Marjo Siponkoskella, 63, ei ole biologisia lapsenlapsia – Isovanhemmuudesta bonusmummona tuli etuoikeus: ”Eeva tuo rakkautta ja iloa elämääni”
Laihialainen Marjo Siponkoski, 63, pääsi hieman epätavallista reittiä bonusmummuksi. Ystävyys taaperon äidin kanssa on saanut elementtejä äidin ja tyttären välisestä vuorovaikutuksesta.
Ystävyyden jatkuminen Mari Niemen kanssa on tuonut paljon iloa Marjo Siponkosken elämään. Marin tyttären kanssa on hauska touhuta.
”Eevan äiti Mari Niemi oli aikoinaan hyvä ystävä erään sukulaiseni kanssa. Vaikka suhde loppui, ystävyytemme ja työtoveruutemme jatkui entisellään.
Kaksi vuotta sitten Mari kutsui minut teelle ja kertoi olevansa 10. viikolla raskaana. Hän kysyi, haluaisinko ryhtyä vauvalle mummuksi. Minulta pääsi itku. Ajatus tuntui heti luontevalta.
Olin tiennyt vauvatoiveesta, sillä Mari kertoi minulle kolmisen vuotta sitten ryhtyvänsä hankkimaan vauvaa yksin ja kysyi minua jo silloin mummuksi.
Olin innoissani, että minusta tulee bonusmummu ja kerroin siitä ystävillenikin. Prosessoin sitä paljon mielessäni. Mieheni Veikko halusi ehdottomasti olla vauvalle tuta.
Meille ei tule biologisia lapsenlapsia, sillä poikamme on yksineläjä. Olemme tienneet tämän aina, ja siksi on superihana juttu olla Eevan bonusmummu, se on kuin lahja, joka tupsahti yllättäen.”
Kaivattu bonusmummo
”Sain Eevan syliini päivän vanhana kesäkuussa 2021. Hän tuntui heti niin omalta, rakkaalta ja oikealta. Oli ihanaa pidellä pientä nyyttiä lähellä.
Marin ollessa äitiyslomalla tapasimme monta kertaa viikossa. Mikäänhän ei pidä meitä mummuja poissa vauvan luota! Olin Eevan kanssa, kun äitinsä meni kuntosalille tai kauppaan.
Kahden kuukauden ikäisestä lähtien hoidin Eevaa keskiviikkoiltaisin, jotta Mari pääsi kansalaisopiston ompeluryhmään. Tulimme pikkuneidin kanssa toisillemme tutuiksi pikkuhiljaa.
Marin äiti on kiitellyt minua siitä, että olen hänen tyttärensä tukena. Vanhemmat asuvat Äänekoskella ja ovat vielä työelämässä. Marin ystävillä on pieniä lapsia, eivätkä he pystyisi auttamaan yhtä joustavasti kuin minä eläkeläisenä.
Toki tiedän olevani tarpeellinen, mutta silti tuntuu, että minä olen tässä ihmissuhteessa enemmän saamapuolella. Vauvan hoito oli minulle niin palkitsevaa, että heitin Marille ajatuksen, että voisin hoitaa Eevaa ensimmäisen vuoden, jos hän niin haluaa.”
Rakkautta ja iloa elämään
”Nyt olen hoitanut kuukauden päivät Eevaa. Tämä on kiva eläkkeelle laskeutumispesti. Päiväni eivät ole kauhean pitkiä, mutta tuovat mukavaa säpinää elämääni. Mari on osittaisella hoitovapaalla ja opettaa 16 tuntia viikossa. Keskiviikkoisin on vapaata.
Lähden joka aamu innoissani Eevalle, sillä on mahtava etuoikeus seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Eeva tuo paljon rakkautta ja iloa elämääni.
Kun menen sinne aamulla, neiti tulla touhottaa vastaan kirjan kanssa. Hän peruuttaa ihanasti syliini, avaa kirjan ja nojautuu minuun päin. Luemme yhdessä, ja hän kääntelee sivuja. Eeva puhuu vuoden ja kolmen kuukauden iässä vasta muutaman sanan, mutta ymmärtää kaiken.
Perhekahvilat ja muskari tuovat kivaa vaihtelua niin lapselle kuin mummulle. Kerhossa tapaamme muita lapsia ja aikuisia. Muita mummoja ei kerhoissa ole.”
Ei lastenhoito-ohjeita
”Saan tosi paljon virtaa Eevan kanssa olemisesta, mutta myönnän olevani hiukan väsyneempi hoitopäivän kuin tavallisen eläkeläisen päiväni jälkeen. Välillä otankin sohvalla päiväunet samaan aikaan Eevan kanssa.
Hoidan Eevaa kevääseen asti. Hän on niin älykäs ja sirmakka tyttö, että ensi syksynä varmasti tykkää päiväkodista.
Minulla on puhelimessa Eevan kuvia, kuten kaikilla mummuilla on. Lähetän niitä välillä ystävillenikin ihailtavaksi.
Mari on 39- ja minä 63-vuotias, joten ikänsä puolesta hän voisi olla tyttäreni. Suhteessamme on ystävyyden lisäksi elementtejä äidin ja tyttären välisestä vuorovaikutuksesta. Mutta lastenhoito-ohjeita en anna, jollei minulta niitä kysytä.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 11/22.
Verkatehtaan alue oli kuin satukylä toisesta maailmasta, jossa historian kuiskauksia saattoi kuulla jokaisen nurkan takaa. © Mikko Kaaresmaa
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti