Suomen surkein kylätie on kuoppainen taival, jolla Mersusta puhkeaa rengas ja lapsen apuratas keikkuu ilmassa
Vihdin Otalammella sijaitsee Suomen surkein kylätie, jolla autoja hajoaa ja lapset polkevat vinossa.
Päällystevaurioita-kyltti on Laurintiellä enemmän kuin paikallaan. Tiellä saa ajaa kuutta¬kymppiä, mutta monin paikoin sillä nopeudella ¬rikkoo helposti autonsa – ainakin kesällä.
Heti Laurintien alussa on vaarasta kertova liikennemerkki, jonka alla olevassa kyltissä lukee ”päällystevaurioita”.
Merkki on pahaenteisesti vinossa.
Maalaismaisema Vihdin Otalammella on marraskuisen väritön. Lumisade vihmoo kasvoille neljän asteen pakkasessa. Pelloilla talventörröttäjät pistävät esiin ohuen lumikerroksen alta.
Tämä kylätie voisi olla melkein mistä päin Suomea tahansa. Sitä reunustavat pellot ja metsäkaistaleet, talot pihateiden päissä. Mutta viiden kilometrin mittainen Laurintie eli maantie 11319 ei ole mikä tahansa kylätie – se on Suomen surkeimmaksi valittu tie.
Lumipeite kätkee alleen petollisen perunapellon, joka rikkoo autojen renkaat ja panee pyöräilijän ja jalankulkijan kallelleen.
Kylätie on paikallinen vitsinaihe
Sanna Rantanen on juuri saanut alle vuoden ikäisen kuopuksensa päiväunille.
Rantasen perhe on asunut Laurintien varressa viitisen vuotta. Helsinkiläinen Sanna oli jo pitkään ihaillut maisemia Vanhan Porintien varressa ja haaveillut seudulle muuttamisesta.
Sopiva talo löytyi Laurintieltä, vajaan kilometrin päästä Vanhasta Porintiestä. Talo oli kivasti remontoitu ja ympäristö juuri sellaista hiukan kumpuilevaa länsiuusimaalaista maisemaa, johon Sanna halusi kodin perustaa.
Eikä hän ole päätöstä katunut, ei edes kuoppaisen tien takia.
”Täällä on maaseudun rauha hyvin lähellä Helsinkiä. Kaikin puolin tykkään.”
Jo talonäytössä hän pisti kyllä miehensä kanssa merkille, että Laurintie oli kovin huonossa kunnossa.
”Mietittiin, että jos on tie tässä kunnossa, niin miten täällä hoidetaan asiat”, Sanna sanoo. ”Mutta sitten selvisi, että tuo ei ole kunnan tie, joten ei sen perusteella voi sanoa, että kunnalla olisi muutenkin asiat retuperällä.”
Laurintien kunto on yleinen puheenaihe Otalammen kylän Facebook-ryhmässä, ja myös vitsailun aihe. Joku on leikkisästi arvellut, että jos Laurintien pystyy ajamaan niin, että paikat pysyvät hampaissa, ei ole kiirettä hammaslääkäriin.
Laurintiellä lapsikin polkee vinossa
Tienvarresta saattaa bongata ajoneuvoista irronneita osia. Viimeksi Sanna näki kävelyllä jostain autosta pudonneen pakoputken pätkän.
Vaikka tien surkeus välillä huvittaa, asialla on vakavampi puolensa. Sannan perheen esikoinen on juuri opetellut ajamaan pyörällä. Se on vaikeaa tiellä, jonka reunat viettävät alaspäin – toinen apurengas keikkuu ilmassa ja lapsi polkee vinossa. Sannaa myös pelottavat tilanteet, joissa lapsi joutuu väistämään kuoppia ajoradan suuntaan.
Lisäksi Sannaa huolestuttavat mahdolliset hätätilanteet. Hän pyörittää ensiapukoulutuksia tarjoavaa yritystä, ja alan ammattilaisena häntä mietityttää, pääseekö apu kuoppaisella tiellä varmasti perille.
”Entäs sitten, kun sattuu tulipalo tai sairauskohtaus, ja tiellä menee joku hälytysajossa ja ambulanssi tai paloauto rikkoo renkaansa?”
Saadakseen asialle huomiota Sanna otti kesällä paljonpuhuvan kuvan Laurintiestä ollessaan vaunukävelyllä ja lähetti sen Suomen surkein kylätie -kilpailuun. Hän antoi otokselleen nimeksi ”Vauvakin saa maidon vaahdotettuna näillä kuopilla”.
Kuva voitti Maaseudun Tulevaisuuden verkkosivuilla järjestetyn yleisöäänestyksen, eli Laurintie sai kyseenalaisen kunnian olla Suomen surkein kylätie vuonna 2023.
Toista kertaa järjestetyn kuvakilpailun voitto meni viime vuonna Pohjois-Pohjanmaan Siikajoelle. Kilpailua yhdessä Suomen Kylät ry:n järjestävän Suomen Tieyhdistyksen toimitusjohtaja Simo Takalammi sanoo, että surkeimman tien löytyminen Uudeltamaalta ja vieläpä melko keskeiseltä alueelta oli hienoinen yllätys.
”Kyllä se hämmästytti meitäkin. Asutusta on siellä paljon ja liikennettäkin vaikka kuinka”, Takalammi sanoo.
Sen huomaa, kun ajelee Laurintietä hetken edestakaisin. Vastaan tulee paitsi henkilöautoja myös linja-auto, tukkirekka ja traktori.
Vaikka lumi on talven tullen täyttänyt pahimmat kuopat, kyyti on melkoista rytyytystä. Ajaessa ahterissa tuntuu jatkuva tärinä.
Meno tasoittuu heti, kun kääntyy sivutielle.
Kylätie tiputtaisi tekohampaatkin
Virpi ja Pekka Olin nauttivat leivinuunin lämmöstä talossaan, joka sijaitsee sivutien varressa kivenheiton päässä Laurintiestä. Pekan suku on asunut näillä seuduilla viitisensataa vuotta ja Virpikin jo neljäkymmentä, joten pariskunnalla on tienkäyttäjinä vankka kokemus.
Pekka muistelee, että Laurintie korotettiin ja asfaltoitiin 1980-luvulla. Sen jälkeen sitä on jonkin kerran korjattu, mutta Pekan muistin mukaan ei enää tämän vuosituhannen puolella.
”Siellä on ihan kamalia monttuja, kolme-neljäkymmentä senttiä syviä, joita kyllä käydään täyttämässä. Mutta kahden viikon päästä vieressä on samankokoinen uusi monttu”, Pekka sanoo. ”Moni auto on mennyt rikki. Siinähän on 60 kilsan rajoitus, mutta jos kuuttakymppiä ajaa, niin varmaan rikkoo autonsa.”
Pyöräily ei ole nautinto
Pekka ajelee tiellä jonkin verran traktorilla. Koska traktorissa ei ole jousitusta, monttuihin on ajettava erityisen hiljaa – muuten pomppaisi pää kattoon.
Virpi taas harrastaisi mielellään pyöräilyä, mutta Laurintiellä se ei ole mikään nautinto.
”Siinä pyöräilijä on todellakin hätää kärsimässä, kun yrittää väistää niitä kuoppia. Ja sitten kun tulee autoja edestä ja takaa, on pakko ajaa kuoppaan, kun ei voi väistää mihinkään. Onneksi mulla ei ole tekohampaita, ne varmaan tippuisi, kun siinä niin tärisee”, Virpi sanoo.
Jalkaisin kulkiessa taas kipeytyy lonkka, kun tienreuna on kalteva ja jalat kävellessä eri tasolla.
”Ja kohta kello tulee neljä, sitten on aivan säkkipimeää, kun ei ole katuvaloja ollenkaan. Ulkoilu on täällä hyvin haastavaa.”
Pekka ihmettelee, miksei edes tien pahinta pätkää käydä päällystämässä uudelleen. Se sijaitsee pienessä notkossa, jossa monttuja on vieri vieressä ja tien pohja painunut ojan alapuolelle.
”Se on suoraan sanoen ruokottomuutta. Väitetään, ettei ole rahaa, mutta eikö voisi sen muutaman sata metriä edes laittaa kuntoon?”
Laurintie vaatisi perusteellisen remontin
Laurintien kolme ensimmäistä kilometriä on yleistä tietä, josta vastaa Uudenmaan ELY-keskus. Loput kaksi kilometriä on yksityistietä – ja paljon paremmassa kunnossa.
Soitto ELY-keskukseen paljastaa, että Laurintie on kuin onkin päällystetty kokonaan kerran vielä tämän vuosituhannen puolella, vuonna 2006. Yksikön päällikkö Timo Karhumäki kertoo, että Laurintiestä on tullut keskukseen valituksia ja se on kyllä korjauslistalla.
”Siinä on pohjat huonot, sen takia päällyste ei kestä. Seuraavaksi mennään syvemmälle korjaamaan, se vaatii perusteellisemman remontin ja rahoitustakin sitten enemmän”, Karhumäki sanoo.
Laurintie on niin sanottu alemman verkon tie, mutta sen liikennemäärä on luokituksen yläpäästä, 500 ajoneuvoa päivässä. Vaikka tie tuntuu syrjäiseltä, sen kautta voi idästä tullessa oikaista Klaukkalan suuntaan.
Vertailun vuoksi: keskivilkkaalla tiellä liikennemäärä on 800–3 000 ajoneuvoa ja esimerkiksi Kehä ykkösellä noin sata tuhatta.
Pahempikin kylätie löytyy
Kilpailu vähistä tierahoista on puhdasta matematiikkaa. Korjausta kaipaavat tiet laitetaan järjestykseen liikennemäärän mukaan, ja silloin aloitetaan pääteistä, joilla vakavien onnettomuuden riski on suurempi.
”Päätiet priorisoituvat, ja alempia verkkoja hoidetaan sairaanhoidollisin toimenpitein.”
Se tarkoittaa esimerkiksi niitä erikokoisia asfalttilappuja, joilla paikataan pahimpia kuoppia ja railoja.
Karhumäki sanoo tietävänsä Uudeltamaalta ainakin yhden Laurintietäkin huonomman tien.
Mutta ei hän sitä tietenkään paljasta.
Lue myös: Lapin uskomaton jättirekka – tie saattaa hajota tämän maanteiden hirmun alta
Mersun meno tyssäsi töyssyyn
Kun pimeys on laskeutunut, on entistä vaikeampaa ennakoida Laurintien heikkoja kohtia. Vastaan rymistelee jälleen tukkirekka suunnilleen lentävää lautasta vastaavassa valaistuksessa – ja sen perässä moottoripyörä.
Jollain ei totisesti päätä palele.
Laurintiellä eivät ajamisen rynkytyksestä kärsi vain ihmiset vaan myös hevoset. Virpi ja Pekka Olinillakin on vielä muutama hevonen, mutta tien varressa toimii useampi isohko talli.
Veera Viitanen on astunut Viitasen tallin yrittäjänä isänsä saappaisiin. Tallissa on kolmisenkymmentä hevosta, joita asiakkaat käyvät välillä itse hoitamassa.
”Muutama asiakas tulee Klaukkalan suunnasta, ja kyllä hekin ovat kiroilleet tuota tietä”, Veera sanoo.
Veeralla on itsellään tuoretta kokemusta siitä, miten surkeassa kunnossa kylätie on – ja miten se vaikuttaa arkielämään. Pari kuukautta sitten hän oli ajamassa Mersullaan Nurmijärvelle, kun meno tyssäsi jo alkumatkasta. Juuri siinä pahimmalla tienpätkällä tuli toinen auto vastaan, eikä Veera voinut väistää kaikkia kuoppia.
”Jouduin laskemaan suoraan monttuun. Vauhtia ei ollut juuri yhtään, mutta se oli tosi syvä monttu ja mulla on autossa matalaprofiiliset renkaat. Vähän matkan päässä piti sitten pysähtyä bussipysäkille soittamaan, että isi, tuu hakemaan.”
”Vanha mies ajaa varovasti”
Isä Ami Viitanen tuhahtaa, että onhan niitä kuoppia tiessä vähän väliä paikattu, mutta se on yhtä tyhjän kanssa.
”Mitä se auttaa kylmään reikään laittaa sitä pikeä, sehän pitäisi polttaa sulaksi se alustakin. Nyt piki lentää kohta autonrenkaiden mukana pois.”
Hevoskärryjen kanssa Laurintielle ei lähdetä, mutta hevosia on kuitenkin välillä pakko kuljettaa tallille tai tallilta pois. Silloin saa ajaa kieli keskellä suuta, ettei eläin pillastu, kun kuljetusauto pomppii montuissa.
Tyttärensä tienposkesta pelastaneelta isä Viitaselta ei ole hajonnut ajoneuvo tien huonon kunnon vuoksi.
”Vanha mies ajaa varovasti. Mutta on se kauhea se tie.”
Kyllä otalampilaiset sen silti tietävät, että Laurintie tuskin on oikeasti Suomen kaikkein surkein kylätie – ei välttämättä edes Vihdin surkein.
Alamäki alkoi 90-luvun lamasta
Surkeita teitä on Suomi täynnä, ainakin jos kysytään Suomen Tieyhdistyksen Simo Takalammilta. Hänen mielestään tiestön kurjistuminen alkoi jo 1990-luvun lamasta, eikä koko tieverkkoa ole enää sen jälkeen hoidettu yhtä hyvin.
Helsingistä voi edelleen ajaa Lappiin koko matkan hyvää tietä, mutta vähäliikenteisempi tieverkko on jäänyt vähälle kunnostukselle tai kokonaan rapistumaan.
”Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta voidaan mennä tekemättä mitään, ja tiet vielä säilyvät yllättävän hyvinä. Mutta sitten kun alkaa repsahtamaan, tulee isoja vaurioita. Se on se korjausvelka.”
Siitä velasta kärsitään Suomen surkeimmalla kylätielläkin niin kauan, kunnes tierahaa liikenee Otalammelle asti.