Mummous mullisti elämän – Marjo muutti lapsenlapsen lähelle idylliseen satukylään Littoisissa: ”Elämän kallisarvoisuus aukesi aivan uudella tavalla”
Ensimmäisen lapsenlapsen syntymä kosketti Marjo Harjua. Hän päätti muuttaa lähemmäs vauvaa. Työpaikka vaihtui, ja moni muukin palanen loksahti kohdalleen.
Verkatehtaan alue oli kuin satukylä toisesta maailmasta, jossa historian kuiskauksia saattoi kuulla jokaisen nurkan takaa.
Aarni on vielä pieni, mutta yksi Marjo Harjun, 57, elämän suurimmista vaikuttajista. Aarni on myös yksi tärkeimmistä syistä, miksi Marjo-mummo asuu nykyään satumaisen kauniissa kylämaisemassa.
Muutto on yksi hänen elämänsä ihmeellisistä käänteistä.
”Olen syntynyt ja kasvanut Harjavallassa. 80-luvulla opinnot veivät minut Tampereelle, jonne elämäni asettuikin yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi”, Marjo Harju kertoo.
Kevättalvella 2020 Suomeen iski pandemia. Muuttuneet olosuhteet saivat monet tarttumaan suunnitelmiin, jotka olivat siihen asti olleet vain ”ehkä joskus” -sarakkeessa.
Näin kävi myös Marjolle. Kyse ei kuitenkaan ollut vain hetken mielijohteesta.
”Kyse on sydämen äänen kuuntelemisesta: siitä, että uskaltaa tarttua mielessä jo orastaviin muutoksiin. Uskon, että olin vähitellen kypsynyt näiden askeleiden ottamiseen. Uudet asiat ikään kuin vetivät minua luokseen.”
”Tunsin, kuinka koko elämäni mullistui”
Kun Marjon tytär alkoi odottaa esikoistaan, Marjon valmius uuteen vahvistui.
”Tytär odotti minun ensimmäistä lapsenlastani, ja halusin päästä lähemmäs heitä. Turun seutu oli minulle jo entuudestaan tuttu, joten ajatus muutosta tuntui luontevalta.”
Tuore mummo sai tammikuussa 2020 vastasyntyneen Aarnin ensimmäistä kertaa käsivarsilleen.
”Tunsin, kuinka koko elämäni mullistui. Minusta tuli mummo, tärkeä osa sukupolvien ketjussa, jonka jokainen lenkki on ainutlaatuinen. Elämän kallisarvoisuus aukesi minulle aivan uudella tavalla. ”
Kun Marjo katsoo tuosta hetkestä otettua valokuvaa, hänen silmänsä täyttyvät yhä kyynelistä.
”Minulle on tärkeää tulla kutsutuksi juuri mummoksi. Se on minun kunnianosoitukseni kaikille mummoille.”
Pihapiiri on kesällä kukoistava keidas. Pihalta voi halutessaan löytää oman, rauhallisen sopen istuskeluun. © Mikko Kaaresmaa
Tilaisuus, johon ei voinut olla tarttumatta
Aarnin syntyessä Marjon koti oli vielä Tampereella, mutta tavoite oli muuttaa lähemmäs lapsenlasta. Eräällä vierailulla tyttären perheen luona kävelylenkki suuntautui parin kilometrin päähän, Littoisten vanhan verkatehtaan alueelle. Alkukesän vehreys, vanhat, hyvin hoidetut puutalot ja pienet idylliset puutarhat tekivät vaikutuksen.
Verkatehtaan alue oli kuin satukylä toisesta maailmasta, jossa historian kuiskauksia saattoi kuulla jokaisen nurkan takaa. Jopa iso tiilinen tehdasrakennus vesitorneineen tuntui kertovan omaa tarinaansa. Vain kivenheiton päässä kimalteli Littoistenjärvi.
Marjo halusi päästä sinne, edes kesäksi.
”Kyselin pihapiirien ihmisiltä, tiesivätkö he mahdollisesti vapaista asunnoista alueella. Kuinka ollakaan, eräästä talosta oli juuri tulossa myyntiin kaunis, tilava huoneisto. Totesin itselleni, että olisin hassu, jos en tarttuisi tähän tilaisuuteen. Minua ei pelottanut edes se, että Tampereen kotikin pitäisi saada myytyä. Sovimme myyjän kanssa kaupoista.”
Sen jälkeen pyörät alkoivat pyöriä vinhasti. Tampereen koti meni kaupaksi, ja Marjo pakkasi muuttokuorman. Hän suuntasi tilapäisasuntoon Turun Kupittaalle. Syyskuussa 2020 hänestä tuli idyllisen kyläyhteisön asukas.
Mummo nauttii eniten hetkistä, jotka hän saa viettää yhdessä Aarnin kanssa. Mieluista puuhaa molemmille on kasvien istuttaminen ja kukkien kastelu. © Mikko Kaaresmaa
Kahvihetki auringossa on arjen pieniä iloja. © Mikko Kaaresmaa
”Täällä voin kasvattaa hyötyvihanneksia ja kukkia tai vain nauttia pihakeinussa ihanista tuoksuista ja tunnelmasta.” © Mikko Kaaresmaa
Levollista nostalgiaa
Marjon kotitalon paikalla on ollut kaksikerroksinen rakennus jo vuonna 1829. Alakerrassa oli tehtaan työntekijöiden asuntoja ja yläkerrassa villan kuivatushuone. Todennäköisesti talo on rakennettu uudelleen vanhojen perustusten päälle tulipalon jälkeen 1900-luvun alussa.
Verkatehtaan ollessa voimissaan alueelle rakennettiin kaikkiaan noin 30 asuin- ja muuta rakennusta tehtaan työntekijöille. Tehdas työllisti suuren joukon eri-ikäisiä eri ammattikuntien edustajia, joista tarmokkaat patruunat huolehtivat kehdosta hautaan.
Kun tehtaan toiminta loppui 1969, työläistalot hiljenivät ja itse tehdasrakennuksesta tuli puolityhjä, rapautuva rakennus. Alueen rakennusten säilyminen oli veitsenterällä, kunnes Museovirasto onneksi arvioi alueen kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi teollisuusyhdyskunnaksi. Sen myötä alueelle valmistui suojelukaava vuonna 1987.
Sen jälkeen sekä iso tehdasrakennus että puutalot on kunnostettu ja muutettu satojen ihmisten kodeiksi. Alue on alkanut jälleen kukoistaa.
Asuinalue tekee satunnaiseen kävijäänkin vaikutuksen. Melkein odottaisi tehtaan työntekijöiden ilmestyvän vanhoissa asuissaan ulos puutalojen ovista, vilkaisevan tehtaan vesitornin kelloa ja kiirehtivän työvuoroonsa.
On vaikea kuvitella, että Turun keskustaan on alle kymmenen kilometriä tästä levollisesta ja hieman nostalgisesta tunnelmasta.
Aarnin antama nimi Marjolle on punainen mummo, koska Marjo asuu punaisessa talossa ja hänellä on punaiset hiukset. © Mikko Kaaresmaa
Marjo pulahtaa Littoistenjärveen aamuin ja illoin, vuoden ympäri. Vesi on Marjolle eliksiiriä. © Mikko Kaaresmaa
Ilo irti uimapaikasta
Marjon nykyisessä kotitalossa on kolme asuntoa. Hänen kotinsa on sisustettu mukavaksi ja sopivan boheemiksi. Sisustuksessa on kauniita yksityiskohtia, kuten auringossa vihreän sävyissä läikehtivät vanhat lasipullot kukkasineen.
Edellisen omistajan jäljiltä yläkerrasta löytyy vanha, komea piironki ja täyspuinen vaatekaappi. Porrastasanteelle on kerätty perheenjäsenistä valokuvagalleria, jossa on molempien lasten hääkuvat ja kuvia Aarnista ja Marjon vanhemmista. Kuvien sijainti on valittu niin, että sydämessä läikähtää lämpimästi joka kerta portaita kulkiessa.
Piha ja luonto ovat Marjolle tärkeitä.
”Minulla oli Tampereella siirtolapuutarhamökki, jonka pihapiirissä sain möyriä mullassa ja ihastella kasvun ihmettä. Täällä voin kasvattaa hyötyvihanneksia ja kukkia tai vain nauttia pihakeinussa ihanista tuoksuista ja tunnelmasta.”
Myös järven läheisyys on Marjolle lähes elinehto.
”Uin joka päivä aamuin illoin, myös talvella. Rantaan on jyrkkä lasku, joka kuljetaan puuportaita pitkin. Tämä on kuin tärkeä rituaali, joka kuuluu jokaiseen päivään.”
Vanhaan taloon sopivaa, mutta nuorekkaalla twistillä. Se on Marjon tapa sisustaa. © Mikko Kaaresmaa
Yläkerran sohvalla voi lueskella Elvis-kissan kanssa tai katsella kattoikkunasta näkyvää tehdasrakennusta. © Mikko Kaaresmaa
Musiikkia kyläkirkossa
Rakkaus luontoon on jotain, mitä Marjo on halunnut opettaa myös Aarnille. Siksi heidät löytääkin kesäisin usein touhuamasta puutarhasta.
Aarni on jo oppinut potkupyöräilemään, joten mummo liikkuu hänen kanssaan myös pyörillä. Marjo hakee usein ”mummon tömpsylän” läheisestä päiväkodista.
Yhdessä myös piirretään, askarrellaan, luetaan ja hassutellaan. Ja musisoidaan, koska musiikki on myös Marjo-mummolle sydämen asia.
”Pienenä sain opetella pianonsoittoa tätini kotona. Sitten käteeni annettiin trumpetti, ja sillä tiellä olen edelleen.”
Marjo on kuulunut muun muassa Harjavallan nuorisosoittokuntaan. 80-luvulla hän oli jäsenenä Health A1-bändissä. Nykyään hän soittaa lähinnä vain keikkaluontoisesti erilaisissa tapahtumissa.
Marjo harjoittelee soittamista säännöllisesti.
”En kuitenkaan kotona, koska trumpetista lähtee komea ääni, joka kuuluisi myös naapuriasuntoihin. Saan käydä harjoittelemassa kyläkirkossamme, joka myös toimii taidegalleriana. Tuntuu komealta antaa sävelten virrata tuossa tilassa, jolla on ollut kylän elämässä monella tapaa tärkeä rooli.”
Kyläkirkossa tuoksuu erikoiselta, kuin tervatulta, vanhalta puulta. 18-ruutuisista ikkunoista tulvii valoa puisille penkkiriveille.
Marjo tuntee kirkon historian. Vuonna 1890 oli patruuna Schnitt päättänyt sivistää työväkeään ja rakennutti heille oman lukusalin. Hellahuoneet kun olivat lukemiseen liian pieniä, eikä työläisillä ollut varaa ostaa lehtiä tai kirjoja.
Vuonna 1910 lukusali muutettiin kirkoksi. Alttarin vieressä komeilevat upeat urut pillirivistöineen. Ne ovat tänä päivänä yhdet Suomen harvoista toimivista poljettavista uruista.
Marjo miettii usein, mitä kaikkea tämäkin rakennus on nähnyt.
”Kyse on sydämen äänen kuuntelemisesta: siitä, että uskaltaa tarttua mielessä jo orastaviin muutoksiin.” © Mikko Kaaresmaa
Vanhat lasipullot loistavat ikkunalla. Jättilaukan kukat ovat omalta pihalta. © Mikko Kaaresmaa
Littoinen on ollut aktiivinen ja eläväinen kylä jo kauan sitten, kertoo vanha lehtileike. © Mikko Kaaresmaa
Marjon aarteisiin kuuluu oman pojan vuosia sitten tekemä savitonttu. © Mikko Kaaresmaa
Tarvittavaa tasapainoa
Littoisiin muuttaessaan Tampereen ammattikorkeakoulussa lehtorina työskennellyt nainen ei tiennyt, mistä seuraava työ löytyisi. Yksi mahdollisuus olisi ollut jatkaa työskentelyä etänä, mutta se ei ollut Marjolle mieluisa vaihtoehto.
Sosiaalinen Marjo ammentaa kohtaamisista kasvokkain.
Syksyn aikana Turun ammattikorkeakoulusta kuitenkin aukeni virka, johon Marjo valittiin. Jälleen yksi palanen loksahti kohdalleen. Tällä hetkellä Marjo tekee virkavapaalla väitöskirjaa maahanmuuttajanaisten polkupyöräilystä.
Aktiivisen naisen elämään kuuluu myös läheisesti klovneria. Marjo innostui taidelajista kesällä 2007, kun hän osallistui ranskalaisen Gilles Pichois’n kurssille. Myöhemmin hän valmistui klovniohjaajaksi.
Marjon klovnihahmo on Marietta.
Klovneriasta kiinnostunut voi hyvässä lykyssä nähdä Marietan vaikka hänen keittiönsä oviaukossa. Hetken päästä oviaukosta kurkistaa ujonnäköinen, punanenäinen klovni, joka ei puhu mitään. Klovni elehtii ja ilmeilee: kasvot kertovat paljon muutamassa minuutissa.
”Kurssieni oivalluksia ja oppeja pyrin hyödyntämään myös jokapäiväisessä elämässä. Haluan edistää hyviä ja kauniita asioita. Klovneria tuo elämään tarvittavaa vastapainoa.”
Littoisissa Marjo nauttii rakkaiden ihmisten läheisyydestä ja elämän vaihtelevuudesta. Syksyllä hänestä tulee mummo jo toistamiseen, kun hänen poikansa perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi.
Taas uusi elämän ihme.
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 10/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti