa ympäristöä. Se on tärkeää.”
Tatjana puhuu lapsilleen venäjää. Damian on käynyt äitinsä synnyinmaassa Venäjällä vain kerran, sillä Tatjanan äitikin asuu nykyään Lappeenrannassa. Tällä hetkellä Tatjana ei olisi valmis matkustamaan rajan toiselle puolelle edes tankkaamaan. © Juha Metso