Rikkinäinen lapsuus sysäsi Elisabeth Levon syöksykierteeseen – Nyt arjen onni löytyy omasta leipomosta: ”On vaikea uskoa, että olen tässä pisteessä”
Elisabeth Levon, 36, rankka lapsuus sekoitti hänen elämänsä vuosiksi. Elisabeth onnistui löytämään rauhan, mutta hänen veljensä ei ollut yhtä onnekas.
”Minun on vaikea uskoa, että olen tässä pisteessä nyt. Olen onnistunut kääntämään kovat kokemukset voimavarakseni”, sanoo Elisabeth sylissään Walte-kissa.
Voisilmäpulla saa kuorrutukseksi voita, vaniljacremeä ja raesokeria. Pellillinen pullia sujahtaa uuniin, ja kohta leipomo täyttyy herkullisesta tuoksusta.
Leipomo kylpee rock-musiikissa. Leipurilla on tatuoidut kädet ja kaula. Mitä ihmettä tämä tatuoitu punkkarimimmi tekee Lappeenrannan maaseudulla, pienessä leipomossa keskellä ei mitään?
Matka alkaa kaukaa lapsuudesta. Elisabeth Levo oli kiltti ja surullinen lapsi, joka uppoutui leikkeihinsä mielikuvitushevosten ja -ystävien kanssa. Leikkiessä hän sulki silmät ja korvat kaikelta, mitä ympärillä tapahtui.
Se oli keino paeta todellisuutta, sillä perhearki oli väkivaltaista ja päihteiden kyllästämää. Koulussa tyttöä kiusattiin.
”Yksi varhaisimpia muistojani on se, kun vanhempani olivat taas kerran ryypänneet ja havahduimme veljen kanssa siihen, että isä hakkaa äitiä. Veli yritti soittaa poliisit, mutta isä esti hänet.”
Kuten niin usein aiemminkin, Elisabeth ja hänen isoveljensä ottivat reput selkään ja pakenivat taskulampun valossa metsän poikki mummolaan.
Siellä oli aina turvallinen olo.
Veikka oli siskon turva
Isoveli, tai veikka kuten Elisabeth sanoo, oli hänelle tuki ja turva. Veikka oli se, joka huolehti kouluun menemiset ja sen, että vanhempien bileiden alkaessa sisko tuli hänen sänkyynsä turvaan nukkumaan.
Ulkopuoliset eivät puuttuneet perheen tilanteeseen, vaikka Elisabethin mukaan kaikki tiesivät, millaisissa oloissa lapset elävät. Perhe muutti usein ja asui eri asunnoissa sekä pääkaupunkiseudulla että pohjoisessa.
Toki lapsilla oli myös hyviä hetkiä.
”Äiti yritti riippuvuuksistaan huolimatta olla hyvä äiti.”
Vuonna 2006 Elisabethin elämä oli levotonta. Hän pyöri muun muassa Linköpingissä Ruotsissa. © Elisabeth Levon kotialbumi
Levoton sielu syöksykierteeseen jo 12-vuotiaana
Syöksykierre alkoi, kun Elisabeth oli 12-vuotias. Hänen vanhempansa olivat eronneet jo vuosia aiemmin, eikä Elisabeth tullut isäpuolen kanssa toimeen. Niinpä hän halusi muuttaa isänsä luokse Sotkamoon.
Nyt ratkaisu tuntuu Elisabethista järjettömältä, mutta ehkä se oli silloin varhaisteinin kapinaa. Sotkamossa hän kohtasi henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Helpotuksen hän löysi huumeista.
Ei mennyt kuin neljä kuukautta, kun hänet huostaanotettiin ja toimitettiin psykiatriseen hoitoon. Elisabeth kokee, että hänen hätäänsä ei aidosti kohdattu. Kukaan ei kysynyt, miksi hän voi niin pahoin vaan häntä hoidettiin rauhoittavilla ja mielialalääkkeillä.
Alkoi laitoskierre, jonka päätteeksi Elisabeth muutti perhekotiin.
”Siellä sain käytyä peruskoulun jotenkuten loppuun, vaikka sekoilu jatkui. Otin aina tilaisuuden tullen repun selkään ja karkasin. Pakenin, koska minulla oli lukittu olo – aivan kuin olisin ollut eläin häkissä.”
Kerran Elisabethin onnistui matkustaa Lontooseen asti. Siellä hän löysi paikalliset punkkariporukat, joiden kanssa hän asui vallatuissa taloissa. Kadonnutta teinityöttä etsintäkuulutettiin Suomessa, eivätkä äiti ja veli tienneet, oliko hän edes hengissä.
Kun Elisabeth 17-vuotiaana muutti pois perhekodista, ei häntä pidellyt enää mikään. Hän suuntasi Pohjois-Suomesta kohti etelää.
Asunnottomana eli unelma paremmasta
”Kuljin reppu selässä minne vain. Tapasin jonkun ihmisen jossain puistossa ja lähdimme yhtä matkaa. Nukuin milloin kenenkin nurkissa tai rappukäytävissä.”
Sellaista oli Elisabethin elämä asunnottomana Helsingissä. Asunnottomat jakoivat toisilleen rappukäytävien koodeja, joita Elisabeth kirjoitti muistivihkoonsa. Alussa vapaus viehätti, mutta hiljalleen kiertolaisuus ja kodittomuus alkoivat nakertaa hänen terveyttään.
Joskus Elisabeth unelmoi, että hän muuttaisi itsensä ja elämänsä. Mutta kodittomana muutoksen tekeminen tuntui ylivoimaiselta. Päihteet auttoivat jaksamaan kodittomuutta, sillä ne turruttivat tunteet ja toivat hetkellisen vapautuksen.
Kerran Elisabeth ilmoittautui lääkkeettömään vieroitukseen, mutta hän ei saanut jatkaa hoidossa, koska ensimmäisen viikon verikokeissa näkyi vielä jäämiä huumeista.
”Mielestäni minua kohtaan toimittiin väärin. Jos on kymmenen vuotta käyttänyt aineita, ne näkyvät veressä vielä pitkään. Sisuunnuin kohtelusta niin, että päätin vieroittaa itse itseni. Pääsin aineista irti silkalla tahdonvoimalla.”
Vaikka huumeet jäivät, Elisabeth jatkoi levotonta elämäntyyliään. Sitten tapahtui jotakin, joka pysäytti. Elisabeth oli 25-vuotias, kun hän lepäsi neuvolan tutkimuspöydällä ja kuunteli kohdustaan kantautuvia sydänääniä.
”Vaikka tunteisiin sekoittui pelkoa, tiesin, että raskaus oli menolippu parempaan tulevaisuuteen. Oli ryhdistäydyttävä ja valmistauduttava äitiyteen. Sain aikuisikäni ensimmäisen vakituisen osoitteen. Muutin asuntoon yksin, sillä lapsen isän kanssa en halunnut olla tekemisissä.”
Kun Elisabeth soitti äidilleen ja kertoi raskaudesta, äiti huokaisi helpotuksesta. Enää hänen ei tarvitsisi pelätä sydän syrjällään, kun puhelin soi.
Äiti oli kaikki nämä vuoden pelännyt sitä, että tytär löydetään jostain kuolleena.
Elisabethin äiti asui kaukana eikä hän ollut Elisabethin tukena raskaus- ja vauva-aikana. Sen sijaan lapsen isän äiti asui lähellä ja auttoi kaikessa.
Siitä Elisabeth on ikuisesti kiitollinen.
Muisto veljestä, joka suojeli häntä pienenä, kannattelee Elisabethia edelleen. © Mikko Nikkinen
Häät ja hautajaiset
Vuosien mittaan Elisabeth oli ollut mukana erilaisissa bändeissä. Vuonna 2013 eräs lappeenrantalainen mies tuli rumpaliksi punkbändiin, jossa Elisabeth lauloi. Topi Levolla oli syvänruskeat silmät ja hurmaava hymy.
Se oli menoa: Elisabeth ja hänen poikansa muuttivat Topin perässä Lappeenrantaan, häitä vietettiin pian ja vuonna 2016 syntyi pariskunnalle tytär.
Ero entiseen on valtava. Levoton elämä asfalttiviidakossa on vaihtunut rauhalliseen perheenäidin elämään maaseudulla, lähellä Topin vanhempia.
Enää Elisabeth ei kaipaa tien päälle eikä hänellä ole enää tarvetta turruttaa tunteitaan päihteillä.
”Ja kyllä ne tunteet nykyään ryöpsähtelevätkin – joskus niin, että en tiedä, mihin ne kaikki laittaisin.”
Tilit menneeseen ovat selvät: Isänsä kanssa Elisabeth ei halua olla tekemisissä. Äidin kanssa välit ovat kunnossa, vaikka he eivät olekaan kovin tiiviisti yhteyksissä.
Elisabethin äiti raitistui vuosia sitten. Tytär ei kanna äidilleen kaunaa menneistä vaan on sanonut, että tämän on turha syytellä itseään.
”Minun on vaikea uskoa, että olen tässä pisteessä nyt. Olen kyennyt kääntämään kovat kokemukset voimavarakseni. Minulla on ollut luja tahto, joka on vienyt eteenpäin.”
Toisin kävi Elisabethin veljelle. Mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsinyt veli ei lopulta kestänyt vaan teki itsemurhan nelisen vuotta sitten.
Kun suru ja ikävä puskevat päälle, Elisabeth sytyttää nuotion ja mietiskelee asioita tulen äärellä kaikessa rauhassa. Elisabeth on kirjoittanut veljelleen myös biisin, jonka nimi on Nyt olet vapaa.
”Veli oli ainut syy siihen, että pystyin elämään läpi sen karmean lapsuuden. Jos minulla ei olisi ollut isoveikkaa, niin tuskin olisin tässä nyt.”
Oma leipomo ja punk-asenteella yrittäjäksi
Elisabethin tekemät voisilmäpullat maistuvat kahvin kanssa taivaallisilta. Elisabethin tie leipuriksi yllätti hänet itsensäkin. Hän oli aiemmin aloittanut pari kertaa erilaisia ammattiopintoja, mutta jättänyt ne aina kesken.
Kaikki alkoi siitä, kun Elisabeth leipoi poikansa kaksivuotissyntymäpäiville elämänsä ensimmäisen kakun. Sitä kehuttiin. Ja niin kehuttiin seuraaviakin kakkuja. Läheisten kannustuksesta hän hakeutui ammattiopistoon opiskelemaan leipuri-kondiittoriksi.
Viime kevään Elisabeth sai opinnot päätökseen.
”Olin 35-vuotias ja valmistuin elämäni ensimmäiseen ammattiin. Kyllähän se tuntui tosi oudolta ja hienolta.”
Jo opiskeluaikoina Elisabethilla oli Nuori yrittäjä -yritys, jonka kautta hän möi kakkujaan. Valmistuttuaan hän päätti heittäytyä yrittäjäksi. Leipomo perustettiin tyhjäksi jääneisiin tiloihin.
”Minulle sanottiin, että starttirahaa on turha hakea, koska leipomoalalla on Lappeenrannassa niin paljon tarjontaa. Leipomo pantiin siis pystyyn nollabudjetilla ja tee se itse -meiningillä.”
Leipomisessa Elisabeth rakastaa sitä, että hän saa tehdä käsillään ja näkee tuloksen heti. Kaikista mieluiten hän leipoo kakkuja, koska hän voi silloin toteuttaa ”hullua luovuuttaan”. Kakkujen ja pullien lisäksi leipomo synnyttää leipää ja gluteenittomia tuotteita. Leipomuksiaan hän myy lauantaisin torilla.
”Olen onnellisimmillani, kun tulen tänne leipomolle tekemään yön yli vuoron. Saatuani kaikki taikinat nousemaan, menen ulos, sytytän tupakan ja kuuntelen Radio Rockia. Katselen tähtitaivasta ja mietin, että näin sen pitääkin olla. Nukkukaa te muut, minä leivon.”