Viimeinen teeseremonia: Minna antautui nuorena japanilaisen Sensein oppiin – ”En usko, että kohtaan enää ihmistä, joka vaikuttaisi näin vahvasti”

Minna Eväsoja, 57, polvistuu hämärässä teehuoneessa tatamille ja asettaa kukkamaljakon tokonomaan, pieneen syvennykseen, joka on teehuoneen arvokkain paikka. Hän on asetellut maljakkoon kolme kukkaa teetaiteen sääntöjä noudattamalla, mutta kukkiin liittyy myös henkilökohtaisia merkityksiä.

Vieraiden saapumiseen Suomenlinnassa sijaitsevaan Tokuyūn teehuoneeseen on enää vajaa puoli tuntia. Kimonoon pukeutunut Minna sipsuttaa pienin askelin huoneen poikki ja alkaa kertoa valitsemistaan kukista.

Maljakossa on kaipuuta symboloiva neilikka, sininen kaihonkukka – ja sitten hieman yllättävästi melankolisen runollista mielikuvaa rikkova kirkkaankeltainen leinikki.

”Vaatimaton leinikki muistuttaa rypsiä, johon Sensei vertasi minua. Se hehkuu keltaisena maassa, eivätkä ihmiset huomaa sitä, kun he ihastelevat vain ylhäällä olevia kirsikankukkia. Sensein mielestä olin samalla lailla vaatimaton mutta maanläheisyydessä viehättävä.”

Minna tapasi Sensein ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten Kiotossa, eikä hän olisi silloin voinut uskoa, että oli kohdannut yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä.

Ennen teetilaisuutta Minna kantaa kukka-asetelman tokonomaan, joka on teehuoneen arvokkain paikka. © Sampo Korhonen

Teehuoneen kukka-asetelman kukilla on Minnalle henkilökohtaista merkitystä. © Sampo Korhonen

Hyvä opettaja on kaikki kaikessa

Sensei ei ollut ihminen, johon heti ihastutaan. Noin kuusikymppinen mies oli tunnettu ja arvostettu japanilaisen estetiikan professori Koben yliopistossa mutta hän vaikutti ankaralta ja nuivalta, Minna Eväsoja kuvailee kirjassaan Sensei – oppilaana Kiotossa.

”Hän ei ole ensitapaamisella puhelias, maailmaasyleilevä henkilö, ja luulin, ettei hänessä ole lainkaan lempeyttä”, Minna sanoo.

Oli syyskuu vuonna 1993, ja Minna oli Kiotossa tapaamassa miestä, jota oli ehdotettu hänen opettajakseen. Tosin Japanissa ei puhuta opettajasta vaan senseistä eli mestarista, jonka valitseminen vaikuttaa opiskelijan koko tulevaisuuteen. Hyvä sensei kehittää oppilaansa orastavat taidot huippuunsa, ja hänen kauttaan saa tärkeät kontaktit akateemisen uran rakentamiseen – Japanissa oikeat suhteet ovat kaikki kaikessa.

He tapasivat syyskuun aikana useamman kerran, koska molempien piti päättää, valitsevatko he toisensa. Minna yritti parhaimpansa mukaan kertoa, mitä hän haluaa sanoa väitöskirjallaan, joka tulisi käsittelemään wabia, ”karun kauneuden” estetiikkaa teetaiteessa.

Hän oli oppinut japania opiskellessaan Helsingin yliopistossa ja vaihto-opiskelijavuotenaan Kioton perinteikkäässä Urasenken teekoulussa, mutta keskustelut Sensein kanssa koettelivat hänen kielitaitoaan.

Kuluneen kuukauden aikana hän alkoi arvostaa Senseitä, joka ei kuitenkaan antanut pienintäkään vihjettä, ottaisiko hän Minnan oppilaakseen. Vasta viimeisenä päivänä Sensei toivotti Minnan tervetulleeksi Koben yliopistoon.

Minna on japanilaisen estetiikan dosentti, mutta työskentelee nykyisin terveydenhoidossa ja tietokirjailijana. © Sampo Korhonen

Teeseremonia vaarassa

Minna saapui Koben lähellä sijaitsevaan Kiotoon vuonna 1994. Yliopisto-opintojen lisäksi hän harjoitteli myös ikebanaa eli kukkien asettelua sekä kalligrafiaa ja kävi katsomassa perinteikästä Nō-teatteria. Hän jatkoi opintojaan myös Urasenken teekoulussa.

Yksinkertaisimmillaan teetaiteessa on kyse siitä, että teentekijä osoittaa vieraanvaraisuuttaan tarjoamalla vierailleen teetä. Arkinen ystävällinen ele on hioutunut vuosisatojen aikana taiteeksi ja meditaatioksi.

Kiinasta Japaniin rantautuneesta yläluokkaisesta ajanvietteestä alkoi 1500-luvulla kehittyä zen-buddahalainen suuntaus, jossa korostui yksinkertainen, karu ja riisuttu wabi-estetiikka. Wabi-teehuone muistuttaa vaatimatonta majaa mutta kuvastaa myös mielentilaa, jossa vaatimattomuus on sydämen rikkautta.

Teetaiteen oppiminen vaatii sitkeyttä. Teen ja makeisten valmistukseen käytetään aikaa, jotta maut olisivat täydellisiä. Tarjoiluastiat, tee ja makeiset ovat tarkasti valittuja paitsi tyylinsä myös merkitystensä puolesta. Huolellisesti valittuina ne luovat oikeanlaisen tunnelman. Lisäksi teentekijän liikkeet teehuoneessa noudattavat millintarkkoja sääntöjä.

Teetaidetta harjoittavat mestarit ja opettajat, mutta Minna on halunnut pysyä harrastelijana. Nyt vanha taidemuoto uhkaa kuitenkin hiipua pois, koska nuoret eivät enää hakeudu teekouluihin.

”Ehkä nuoret eivät enää jaksa sitoutua teetaiteeseen, koska se on niin työlästä ja vaikeaa oppia”, Minna sanoo.

Aito teevispilä tehdään käsin bambusta, ja siinä on yli sata säiettä. Vieressä on bambuinen teelusikka. © Sampo Korhonen

Toukokuussa teetä valmistetaan jo kesäkauden esineistöllä ja tulisijalla, joka on taimmaisena. Sen vieressä on mazuroku, puinen musta hylly, jossa on kylmävesiastia. Kylmää vettä tarvitaan, jotta tulisijan kuumavesiastiassa oleva vesi saadaan sopivan lämpöiseksi. © Sampo Korhonen

Salaperäinen teetaide

Minnan seitsemän vierasta istuu jo tyynyillään. Tunnelma on hiljainen ja odottava, kuin teatterissa juuri ennen esityksen alkua.

Teetaiteen maailma on salaperäinen. Teetilaisuuksia järjestetään enimmäkseen alan harrastajille, sillä niihin liittyy etikettejä, jotka vieraidenkin tulisi hallita. Turisteille Japanissa järjestettävät tilaisuudet eivät ole aitoja: niissä istutaan pöydän ääressä, lattia ei ole tatamia eikä teetä ja makeisia ole valmistettu oikeaoppisesti. Siksi tänään kutsun saaneet vieraat pääsevät kokemaan jotakin hyvin harvinaista.

Hetkinen, nyt alkaa tapahtua jotain: Liukuoven eli fusuman reunasta pilkistää Minnan sormet suorina nipussa. Hänen kätensä laskeutuu liukuoven reunaa pitkin, ja hän avaa liukuovea teetaiteen monimutkaisten ja pikkutarkkojen sääntöjen mukaisesti.

Sivuun vedetty liukuovi paljastaa polvillaan istuvan Minnan ja tuntuu kuin teatterin esirippu olisi juuri vedetty syrjään.

Hän toivottaa vieraat tervetulleiksi ja vetää itsensä käsillään teehuoneeseen. Tee-etikettiin kuuluu, että teen valmistaja on samalla tasolla kuin vieraat ja kävelee vain silloin, kun kantaa jotakin.

Ennen teetilaisuuden alkamista vieraat kirjoittavat nimensä vieraskirjaan. Sinisellä liinalla on jänis muistuttamassa, että nyt on jäniksen vuosi. © Sampo Korhonen

Kokemusta ei voi toistaa

Ensikertalainen voi olla ihmeissään teehuoneen askeettisesta tyylistä. Tyynyjen lisäksi tatamille on aseteltu vain sermi ja tulisija. Syvennykseen on ripustettu kalligrafiarulla, jossa lukee japaniksi Zen-buddhalainen miete: Yksi kerta, yksi kokoontuminen.

Jokainen kokoontuminen on ainutlaatuinen.

Tarjoilu on alkanut. Minna ja hänen apulaisensa Aliisa Arve tuovat teehuoneen takana olevasta keit­tiöstä vieraille kosteat makeiset, jotka ovat dimsumin näköisiä nyyttejä.

Minna aloittaa ensimmäisestä vieraasta eli kunniavieraasta, joka aina istuu tulisijan vieressä, lähimpänä teen valmistajaa.

Japanissa ensimmäisen vieraan valinnan pohdiskeluun liittyy kimurantteja sosiaalisia kiemuroita, koska valinnan on oltava oikea, eikä se saa loukata jotakuta toista tärkeää henkilöä. Tänään paikan on saanut mies, joka tuntee entuudestaan japanilaista kulttuuria.

Kosteat makeiset syödään puikoilla, ja ne tuntuvat viileiltä ja kostean jauhomaisilta suussa ja maistuvat sopivan makeilta. Minna apulaisineen on valmistanut makeiset tummasta ja vaaleasta paputahnasta saman päivän aamuna.

Seuraavaksi syödään kuivat makeiset, jotka on tilauksesta valmistanut maineikas teemakeisten valmistaja Tsuruya Hachiman. Huoneessa kuuluu keksien rouskutus.

Kun vieraat syövät makeisia, Minna alkaa valmistaa teetä. Hän on polvillaan tulisijan edessä ja ottaa kimonostaan oranssin liinan. Hän taittelee sen kuin origamin ja pyyhkäisee sillä teekuppia. Sitten hän ottaa käteensä pitkän kauhan ja laittaa sen tulisijan päälle.

Lukihäiriö piti oppia hyväksymään

Kolme vuotta Kiotossa oli kuin yksi elämä. Minna uppoutui opintoihinsa ja taideharrastuksiinsa. Hän sai ystäviä, joista läheisimpään Yukikoon hän pitää yhteyttä edelleen.

Tärkein kaikista oli kuitenkin Sensei. Hän oli kannustava opettaja, jonka siipien suojassa oli turvallista oppia.

Suomessa Minnalla oli ollut toisenlaisia kokemuksia, ja eräskin professori oli läksyttänyt häntä opiskelijaryhmän edessä: Olet huolimaton, välinpitämätön, teksti on kelvotonta!

Minna oli pidätellyt kyyneliään, kunnes opiskelijatoveri oli noussut puolustamaan häntä: ”Nyt lopetat! Minnalla on ihan selvästi lukihäiriö.”

Se oli totta. Minna oli häpeissään yrittänyt salata sitä.

”Sensei ei koskaan moittinut virheistä, vaan hänelle oli tärkeämpää sisältö ja se, mitä opiskelija halusi sanoa. Hänelle riitti, että yritti parhaansa. Hän antoi minulle siivet oppimiseen ja oppimisestani katosi häpeä. En pelännyt enää virheitä”, Minna kertoo.

He eivät puhuneet henkilökohtaisista asioistaan, mutta sen Sensei kertoi, että oli kotoisin vaatimattomasta pienviljelijäkodista ja että oppineisuus oli kasvanut muuriksi hänen ja lapsuudenperheensä väliin.

Minna tiesi, mistä Sensei puhui. Hän oli kotoisin Kuusankoskelta ja suvun ensimmäinen, joka valmistui yliopistosta.

Sensei oli sukulaissielu, opettaja, tiennäyttäjä, isä.

”En usko, että kohtaan enää ihmistä, joka vaikuttaisi näin vahvasti minuun. Olen onnellinen, että en luottanut ensivaikutelmaani.”

Elämä meni toisin

Minna rakasti Kiotoa, mutta koti-Suomessa asuva sulhaskandidaatti alkoi tuskastua odottamiseen. Minna palasi Suomeen ja väitteli tohtoriksi syksyllä 2000. Hän meni naimisiin, sai kolme lasta, asettui Espooseen.

Mutta elämä ei mennyt suunnitellusti. Humanistisen tiedekunnan kurjistunut taloustilanne näkyi säästötoimenpiteinä, kun eläköityvien professorien tilalle ei enää palkattu uusia ja opetushenkilökuntaa vähennettiin.

Suomalaisen professorin kanssa asiat eivät sujuneet toivotusti, ja väitöskirjan valmistuttua Minna sai vain hajanaisia tuntiopetuksia. Lopulta Japanin tutkimuksen oppiaine lakkautettiin Helsingin yliopistossa.

Minna kouluttautui terveydenhoitajaksi ja alkoi työskennellä neuvolassa vuonna 2015. Myöhemmin hän siirtyi Espoon kaupungin terveydenhoidon asiantuntijatehtäviin.

Sama humanististen tieteiden alasajo näkyi Japanissakin. Sensein jäätyä eläkkeelle uutta professoria ei palkattu ja lopulta taideyliopisto sulki ovensa.

”Humanistisille aloille ja viipyilevälle ajattelulle ja tutkimukselle ei ole enää tilaa. Nykyaikana kaiken pitää olla nopeasti ja helposti luettavissa.”

Joskus Minna miettii, miten elämä olisi mennyt, jos hän olisi valinnut toisin ja jäänyt Japaniin. Maineikkaan professorin oppilaana hän olisi todennäköisesti tehnyt hyvän ja pitkän akateemisen uran tutkijana.

”Häpeä tuntui murskaavalta”

Minna kävi aina silloin tällöin Kiotossa seminaareissa ja tapasi Sensein mutta ei koskaan kertonut tälle, että hän oli vaihtanut alaa. Eikä Sensei udellut.

Kiotolaisen sivistyneistön vanhanaikaisiin tapoihin kuuluu se, että mitä toinen ei tuo esille, siitä ei kysytä. Minna arvosti käytöstapaa, koska akateemisen unelman hautaaminen oli hänelle niin kipeä asia.

”Häpeä tuntui murskaavalta. Koin, että olin epäonnistunut ja pettänyt Sensein luottamuksen, koska hän oli antanut niin paljon aikaansa minulle. En kyennytkään etenemään niin kuin olin itse olettanut ja miten Sensei oletti.”

Minna kantoi salaisuuttaan, kunnes vuonna 2019 hän ja ystävänsä Yukiko saivat kutsun Sensein kotiin teehuoneeseen. Yukikon tuella hän päätti, että vaikenemisen aika oli ohi.

Kun Sensei oli kuullut, mitä Minnalla oli kerrottavanaan, hän kertoi olevansa iloinen ja ylpeä kuulemastaan. Minna piti nyt huolta lasten ja nuorten terveydestä, ja hänen elämänsä muistutti Sensein sinä päivänä sattumalta valitsemaa tokonoman tekstiä, joka kertoo siitä, miten tärkeää matkalla kohti valaistumista on hyväksyä elämänsä olosuhteet.

Yukiko, Sensein vaimo ja Minna toukokuussa 1997. Minnan jäähyväisteetilasuudet Kozanjin temppelin teehuoneessa olivat juuri päättyneet. ©  Minna Eväsojan kotialbumi

Lue myös: Matkailu: Fukuoka on rento miljoonakaupunki Japanissa

Onnellinen ja haikea olo

On toukokuu, ja hohtavan vihreä, puuterimainen tee tarjoillaan kupeista, joiden kuviot viittaavat kesään ja syksyyn. Teetilaisuudessa katsotaan aina kohti tulevaisuutta, minkä takia tee valmistetaan viittauksilla tulevaan vuodenaikaan.

Vihreän ohuen usucha-teen Minna valitsi osoittaakseen kiitollisuuttaan rakkaalle ystävälleen Yukikolle.

Kun teet on juotu ja kupit kerätty pois, Minnaa kertoo jäähyväisteetilaisuudestaan Kiotossa vuonna 1997, joka järjestettiin ennen hänen paluutaan Suomeen, täsmälleen samana päivänä kuin tämäkin tilaisuus.

Välissä on 26 vuotta.

Elämästä ei tullut sellaista kuin Minna odotti, mutta hän on hyväksynyt elämänsä sellaisena kuin se on. Hän sai myös asioita, joita ei osannut odottaa.

Lopuksi hän kiittää vieraitaan.

”Valmistin teen teille innolla ja ilolla, joka oli vielä suurempi, kun te kaikki tulitte”, hän sanoo.

Minna nousee polviasennosta tukea ottamatta. Se vaatii vahvoja reisilihaksia ja kehonhallintaa. Polviasennossa istuminen on raskasta, eivätkä edes kaikki nuoret japanilaiset enää pysty siihen.

Minnan polvet eivät enää kestä näin kovaa rasitusta, joten hän on päättänyt luopua harrastuksestaan, jonka aloitti 34 vuotta sitten.

”Olin tilaisuuden jälkeen pitkään onnellinen ja haikea. Tarjoilin teetä ja makeisia vielä kotona perheelleni ja koin sydämessäni suurta kiitollisuutta eletystä elämästä, Senseistä, Kiotosta ja vuosista taiteiden ja klassisen kirjallisuuden parissa”, Minna sanoo myöhemmin.

Ehkä hän ei kuitenkaan luovu kokonaan teetaiteesta. Hän on kuullut, että Urasenken nykyinen teemestari on kehittänyt teetilaisuuksiin kevyesti siirrettävät teepöydät, joiden ääressä voi valmistaa teetä. Minna saattaa alkaa harjoitella teen valmistamista niiden avulla.

Jonain päivänä hänellä ehkä on talo kallioisella rannalla. Siellä olisi vaatimaton teehuone, jossa hän tarjoilisi teetä läheisilleen. Ympärillä kasvaisi mäntyjä, joiden latvoissa tuuli humisisi hiljaa.

Jutussa on käytetty haastattelun lisäksi lähteenä Minna Eväsojan kirjaa Sensei, Oppilaana Kiotossa (Gummerus 2023) sekä verkkosivustoa urasenke.fi