Seura vieraili tutkijan kanssa Kyllikki Saaren murhapaikalla – Teoria seksuaalisesti saalistavasta papista nousi esiin

Jaa artikkeli
kyllikki saaren suohauta
Seuran toimittaja vieraili Kyllikki Saaren murhapaikalla historioitsija Teemu Keskisarjan kanssa 17. toukokuuta, jolloin Kyllikin surmasta oli kulunut 68 vuotta. © Jussi Partanen
Kyllikki Saari surmattiin ja haudattiin suohon toukokuussa 1953. Kun historioitsija Teemu Keskisarja lähti murhaajan jäljille, hän löysi pedon, josta ei ole vieläkään kerrottu kaikkea.

Kylmä toukokuun tuuli käy yli hautojen. Se sekoittaa Leena Palomäen harmaat hiukset.

Kuvitellaanpa ne toisenvärisiksi, vaaleiksi.

Kuvitellaan Palomäki kahdeksanvuotiaaksi tytöksi.

Tasan 68 vuotta sitten tämä päivä, 17. toukokuuta, oli sunnuntai ja kaatuneiden muistopäivä. Sää oli samanlainen kuin nyt, ehkä hiukan pilvisempi, ja aamulla oli tihuuttanut.

Jumalanpalveluksen jälkeen Leena lähti äitinsä kanssa käymään sankarihaudoilla. Hänen isänsä oli saanut surmansa kesällä 1944, kolme kuukautta ennen Leenan syntymää.

Isojoen kirkko on keskellä kylää. Kyllikki Saari pyöräili jumalanpalvelukseen aamulla 17.5.1953. Illalla hänet surmattiin. © Jussi Partanen

Isojoen kirkko on keskellä kylää. Kyllikki Saari pyöräili jumalanpalvelukseen aamulla 17.5.1953. Illalla hänet surmattiin. © Jussi Partanen

Leena Palomäki isänsä haudalla, jossa hän kohtasi Kyllikki Saaren jumalanpalveluksen jälkeen. © Jussi Partanen

Leena Palomäki isänsä haudalla, jossa hän kohtasi Kyllikki Saaren jumalanpalveluksen jälkeen. © Jussi Partanen

Äiti ja tytär seisoivat haudalla valkoisen ristin molemmin puolin, kun heidän luokseen tuli Kyllikki Saari. Leena oli aivan äskettäin häneen tutustunut. Aiemmin viikolla Leena oli pudottanut maitopullon matkallaan kouluun, ja perässä tullut Kyllikki oli sen hänelle kiikuttanut.

Kyllikki tervehti ystävällisesti. Leena arvelee, että tämä tunsi myötätuntoa sotaleskeä ja -orpoa kohtaan.

”Hän oli siinä kuin enkeli.”

Hetki ei kestänyt kauan. Kohtaaminen olisi tuskin jäänyt edes mieleen, ellei 17.5.1953 olisi ollut Kyllikki Saaren viimeinen päivä.

Päällimmäinen kysymys: Kuka murhasi Kyllikki Saaren?

Sankarihaudalta on lyhyt matka Kyllikki Saaren haudalle, joka sijaitsee kirkon pääoven edessä ensimmäisessä rivissä. Viisi kuukautta kateissa ollut Kyllikki laskettiin siunattuun maahan lokakuun lopulla 1953.

Leena Palomäki ja hänen äitinsä eivät edes yrittäneet sisälle tupaten täyteen kirkkoon. He seurasivat hautajaisia ulkona, äidinisän haudalla seisten. Noin 25 000 ihmistä oli levittäytynyt hautausmaalle ja sen ympärille, ja kylän läheiset pellot olivat täynnä autoja.

Isojoella kirkko on keskellä kylää tienristeyksessä. Vanha keltainen kivitalo tien toisella puolella oli aiemmin nimismiehen kanslia. Sen nurkalla Eino Saari puhdisti tyttärensä suolammesta löytynyttä polkupyörää kesällä 1953.

Vartuttuaan Leena Palomäki oli jonkin aikaa töissä Isojoen nimismiehen kansliassa, ennen kuin muutti Tampereelle. Siellä oli hyvä olla, täällä Isojoella ei.

Ei silloin. Piirit olivat pienet, ihmiset puhuivat.

Palomäki on palannut takaisin Isojoelle eläkkeelle jäätyään. Mutta ei puhe Kyllikki Saaresta ole vieläkään laannut.

Kuusitoistavuotias Kyllikki Saari ikonisessa rippi­kuvassaan kesällä 1952. © Lehtikuva

Kuusitoistavuotias Kyllikki Saari ikonisessa rippi­kuvassaan kesällä 1952. © Lehtikuva

Koska murhaa ei ole selvitetty, päällimmäiseksi jää aina kysymys: kuka sen teki? Vastausta on etsitty vuosikymmeniä, ja aiheesta on kirjoitettu loputtomasti lehtiartikkeleita.

Niitä luki historioitsija Teemu Keskisarjakin jo lapsena. Ja aivan niin kuin kaikki muutkin, myös Keskisarja haluaisi tietää, kuka sen teki.

Siitä halusta syntyi Keskisarjan tuorein teos Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia.

”Historian teossa aina kuuluu sanoa alkuun, että ei me voida tietää murhaajaa ja että tutkin tämän kautta jotain mikrohistoriaa, mutta tosiasiassa mua kiinnosti se, kuka on murhaaja”, Keskisarja sanoo.

Lähes 70 vuotta vanhan murhan tutkinnassa historioitsijan valttina on kyky löytää uusia lähteitä ja arvioida vanhatkin kriittisesti.

Kirjassaan Keskisarja käy läpi murhan tutkintaa ja ruotii epäiltyjä, joita oli hämmästyttävä määrä. Lukijaa käy ihmetyttämään, miten monta epämääräistä, potentiaalista ahdistelijaa yhteen kylään on oikein voinut mahtua.

Hyytävintä kirjassa onkin se kuva, joka Keskisarjan tutkimusten perusteella piirtyy Kyllikki Saaren myyttisen hahmon ympärille: eri tavoin rikkinäisten miesten maailma, jossa yksin metsätiellä pyöräilevä tyttö on vapaata riistaa väkisin pysäytettäväksi, häirittäväksi, häpäistäväksi.

Syvällisimmin Keskisarja on perehtynyt kahteen mieheen. Heistä toinen asui lähellä tekopaikkaa, Pettukylässä.

Historioitsija Teemu Keskisarja Pettukylässä tyhjällä tontilla, jossa ollut talo poltettiin viisi vuotta sitten. Talossa asui yksi murhan pääepäillyistä. © Jussi Partanen

Historioitsija Teemu Keskisarja Pettukylässä tyhjällä tontilla, jossa ollut talo poltettiin viisi vuotta sitten. Talossa asui yksi murhan pääepäillyistä. © Jussi Partanen

Ojankaivajan tontilla

Tien vieressä seisoo kolme lehtikuusta pienen niittyaukean nurkassa. Ulkolamppu on jäänyt pystyyn, pihan perukoilla nököttää muuripata ylösalaisin.

Teemu Keskisarja löytää heinätupsujen keskeltä laakean kiven, jolle on hyvä astahtaa. Se on ehkä ollut rappukivi.

Kuvitellaan tähän talo: köyhän suurperheen torppa, joka myöhemmin itsenäistyi pientilaksi.

Siinä talossa syntyi Vihtori Lehmusviita. Keskisarja kirjoittaa hänestä kirjassaan oikealla nimellä, kuten muistakin epäillyistä.

Vihtori eli Vikki Lehmusviita asui sotien jälkeen Pettukylän lapsuudenkodissaan äitinsä ja veljensä kanssa. Hän teki sekalaisia töitä ja ryyppäsi paljon – ja pyrki naisten seuraan, enemmän tai vähemmän puoliväkisin. Hän ehdotti seurustelua Leena Palomäen leskeksi jääneelle äidillekin, mutta sai rukkaset. Hänen myös esimerkiksi epäiltiin tirkistelleen naisia pappilan saunassa sota-aikana.

Naiset varoittelivat toisiaan Lehmusviidasta, mutta häntä pidettiin toisaalta melko harmittomana. Hän yleensä uskoi, kun hänelle sanottiin ei.

Keväällä 1953 Lehmusviita ryhtyi parin muun miehen kanssa jatkamaan ojitusta kitukasvuisella rämeellä, joka sijaitsi Pettukylästä pari kilometriä Kauhajoen suuntaan.

Sen työmaan Kyllikki Saari joutui polkupyörällään ohittamaan päästäkseen kotoaan Möykyn kylästä kirkolle.

Hyvänahkainen ja säyseä

Niin sanottu ”ojankaivajalinja” on Kyllikki Saaren murhan tutkituimpia, ja Vihtori Lehmusviita oli sen pääepäilty. Näihin päiviin asti yksi vahvimmista teorioista on ollut se, että naisenkipeä Lehmusviita pysäytti Kyllikin tiellä ja teki tapoksi edenneen, hätäisen seksuaalirikoksen, jonka peittelemiseksi hän sai apua kovapintaisena miehenä pidetyltä langoltaan.

Kun Keskisarja lähti tutkimaan murhaa, hänkin uskoi eniten ojankaivajateoriaan.

Talo, jossa Lehmusviita asui kuolemaansa 1967 saakka, poltettiin palokunnan harjoituksena viisi vuotta sitten.

Olisiko autiosta, ränsistyneestä talosta voinut vielä löytyä jotain, jokin ratkaiseva todiste? Kyllikin kadonnut kello tai virsikirja?

Keskisarjaa talon polttaminen ei tunnu harmittavan. Hänestä on parempi näin.

”Se olisi ollut liikaa. Olisin jäänyt mysteerin vangiksi.”

Tontti ei ole päässyt vielä pahasti vesoittumaan, mutta pian se kasvaa umpeen. Kenollaan olevan pihavalon varteen nojaa ruosteinen talikon pää.

Kun potentiaalisia tekijöitä alettiin Isojoella haarukoida, Lehmusviidan nimi nousi nopeasti esiin. Hän oli naisten ahdistelija, juoppo ja sodassa mieleltään rikkoutunut mies. Hän asui murhapaikan lähellä, työskenteli siellä ja tunsi tienoot. Hän höperteli murhan jälkeen muun muassa siitä, miten hänen lankonsa oli ”peittänyt” Kyllikin.

Mielentilatutkimuksessa hänet todettiin kuitenkin hyvänahkaiseksi ja perusluonteeltaan säyseäksi.

Keskisarjan kirjassa mielentilatutkimuksen dokumentteja kommentoivat Niuvanniemen sairaalan erikoislääkäri Kaisa Roiha sekä psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma, jotka pitävät 1950-luvulla tehtyä tutkimusta pätevänä. Roihan mukaan Lehmusviita ei antanut mitään viitettä syyllisyydestään ja vaikutti henkilöltä, joka ”hölöttäisi vaikeat asiat ulos”.

Lehmusviita ei koskaan tunnustanut, ja tavallaan se siis on vankin todiste hänen syyttömyydestään. Hän ei ollut mies, joka olisi voinut elää murha tunnollaan vuosikausia siitä kertomatta.

Toisin kuin se pastori, jonka alibia on Keskisarjan mielestä uskottu aivan liian kauan.

”Sen alibin arvo on alle nollan.”

Kyllikki Saari työskenteli Isojoen pappilassa syksystä 1952 alkaen. Talossa asui kirkkoherra perheineen. © Jussi Partanen

Kyllikki Saari työskenteli Isojoen pappilassa syksystä 1952 alkaen. Talossa asui kirkkoherra perheineen. © Jussi Partanen

Seksuaalinen saalistaja

Isojoen pappila on rakennettu 1700-luvulla. Sen isoa salia hallitsee vihreä keraaminen uuni. Kuvitellaan sen lämpöön nelikymppinen kirkkoherra, jolla on voimakas sukupuolivietti.

Kauko Kanervo tuli Isojoen vt. kirkkoherraksi toukokuussa 1952. Kuusitoistavuotias Kyllikki Saari kävi silloin rippikoulua.

Teemu Keskisarja on löytänyt törkyä lähes jokaisesta pastorin elämänvaiheesta ja asemapaikasta. Samaa sontakasaa on pöyhitty ennenkin, mutta Keskisarjan kirjan kokonaiskuva Kanervon elämänkaaresta on ällistyttävän hirveä. Pastorista puhuttiin kevyesti naistenmiehenä ja viettelijänä, mutta oikea ilmaus on seksuaalinen saalistaja, peto.

Hänellä oli ”luvaton suhde” sodan aikaan Joensuussa kenttäpappina. Helsingin Lähetystalolla hän tunkeutui yöllä alusvaatteisillaan nuoren naisen huoneeseen kosketellakseen, mutta tapauksesta tehty valitus ei edennyt. Ollessaan perheineen lähetystyössä Ambomaalla hän piti suhdetta suomalaiseen diakonissaan ja sotki raha-asioita – asiat painettiin villaisella. Hän otti Isonkyrön kappalaisena perheelleen 20-vuotiaan kotiapulaisen, Aulikin (nimi muutettu), jonka kanssa jakoi vuoteensa vaimon ollessa työnsä vuoksi poissa.

Aulikki tuli Kanervon mukana Isojoelle toukokuussa 1952 ja asettui perheen kanssa pappilaan asumaan. Kuvitellaan tällaiseen kuvioon nuori Kyllikki Saari. Syksyllä 1952 hän aloitti työt kanslia-apulaisena pappilan kulmahuoneessa. Pienessä toimistossa on yhä holvi, jossa säilytettyjen kirkonkirjojen uusiminen oli yksi hänen tehtävistään.

Tähän huoneeseen Aulikki tupsahti varoittamatta maaliskuussa 1953 keskelle outoa tilannetta Kyllikki Saaren ja Kauko Kanervon välillä. Se ei ollut ehtinyt kehkeytyä intiimiksi, mutta oli luultavimmin yksi niistä kerroista, jolloin Kanervo oli kokenut ”pakottavaa tarvetta”.

Siitä tarpeestaan Kanervo kertoi kuulusteluissa vasta kolme vuotta myöhemmin.

Kirkkoherranviraston toimisto sijaitsi pappilan kulma­huoneessa. Huoneen kalustus on myöhempää perua. © Jussi Partanen

Kirkkoherranviraston toimisto sijaitsi pappilan kulma­huoneessa. Huoneen kalustus on myöhempää perua. © Jussi Partanen

Kauko Kanervon heikko alibi

Kun Kyllikki Saari oli kadonnut, Merikarvialle pari viikkoa aiemmin siirtynyt Kauko Kanervo oli yksi ensimmäisistä ihmisistä, joihin otettiin yhteyttä. Puhelimitse Kanervo vakuutti, ettei ollut nähnyt Kyllikkiä muuttonsa jälkeen.

Syyskuussa 1953 Kanervoa käytiin kuulemassa Merikarvialla. Hän ei myöntänyt käyttäytyneensä mitenkään sopimattomasti Kyllikki Saarta kohtaan, ja alibina surmayölle hän käytti alle kymmenvuotiaita tyttäriään.

Asia selvä, totesi poliisi. Hengenmiestä uskottiin.

Tilanne kuitenkin muuttui, kun Kanervo tuomittiin vuonna 1956 ”jatketusta sekaantumisesta” 16-vuotiaaseen tyttöön Kihniössä, josta hän oli saanut kirkkoherran viran.

Sen vuoksi Kanervoa kuulusteltiin uudelleen myös Kyllikki Saaren murhasta. Vasta tällöin hän painostettuna myönsi suhteensa Kyllikkiin. Siinä vaiheessa pastorin liikkeiden yksityiskohtainen tutkiminen Merikarvialla surman aikaan oli jo ratkaisevasti vaikeampaa kuin tuoreeltaan. Uuden alibin Kanervolle antoi Aulikki, joka vakuutti nukkuneensa Kanervon vieressä koko Kyllikin surmayön. Aulikki kuitenkin puhui kuulusteluissa hermostuneesti ja ristiriitaisesti.

Alibin lisäksi pastoria on puolustettu sillä, ettei hänellä ollut autoa eikä ajokorttia, eikä hän olisi ehtinyt Merikarvialta surmatöihin Isojoelle muutoin kuin autolla. Keskisarjan mukaan Kanervon oli kuitenkin nähty ajavan autoa sekä Isojoella että Merikarvialla. Kanervolla myös oli ajokortti, joka tosin oli vanhentunut vuonna 1953. Mutta autoa ei ajeta kortilla, ja Kanervolla oli mahdollisuus lainata autoa.

”Kanervo vapautettiin epäilyistä kahdesta syystä: että sillä muka oli alibi eikä ajokorttia. Ne otaksumat ovat vääriä.”

Kortteenkylän kansakoululla pidetyssä hartaustilaisuudessa Kyllikki Saari istui eturivissä ja lauloi virsiä, ennen kuin lähti kohtalokkaalle kotimatkalleen. © Jussi Partanen

Kortteenkylän kansakoululla pidetyssä hartaustilaisuudessa Kyllikki Saari istui eturivissä ja lauloi virsiä, ennen kuin lähti kohtalokkaalle kotimatkalleen. © Jussi Partanen

Salaperäinen Kyllikki – ”Ei missään tapauksessa kiiltokuva”

Kortteenkylän kansakoulu sijaitsee Isojoen kirkonkylästä viitisen kilometriä Honkajoen suuntaan. Punainen rakennus on rapistunut, piha nurmettunut.

Yhdeksän aikoihin illalla 17. toukokuuta 1953 pihamaalle purkautui tuvantäysi nuoria honkajokisten järjestämän hartaustilaisuuden jälkeen.

”En yhtään kadu, vaikka lähdinkin”, Kyllikki sanoi.

Se on yksi niistä lausahduksista, jotka ovat jääneet murhamyytin myötä elämään.

Mutta millainen 17-vuotias lähti tästä pihasta pyöräilemään kahdentoista kilometrin kotimatkaansa?

Valmis ja keskeneräinen, Teemu Keskisarja sanoo. Ei missään tapauksessa kiiltokuva, pikemminkin salaperäinen henkilö.

”Kaikilla on jokin salainen suljettu maailma, mutta Kyllikillä suljettuja ovia oli poikkeuksellisen paljon, tai ne oli ihmeellisissä takalukoissa”, Keskisarja sanoo.

Esimerkiksi omat vanhemmat tunsivat Kyllikin Keskisarjan mukaan huonosti, eikä hän kertonut kaikkea edes parhaimmille ystävilleen.

”Hän on voinut sen Kanervo-asiankin elää niin, että ei ole sanonut kenellekään, vaikka hänellä oli kuitenkin puolentusinaa tosi ystävää. Hän ei ilmeisesti siitä uskoutunut kenellekään, että kymmenen kertaa pappi on häntä hyväksikäyttänyt vähintään manuaalisesti.”

Kyllikki oli kertonut pelkäävänsä kotimatkaa, kun liikkeellä oli kirkonkylän tanssien vuoksi juopuneita miehiä. Mutta yösijaa hän ei huolinut, vaikka sitä tarjosi kolmekin eri ihmistä ja vaikka tuttavien luo majoittuminen oli ollut Kyllikille aivan tavallista. Hän väitti polkevansa kotiin siksi, että voisi vaihtaa vaatteet työpäivää varten.

Tätä selitystä Keskisarja ei niele. Hän uskoo, että Kyllikillä oli vähintään puolinaisesti sovittu tapaaminen.

Kauko Kanervo oli saanut Kyllikki Saarelta kirjeen edellispäivänä – kirjeen, jossa Kyllikki esitti toiveen: Voisitteko vastata joskus siihen, millä tavalla ihminen voisi olla välittämättä toisten puheista.

Historioitsijan on sanottava, että me emme voi tietää murhaajaa. Mutta kyllä Teemu Keskisarjalla siitä mielipide on.

”Mun oma hyvin vahva käsitys on se, että Kanervolla oli mahdollisuus tavoittaa Kyllikki sen kirjeen jälkeen puhelimitse lauantaina. Ei herätä mitään epäilyksiä soittaa pappilasta pappilaan.”

Keskisarja sai ensimmäisenä käyttöönsä Kanervon Kihniössä tekemän seksuaalirikoksen asiakirjat. Niistä käy ilmi, että metsäteillä väijyminen ja tapaamisten sopiminen syrjäisiin paikkoihin oli nimenomaan Kanervon tapa toimia.

Kauko Kanervo eli viimeiset vuotensa leskimiehenä ja kasvatti kanoja Parkanossa. Hymyn haastattelussa vuonna 1962 hän surkutteli kohtaloaan merkittynä miehenä ja sanoi: ”Tuskin tunsin Kyllikki Saarta.”

Muistomerkki sijaitsee sillä paikalla, josta Kyllikki Saaren ruumis löydettiin. © Jussi Partanen

Muistomerkki sijaitsee sillä paikalla, josta Kyllikki Saaren ruumis löydettiin. © Jussi Partanen

Kyllikki Saaren suohaudalla ei rauhaa

Kyllikki Saaren suohaudan muistomerkki sijaitsee juuri sillä paikalla, josta hänet sammalpeitteen alta löydettiin.

Parinsadan metrin päässä suohaudasta Kauhajoentiessä on pitkä suora. Siinä 17-vuotias Kyllikki todennäköisesti pysäytettiin hiukan jälkeen puoli yhdentoista aikaan illalla tasan 68 vuotta sitten.

Muistomerkille ohjaa koruton viitta, ja parkkipaikalta suohaudalle mutkittelee kivien ja juurien muhkuroima polku. Maasto on toisenlainen kuin silloin, nuori metsä suonojituksen jälkeen kasvanutta.

Kyllikki Saari lepää neljän kilometrin päässä Isojoen hautausmaalla. Mutta täällä metsässä pienen paaden äärellä ei ole lepoa, ei rauhaa. Vaikka Kyllikki Saari löytyi, totuus hänen murhastaan on iäksi haudattu tänne.

On alkanut sataa, mutta Teemu Keskisarja painelee syvemmälle metsään, sinne tänne, etsii ojanpohjia, joita Vihtori Lehmusviitakin oli kaivamassa. Miksi niitä ei löydy, miksi niitä ei aikanaan valokuvattu, täytyyhän niiden olla täällä, Keskisarja ihmettelee. Miten lähellä suohautaa ne olivat?

Tuskinpa ojanpohjat osaisivat enää kertoa mitään, mutta historioitsijan turhautuminen tarttuu.

Kun Kyllikki Saari laskettiin maan poveen Isojoen hautausmaalla lokakuussa 1953, myytti oli jo syntynyt. Mutta jossain täällä lähellä suohaudan muistomerkkiä koki viimeiset hetkensä elävä ihminen.

Koki kauhua, jota voi vain kuvitella.

Mieleen nousee surun sijasta toisenlaisia tunteita: Vihaa suurimmasta vääryydestä, jonka ihminen voi toiselle tehdä. Turhautumista siitä, että teko jäi rankaisematta.

Vihaa maailman kaikkien ahdisteltujen tyttöjen tähden – silloin ja nyt.

Lue myös: Kyllikki Saari kiehtoi Teemu Keskisarjaa jo lapsena – Kun historioitsija lähti mysteerin jäljille, muutti hän mieltään murhaajasta

Katso video – Näin Leena Palomäki muistelee kohtaamistaan Kyllikki Saaren kanssa

Lue myös: Suohaudan mysteeri: Kyllikki Saaren surmalle etsitään yhä selityksiä – Heitä aikanaan epäiltiin nuoren naisen raa’asta murhasta

X