Jonne ja Ville Liimatainen saivat musikaalisuuden verenperintönä – Alkoholistiperheestä huostaanotettujen veljesten lapsuus ei ollut kuin elokuvista: ”Bändi oli tapani selviytyä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Nuoruudessa tehdyistä rikkeistä huolimatta Jonne ja Ville kuvaavat itseään kilteiksi. ”Ville on ollut aina superkiltti. Minäkin olen kiltti, mutta myös vahvatahtoinen”, sanoo Jonne.
Nuoruudessa tehdyistä rikkeistä huolimatta Jonne ja Ville kuvaavat itseään kilteiksi. ”Ville on ollut aina superkiltti. Minäkin olen kiltti, mutta myös vahvatahtoinen”, sanoo Jonne. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Värikäs lapsuus hitsasi Jonne ja Ville Liimataisen tiiviisti yhteen. Jonne on usein miettinyt, kuinka yksinäinen hän olisi ilman veljiään.

Rakkaimmat lapsuusmuistot syntyivät mummolassa Kiikan Kiimajärven rannalla, missä Jonne ja Ville Liimatainen viettivät lapsuutensa viikonloppuja ja kesiä. Kotona Tampereen Lielahdessa elämä oli erilaista vanhempien vuosien mittaan kasvavan alkoholinkäytön vuoksi.

Ville oli 9- ja Jonne 11-vuotias, kun vanhemmat erosivat. Vähän myöhemmin heidät otettiin huostaan ensimmäisen kerran. Lopullinen huostaanotto tehtiin kolme vuotta myöhemmin. Veljessarjan vanhin, Tommi Liimatainen, oli silloin jo omillaan.

”Saimme aika hippimäisen kasvatuksen”

Jonne: Mummolassa oli lapselle turvallinen ja tervehenkinen ympäristö. Vaari opetti tekemään jousipyssyn kuusen oksasta, pääsimme traktorin kyytiin, rakensimme majoja, jotka vuorasimme kivien päästä kuorituilla sammalmatoilla, saunoimme, uimme ja kalastimme.

Isä kävi sieltä käsin töissä 70 kilometrin päässä Ylöjärvellä. Äiti ja mummo paimensivat meitä. Muistan toki lapsuudesta kotoakin monia hyviä hetkiä. Isä touhusi paljon kanssamme.

Ville: Olimme Jonnen kanssa jo lapsena läheisiä, aina yhdessä. Pelasimme jalkapalloa ja jääkiekkoa, yleensä minä olin maalissa ja Jonne yritti epätoivoisesti tehdä maalia.

Jonne: Äiti oli välillä pätkätöissä, kuten siivoojana päiväkodissa, mutta pääosin kotona. Isä oli metallimies ja teki paljon töitä.

Ei hän mikään rapajuoppo ollut. Hän heräsi joka aamu kellon soidessa 5.30 ja lähti töihin. Isää ylityöllistettiin ja siitä se juominen oikeastaan lähti. Vanhan liiton meiningillä työnantaja saattoi tuoda brenkkupullon töihinkin, että isä jaksoi painaa.

Jonne: Saimme aika hippimäisen kasvatuksen. Ei ollut aina kotiintuloaikoja. Kahdeksanvuotiaana join ensimmäiset kännit, kun varastimme vanhemman kaverin kiljukätkön. Ei se mikään hieno kokemus ollut.

Kun vanhemmat erosivat, muutimme Tesomalle, joka oli melko levotonta seutua. Siinä tuli kaikenlaista. Lintsasin koulusta ja varastelin. Kolttosia teki Villekin.

Jonne Aaron ja Ville Juhani mummolassa Kiimajärven rannalla. ”Meillä oli siellä samanlaista kolttosmeininkiä kuin elokuvassa Pikkupojat”, Jonne muistelee.

Jonne Aaron ja Ville Juhani mummolassa Kiimajärven rannalla. ”Meillä oli siellä samanlaista kolttosmeininkiä kuin elokuvassa Pikkupojat”, Jonne muistelee. © Liimataisten kotialbumi

Vanhempien ero ja huostaanotto

Ville: Vanhempien eron jälkeen kysyttiin, kumman luona haluamme asua. Jonne halusi isän luokse ja minä halusin sinne, missä Jonne on. Sitten meidät huostaanotettiin ja sijoitettiin Raholan perhetukikeskukseen. Siellä join ensikännit autiotalossa tekemällämme kiljulla kymmenvuotiaana.

Jonne: Olin 14-vuotias, kun meidät vietiin Raholaan lopullisesti. Se oli kova paikka. Siellä kuitenkin tapasin oikeanlaisia ihmisiä ja urani alkoi. On jännä, miten kaikella on loppupeleissä tarkoitus.

Ville: Minua ei haitannut vanhempien juominen, koska olin vielä niin pieni. Olin tosi vihainen, kun minut vietiin pois kotoa. Onneksi Jonne oli kanssani. Nukuin usein hänen huoneessaan. Sitten minut sijoitettiin sijaisperheeseen ja Jonne jäi Raholaan.

Vihani kasvoi entisestään. Ajattelin, että minulta viedään viimeinenkin. En tavannut veljiäni enkä muutenkaan viihtynyt. Onneksi pääsin asumaan serkkuni luokse ja lähennyin uudelleen veljienikin kanssa.

Jonne: Oli virhe erottaa meidät.

Ville: Aikuisena olen todennut, että se oli ainoa järkevä vaihtoehto. Minun oli parempi kasvaa perheessä kuin olla pitkä aika lastenkodissa.

Musiikki yhdisti ja erotti

Musikaalisuus tuli veren perintönä. Nuorena isä soitti rumpuja muun muassa Beritin ja Irwinin bändeissä. Äiti lauleli ja soitti pianoa kotona. Jonne perusti kansainväliseen menestykseen yltäneen Negative-bändin jo 14-vuotiaana. Villekin nousi julkisuuteen Flinch-yhtyeen vokalistina, mutta vaihtoi keikkailun ravintola-alan töihin.

Ville: Lauleskelin pienestä pitäen ja muistan, että mummolassa lauluani äänitettiin c-kasetille. Serkun luona asuessa vietin viikonloppuja tukiperheessä, jossa kuunneltiin paljon iskelmämusiikkia. Siellä se iskostui minuunkin.

Yläasteikäisenä tykkäsin Reijo Taipaleesta. Kun kaverit soittivat Scootteria, valitsin omalla vuorollani Satumaan.

Jonne Liimatainen

Jonne Liimatainen, 37, Villestä: Ville on herkkä, empaattinen, rakastava ja hauska. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Jonne: Innostuin kitaran soittamisesta Raholan perhetukikeskuksen leirillä Haukkajoella. Ohjaaja säesti akustisella kitaralla, kun lauloimme nuotiolla Hectorin ja Juicen biisejä.

Pyynnöstäni hän näytti kolme sointua ja lähti tupakalle. Ennen kuin hän oli ehtinyt polttaa savukkeensa loppuun, olin oppinut ne ja pyysin näyttämään lisää. Tuntui kuin olisin pitänyt kitaraa aiemminkin, aivan kuin se olisi osa minua.

Ville: Jonne yritti opettaa minullekin sointuja. Muutettuani 18-vuotiaana omaan asuntoon tulostin ammattikoulussa sointulappuja ja harjoittelin itsekseni.

Jonne Liimatainen: ”Bändi oli tapani selviytyä”

Jonne: Nirvana ja Guns and Roses olivat esikuviani, kun perustin Negativen lopullisen huostaanoton aikoihin. Jälkeenpäin olen miettinyt, että bändi oli tapani selviytyä. Sen avulla sain sisältöä ja merkitystä elämälleni. Se oli asia, jonka pystyin hallitsemaan.

Kävin yläasteen selässäni reppu, jossa oli vain pari vihkoa ja kyniä. Koulumatkat potkin kiviä ja mietin melodioita, tunnit piirsin bändille logoa ja kirjoitin biisien tekstejä.

Negative oli rinnakkaistodellisuus, turvapaikka. Se antoi myös yhteisöllisyyden tunteen, vähän kuin olisin kasannut oman lätkäjoukkueen.

”Siinä vaiheessa ei ole egoa, kun on veljestä huolissaan.” – Jonne Liimatainen

Ville: Flinchin kanssa keikkareissut olivat rajuja ja kosteita. Täytettyäni 18 vuotta olisi pitänyt ottaa koppi huostaanoton jälkihuollosta ja opetella hoitamaan asioita, mutta päätin pärjätä yksin eikä se mennyt niin kuin elokuvissa.

Elämä lähti väärille raiteille, eksyin vääriin porukoihin ja sain häätöjä. Jouduin juomisen takia hoitoonkin. Olen kärsinyt myös masennuksesta.

Jonne: Ville kävi luonani kylässä ja oli usein yötäkin. Emme silti osanneet ainakaan rakentavasti jakaa ajatuksia ja tunteita. Kerran keikkareissulta tullessani löysin Villen kotitaloni luota sammuneena ja lumeen puoliksi hautautuneena. Pakkasta oli 15 astetta. Keikkafiilikset karisivat äkkiä. Siinä vaiheessa ei ole egoa, kun on veljestä huolissaan.

Ville: Alitajunnassa oli tieto siitä, että menen kovaa vauhtia väärään suuntaan, mutta kauan hakkasin päätäni seinään. Ei ole monta vuotta siitä, kun totesin olevani menossa toistamaan samoja virheitä. Silti kaikista elämänvaiheista olen saanut jotain mukaani, oppinut jotain.

Ville Liimatainen kertoo Jonne-veljestä

Ville Liimatainen, 34, Jonnesta: Jonne on rakastava ja herkkä. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Uudet suunnat

Negative jäi tauolla 2013. Samana vuonna Jonne julkaisi ensimmäisen suomenkielisen soololevyn. Vuonna 2017 Ville hyppäsi työpäivän päätteeksi lavalle laulamaan Rauli Badding Somerjoen Paratiisin. Yhteistyö soittajien kanssa toimi, joten sitä jatkettiin. Ville Liimatainen ja Ajomiehet kokoonpanon esikoissingle Tuhlaajapoika ilmestyi marraskuun lopulla. Se on Jonnen säveltämä.

Ville: Minulle merkitsee paljon se, että Tuhlaajapoika on Jonnen käsialaa. Vaikka olemme molemmat musiikkialalla, en pysty kuvittelemaan, että kilpailisimme keskenämme.

Jonne: Olen liekeissä Villen musiikista. Siinä on kesäyön katkua: on valoisa yö, koivun lehdet värisevät, nurkalla otetaan brenkkua, romanssit syttyy ja sammuu, mutta bändi jatkaa soittoaan.

Katselin taannoin Villen striimikeikkaa, avasin viinipullon ja soitin kummisedälle tunnelmiani. Isä sanoi aikanaan Villeä kuultuaan, että ’on se saatanan hyvä, että joku pojista osaa oikeasti laulaa’.

Ville: Olen aina vähätellyt itseäni, mutta viime aikoina alkanut olla vähän ylpeäkin saamistani kehuista. Olen onnistunut tekemään elämässäni jonkun asian oikein.

Jonne: Kappaleen sanoitti taiteilijanimeltään Artturi Ketola, joka oli ohjaajana Raholassa. Hän hoiti Negativellekin silloin studion, missä pääsimme tekemään ensimmäisiä demoja. Huostaanotosta seurasi paljon hyvääkin.

Huumori, välillä härskikin, on vahvasti läsnä Liimataisen veljesten kohtaamisissa. ”Villellä on mahtava huumorintaju”, Jonne kehuu.

Huumori, välillä härskikin, on vahvasti läsnä Liimataisen veljesten kohtaamisissa. ”Villellä on mahtava huumorintaju”, Jonne kehuu. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Aikuisten kesken

Ville asuu Pirita-puolisonsa sekä yhteisten lasten Lucian, 9, ja Lennonin, 7, kanssa Kemissä. Musiikkiuran ohella hän opiskelee nuoriso- ja yhteisöohjaajaksi. Jonne on asettunut omakotitaloonsa Tampereelle ja tekee musiikkia itsensä lisäksi muille artisteille.

Ville: Olen tehnyt kaikki kepposet ja koiruudet. Uskon pystyväni tulevassa työssä sanomaan nuorille syvältä sydämestä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Isänä olen varonut tekemästä virheitä, joita isämme teki. Juominen ei enää lähde lapasesta, nykyään otan kiinni alkoholista eikä se minusta.

Jonne: Rakastan Villen lapsia ja yritän olla reilu setä. Todellisuudessa olen kuitenkin myös nipottaja, joka huutaa, ettei kuraisilla kengillä saa tulla sisälle.

Ville: Soittelemme Jonnen kanssa lähes päivittäin. Välillä ärsyttää, kun Jonne soittaa ilman asiaa kysyäkseen vain, että ’mitä mies’.

Jonne: Ville ei paljon puhu tuntemuksistaan. Minä olen se, joka kysyy, onko kaikki hyvin. Välirikkoa meillä ei ole ollut ikinä. Jos Villen kanssa saa riidan aikaiseksi, on vika itsessä.

Ville: Nykypäivänä saattaa saadakin, koska olen alkanut pitää puoliani.

Jonne: Isä oli raittiina viimeiset 15 elinvuottaan. Hän menehtyi 71-vuotiaana sydäninfarktiin syyskuun alussa. Me veljekset saimme tukea toisiltamme. Olen usein miettinyt, kuinka yksinäinen olisin ainoana lapsena.

Ville: Leikillisesti olen sanonut, että tarvitsen Jonnea eniten silloin, kun tililläni ei ole euroakaan. Todellisuudessa tarvitsen häntä silloin, kun minulla on kaikista surumielisin olo.

Jonne Aaronin Ota syliin ja suutele mua -single ilmestyi 22. tammikuuta.

Lue myös: Jonne Aaron uskoo elävän musiikin voivan vielä paremmin kuin koskaan: ”Olo tulee olemaan kuin maailmanmestaruuden voittamisen jälkeen – mutta potenssiin”

X