Afgaanipakolainen matkusti viisi vuotta ennen kuin pääsi Eurooppaan rahtikontissa – ”Tekisin kaiken uudelleen”

Jaa artikkeli
Enaitollah Akbar salamatkusti Venetsiaan rahtikontissa. © Elena Givone/Contrasto/MVphotos
Ilman ystävällisten ihmisten apua Enaiatollahin tarinalla olisi surullinen loppu.

Kun Enaiatollah Akbar hyppäsi Torinon rautatieasemalle rullanneesta junasta kymmenen vuotta sitten, hän olisi yhtä hyvin voinut laskeutua ulkoavaruudesta.

Pakomatkan aikana pojan silmät olivat harjaantuneet katsomaan maailmaa omalla tavallaan. Hän ei tiennyt, mikä on Mc Donald’s. Mutta hän tunnisti pakoreitit ja piilopaikat, joiden avulla voi vältellä viranomaisia. Hän löysi puistoista nurkat, joissa voi levätä näkymättömänä ilman, että perverssit miehet tulevat yöllä käpälöimään.

Scendere Torino! 

16-vuotias afgaanipakolainen osasi yhden sanan italiaa.

Hänellä ei ollut perhettä tai kotia. Taskussaan hänellä oli parisataa euroa; rahat, jotka hän oli ansainnut Ateenan olympialaisten pimeillä rakennustyömailla.

Asemalla häntä oli vastassa ainoa ihminen, jonka hän tunsi Italiassa.

Ystävä.

Seitsemän vuotta myöhemmin Enaiat – tai Ena, kuten italialaiset ystävät häntä kutsuvat – on oppinut uuden kielen, hankkinut oman asunnon ja opiskelupaikan Torinon yliopistosta.

Seistessään tutulla asemalaiturilla hän hymyilee avointa hymyä, ja vihdoinkin elämä tuntuu hymyilevän takaisin.

Pakolaispojan huikeasta matkasta kertova kirja on kansainvälinen bestseller, jonka suomenkielinen versio Krokotiilimeri (Otava) ilmestyi talvella.

Enää Enaiatilla ei ole mitään syytä piileskellä. Silti alitajunta nostaa sitkeästi esiin tilannekuvia.

”Kun näen rekka-auton, huomaan vieläkin ajattelevani, että tuolla olisi sopiva kolo, johon voisin piiloutua.”

Juuri niin hän teki satoja kertoja, ennen kuin pääsi livahtamaan Eurooppaan. Aina kun rajavartijat nappasivat hänet kiinni, hän yritti uudelleen.

Kolme lupausta

Isä tapettiin, kun poika oli kuuden vanha.

Vähän myöhemmin talebansotilaat ampuivat kyläkoulun opettajan kesken koulupäivän oppilaiden silmien edessä.

”Tadžikeille Tadžikistan

uzbekeille Uzbekistan

hazaroille hauta.”

Sellainen on talebanien sanonta.

Akbarin perhe kuuluu Hazara-heimoon. Se on Afganistanissa etninen vähemmistö, joka on joutunut sekä talebanien että pashtujen vainon kohteeksi. Kansainvälisissä raporteissa on puhuttu hazaroiden kansanmurhasta. Khaled Hosseini on käsitellyt aihetta suositussa Leijapoika-romaanissaan.

Enaiat arvioi itse joutuneensa pakolaiseksi suunnilleen 10-vuotiaana. Tarkasti hän ei tiedä, sillä kotikylässä kukaan ei pitänyt rekisteriä lasten syntymäpäivistä.

Äiti salakuljetti pojan yöllä rajan yli Pakistaniin kertomatta matkan todellista syytä. Se oli olevinaan hauska seikkailu.

Päästyään Pakistanin puolelle äiti vei poikansa halpaan hotelliin. Illalla hän silitteli hellästi Enaiatin hiuksia.

”On olemassa kolme käskyä, joita vastaan sinun ei pidä milloinkaan elämässäsi rikkoa. Lupaa minulle, ettet koskaan käytä huumeita”, äiti sanoi.

”Lupaan.”

”Toiseksi et saa koskaan tarttua aseisiin. Lupaatko minulle, Enaiat jan?”

”Lupaan.”

”Kolmanneksi et saa koskaan varastaa. Osoita vieraanvaraisuutta ja suvaitsevaisuutta kaikille. Lupaatko tehdä niin?”

”Lupaan.”

Aamulla kymmenvuotias poika heräsi yksin vieraassa kaupungissa.

Äiti oli poissa.

Vaarallinen matka

”Ensimmäisen vuoden olin vihainen äidilleni, koska en ymmärtänyt hänen motiivejaan”, Enaiat sanoo.

Hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi saada päästä kotiin. Eräs ystävällinen afgaanimies luki viestin läpi ja kysyi, miksi Enaiat halusi palata takaisin.

”Jokainen haluaisi olla sinun asemassasi, jos voisi valita. Etkö tiedä, että Afganistanissa vanhemmat antavat lapsiaan pois, jotta nämä saisivat paremman elämän?” mies sanoi.

Enaiat jätti kirjeen postittamatta.

”Annoin äidille anteeksi.”

Oliko se vaikeaa?

”Ei”, Enaiat vastaa, aivan kuin ei ymmärtäisi kysymystä.

Hylkäämisen aiheuttaman järkytyksen tilalle tuli pian taistelu selviytymisestä.

Poika teki päivät töitä katukaupustelijana ja pyöri illat ikäistensä kanssa; lasten, jotka olivat samassa elämäntilanteessa. He nukkuivat slummien saastaisilla kujilla ja peseytyivät aamuisin moskeijoissa.

”Silti jokaisella tuntui olevan unelmia. Se antoi minullekin voimia mennä eteenpäin.”

Ja niin Enaiat päätti lähteä levottomasta Pakistanista. Seuraavien vuosien aikana hän vaelsi tuhansia kilometrejä löytääkseen paremman elämän lännestä.

Iran – Turkki – Kreikka – Italia.

Jokaisen vaivalloisen etapin välillä hän teki monta kuukautta pimeitä töitä, joista saatu palkka päätyi ihmissalakuljettajien taskuun.

”He ovat rikollisia. Se ei ole rehellinen ammatti. Mutta silti he ovat tarpeellisia. Ilman heitä minunlaisillani ihmisillä ei olisi mitään mahdollisuutta päästä Eurooppaan. Minulle ihmissalakuljettajat ovat kuin passi länteen”, Enaiat sanoo nyt.

Tietenkään ammattirikollisen apu ei takaa mitään.

Osa Enaiatin kavereista jäi poliisin kynsiin, osa katosi Iranin pahamaineisille pakolaisleireille. Jotkut jäätyivät kuoliaaksi Turkin rajaseudun vuorilla.

Yksi hukkui pudottuaan kumiveneestä keskellä myrskyävää Välimerta.

Enaiat jos joku tietää, miten vaarallinen matka länteen on.

“Mutta jos olisin nyt Afganistanissa, tekisin kaiken uudelleen.”

Syntymäpäivä

Olin kolme päivää teljettynä laivan uumeniin. Kuulin laskettavan ankkurin molskahduksen, äänen, josta ei voi erehtyä. Silloin mietin mielessäni: missä mahdan olla?

Niin Enaiatollah Akbari saapui Venetsiaan. Hyppäsi ulos rekan perävaunusta keskelle hämmästyneitä työmiehiä. Vilisti jalat puutuneina nelinkontin pusikkoon kuin pelästynyt eläin.

Voisi kai sanoa, että Italiassa hän syntyi uudelleen. Viranomaiset antoivat hänelle uuden syntymäpäivänkin: ensimmäinen syyskuuta.

”Syntymäpäivä on oleellinen osa oikeuksiani. On oltava jokin paperi. Ilman sitä ihminen ei saa asuntoa, ei voi opiskella tai tehdä työtä”, Enaiat sanoo.

Onhan siinä juhlimisen aihetta.

”No on. Vaikka en ole vieläkään oikein tottunut juhlimaan sitä. Lahjojen saaminen tuntuu omituiselta.”

Italiassa hänellä on ystäviä ja perhe – eräs ystävällinen pariskunta, joilla on kaksi poikaa. He tarjoutuivat alaikäisen Enaiatin sijaisperheeksi ja auttoivat myöhemmin turvapaikkahakemukseen kuuluvassa paperisodassa.

Danila on ammatiltaan sosiaalityöntekijä. Marco hoitaa työkseen kehitysvammaisia.

”Meillä on vieläkin tosi läheiset välit”, Enaiat sanoo.

Hän sanoo ymmärtävänsä, että ilman ystävällisten ihmisten siviilirohkeutta hänen tarinallaan olisi voinut olla toisenlainen loppu.

Enaiatin ei ole koskaan tarvinnut kysyä, miksi tuntemattomat ihmiset päättivät auttaa pakolaispoikaa.

”En ole tuntenut itseäni ulkopuoliseksi heidän perheessään. Olen luottanut heihin. Ja se on antanut minulle mahdollisuuden tehdä elämässäni kaikkia muita juttuja.”

Kuten esimerkiksi kirjan.

Äänitorvi

Kielitaidon ja itseluottamuksen karttuessa Enaiat alkoi osallistua kokouksiin ja tapahtumiin, joissa käsiteltiin pakolaisten asioita.

Eräässä kokouksessa hän tapasi kirjailija Fabio Gedan ja lupasi kertoa hänelle tarinansa. Krokotiilimeri on siis haastatteluihin pohjautuva tositarina.

Kirjan suosion myötä näkymättömästä miehestä tuli julkisuuden henkilö.

Enaiat kutsuttiin Italian television keskusteluohjelmiin. Uutistoimittajat alkoivat pyytää häneltä kommentteja ajankohtaisiin pakolaiskysymyksiin.

”Alussa julkisuus tuntui tosi oudolta, mutta olen tottunut siihen. Nykyään haastattelut ovat työtäni”, Enaiat sanoo.

Tilanteen voi tietenkin nähdä myös kyynisesti. Ehkä Enaiat onkin vain käyttökelpoinen maskotti, jonka avulla länsimainen ihminen paikkailee huonoa omaatuntoaan? Tarina, jolla on onnellinen loppu?

”Minä olen vain halunnut välittää tietoa. On tärkeä, että pakolaisasioista puhutaan. Sen jälkeen jokaisella voi olla niistä oma mielipiteensä”, Enaiat sanoo.

Maailmassa liikkuvat äänettömät pakolaisvirrat ovat meidän aikamme suuri tarina. Enaiat korostaa olevansa yksi monista. Mutta hänestä tuli puolivahingossa pakolaisten äänitorvi. Se on tehtävä, johon sisältyy paljon vastuuta.

Hänen silmänsä kylmenevät hetkeksi.

”On väärin, että minulla on ollut tällainen etuoikeus.”

”Maailmassa on säädetty monia lakeja lasten oikeuksien puolesta. Silti joka päivä pieniä lapsia kuolee pakomatkalla. Meidän pitäisi miettiä enemmän sitä. Ei sitä, että minä selvisin hengissä.”

Suojamuuri

Liaqat ei saanut pidetyksi otettaan. Tunsin, kuinka hänen sormensa liukuivat minun olkapäälläni. Hän ei huutanut, hän ei ehtinyt. Kumivene oli aivan yllättäen pudottanut hänet satulasta.

Torinon yliopistossa Enaiatin pääaine on valtio-oppi. Omat kokemukset tuovat kansainvälisen politiikan opiskeluun lisää syvyyttä.

Se ei ole pelkästään hyvä asia. Enaiatin on esimerkiksi vaikea hyväksyä se, mitä historiassa on tapahtunut.

“Huonoja oloja pakenevat maahanmuuttajat nähdään Euroopassa valloittajina, vaikka länsimaat ovat vuosisatojen ajan valloittaneet maailmaa siirtomaidensa avulla”, hän ihmettelee.

Pakolaistaustainen ihminen voi nähdä länsimaisessa ajattelussa tekopyhyyttä. Me korostamme ihmisoikeuksien tärkeyttä, mutta ylläpidämme samaan aikaan EU:n ulkorajoilla valtavaa koneistoa, jonka hampaissa moni laiton siirtolainen menettää henkensä.

Euroopan maat ovat myös painostaneet Afrikan maita rakentamaan leirejä, jossa pakolaiset elävät käytännössä vankeina hyvin alkeellisissa olosuhteissa.

Ja silti pakolaisia tulee koko ajan lisää. Vuonna 2011 pakolaishakemusten määrä kasvoi teollisuusmaissa 17 prosenttiyksikköä.

“Kreikasta ja Italiasta on tullut Euroopan pakolaisvarastoja. Valtavat määrät ihmisiä on suljettu vastaanottokeskuksiin odottamaan kohtaloaan”, Enaiat sanoo.

”Ne, jotka pääsevät tästä seulasta läpi, ovat selviytyjiä”, Enaiat kiteyttää.

Siinä on yksi Krokotiilimeren opetuksista: Länsi voi rakentaa ympärilleen suojamuureja. Mutta joku pääsee aina läpi.

Niin vahva on toivo paremmasta tulevaisuudesta.

”Olen kuullut Norjasta ja Ruotsista tapauksista, joissa pakolaiset ovat neuloneet huulensa yhteen viranomaisten edessä. Jotkut ovat sytyttäneet itsensä tuleen, ettei heitä käännytettäisi takaisin”, Enaiat sanoo.

Niin vähän joillakin on menetettävää.

Hengitysääniä

Kun Enaiatollah Akbar oli viettänyt Torinossa kolme vuotta, hän sai yhteyden äitiinsä.

”Muistan ensimmäisen puhelun. Me emme puhuneet sanaakaan, kuuntelimme vaan toistemme hengitystä. Se oli elämäni tunteellisin hetki.”

Asiat, joita Enaiat oli tehnyt Italiassa, olivat tehneet hänet onnelliseksi. Mutta vain tavallisella tavalla.

”Vasta kun puhuin äitini kanssa, ymmärsin, mitä todellinen onni on. Kaikkein kauneinta oli, että minä itkin. En ollut koskaan ennen itkenyt.”

Vähitellen yhteydet normalisoituivat. Nykyään Enaiat puhuu äitinsä kanssa joka viikko.

Mutta kirjaansa hän ei ole äidille antanut.

”On parempi, ettei hän tiedä, mitä kaikkea olen joutunut kokemaan. En halua, että hän kokee olonsa syylliseksi.”

Sen sijaan Enaiat on kertonut tarinansa veljelleen.

”Yritän antaa hänelle voimia, jotta hän jaksaisi elää Afganistanissa.”

Enaiat sanoo aina kertovansa veljelleen, että Euroopassakin on huonoja juttuja.

”Tavallaan tiedän valehtelevani. Mutta olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi pysyä siellä. Muuten ei ole ketään jälleenrakentamassa.”

Myös perheenyhdistämisen vaihtoehtoa on selvitetty. Mutta nykyisten lakien mukaan se ei ole mahdollista. Enaiatollahin äiti voisi ehkä muuttaa Italiaan, mutta sisarusten pitäisi jäädä kotiin. Äidille ajatus on mahdoton.

Mieletön sota

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki ihmiset tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani? Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein.

Enaiatilla on unelma: Ehkä Italiassa opitut taidot voisivat jonain päivänä hyödyttää Afganistania.

”Sydämessäni toivon rauhaa. Mutta järkeni sanoo, ettei sitä ole, eikä tule koskaan olemaankaan.”

Kaikki nämä vuodet hän seurannut Afganistanin tilannetta etäältä.

Länsimaiden yli 11 vuotta jatkunut rauhanprojekti alkaa olla loppusuoralla. Joukkojen kotiuttaminen on pian edessä, ja talebanin kanssa on jo käynnistetty rauhanneuvottelut.

”Minun on hyvin vaikea ymmärtää sitä. Se on sama kuin neuvottelisi mafian kanssa”, Enaiat sanoo.

”Länsimaat lähtivät sotaan talebania vastaan. Jos taleban on paha, miksi sen kanssa pitää neuvotella? Silloinhan koko sodassa ei ole ollut mitään mieltä.”

Kävi rauhanneuvotteluissa miten hyvänsä, Afganistan on joka tapauksessa tuhottu. Tulee kestämään vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuin väkivallan runtelema kansa voi elää normaalia elämää. Lisää epätoivoisia ihmiskohtaloita tulee Afrikasta ja lähi-idästä. Hiljaisten ihmisten virta kohti Eurooppaa ei tyrehdy.

Siksi on tärkeää, että Enaitollah Akbarin kaltaiset ihmiset saavat äänensä kuuluviin.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa Seura 14­–15/2012.

X