Kun vaimo ei enää herännytkään – Harri Filppa teki surutyöstään sarjakuvaromaanin

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Maiju Pohjanheimo
Eräänä myöhäiskesän aamuna Harri Filppa löysi vaimonsa kuolleena. Alkoi matka halki surun. Järkyttävää oli se, että vaimon kuolinsyy ei koskaan selvinnyt.

Pitkätukkainen, silmälasipäinen mies hortoilee ruokakaupan hyllyjen välissä syli täpötäynnä ostoksia. Kylmäkaapilla hän pysähtyy. Kädet eivät riitä avaamaan kaapinovea. Miksei hänellä ole ostoskoria?

Yhtäkkiä mies tajuaa, ettei hän muista mitään siitä, miten on päätynyt kauppaan. Mitä reittiä hän on kävellyt?

Ei aavistustakaan.

Jotenkin mies saa ostoksensa tehtyä, vaikka mielessä pyörii kaksi häiritsevää asiaa: hulluksi tuleminen ja kuolema.

Hartiat korvissa hän raahustaa kotiin ja miettii, miksi viime aikoina kaikki on ollut niin vaikeaa. Ruoanlaitto, suihkussa käynti, kengännauhojen sitominen.

Onko hänestä tullut sellainen uusavuton mies, joka ei selviydy arjesta ilman vaimoa?

Kuvaus kauppareissusta sisältyy oululaisen sarjakuvataiteilijan Harri Filpan, 37, omakohtaiseen sarjakuvaromaaniin Kuolema meidät erotti. Kirjailija itse on sarjakuvan pitkätukkainen mies, jonka arkirutiinit hapertuvat.

Tarinan edetessä miehelle selviää, että avuttomuus on normaalia kenelle tahansa, joka on kohdannut peruuttamattoman menetyksen.

Harrin elämään suru astui kolme ja puoli vuotta sitten, kun hänen vaimonsa kuoli äkillisesti.

Sarjakuvataiteilija Harri Filppa koki työn yhdeksi keinoksi selviytyä surutyössä ja elämässä eteenpäin.

Työ oli sarjakuvataiteilijalle yksi keinoista selviytyä surutyössä ja elämässä eteenpäin. © MAIJU POHJANHEIMO

Kohtuuton kuolema

Se oli myöhäiskesää. Harri oli kaksin vaimonsa kanssa mökillä laittamassa paikkoja talviteloille. Pariskunta oli tuolloin ollut naimisissa pari vuotta. Naimisiin he olivat menneet melko pian tapaamisensa jälkeen.

Hiljattain he olivat alkaneet myös haaveilla lapsesta.

Tuona iltana he saunoivat ja ottivat hiukan olutta saunajuomaksi, ja jossain vaiheessa Harri meni nukkumaan.

Aamulla hän löysi vaimonsa kuolleena.

Löytämishetkestä Harri näki painajaisia vielä pitkään. Unissa näkyi ruumiita.

Myös elvytystilanne on piirtynyt muistiin lähtemättömästi. Harri sai hätänumerosta topakat ohjeet puhallus-paineluelvytykseen ja teki työtä käskettyä, vaikka koko ajan hänestä tuntui siltä, että tilanne oli toivoton.

”Ilman ohjeita elvytyksestä ei olisi tullut mitään. Sen verran solmussa aivot olivat”, Harri kertoo.

Sitten tulivat poliisit ja lopulta ruumisauto. Kaikki tuntui täysin epätodelliselta ja raa’alta.

Leskenä ihmisjoukossa

Seuraavina viikkoina Harri piirsi kalmanhuuruisia kuvia ja purki tuskaansa teksteiksi, joita hän sitten poltti kotisaunansa kiukaassa. Kammottavien kuvien haihtuminen savuna ilmaan tuntui hyvältä.

Jokaista päivää sävyttivät yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne ja syvä suru. Harri vatvoi mielessään sitä, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin estääkseen kuoleman. Syyllisyyden hetkinä hän muisteli poliisin sanoja: Kukaan meistä ei voi holhota aikuista ihmistä kellon ympäri. Ei pientä lastakaan.

Harri Filppa teki sarjakuvakirjan surustaan. ”Tavoitteeni oli, että ihmiset, jotka joutuvat lesken läheiseksi, ymmärtäisivät, mitä leski voi ajatella.” © MAIJU POHJANHEIMO

Työpaikallaan Oulun sarjakuvakeskuksessa Harri sai ajatukset hetkeksi irti arjen surusta. Rutiini ja tutut työkaverit rauhoittivat.

Mutta työpaikan ulkopuolella oli vaikeaa kohdata ihmisiä. Jotkut välttelivät ja lakkasivat jopa tervehtimästä kaupungilla – eivät kai tienneet, miten suhtautua leskeksi jääneeseen.

Toisaalta Harria tympäisi sekin, että niin monet kyselivät, mitä oikein oli tapahtunut ja miltä hänestä nyt tuntui.

Eikä sekään auttanut, että eräs tuttava kertoi lukeneensa netistä suruprosessin vaiheista ja totesi Harrin olevan nyt shokkivaiheessa.

Toinen tuttu möläytti: Onneksi teillä ei ollut lapsia! Se satutti.

”Vaikkei lasta ollut vielä olemassa, koin tavallaan menettäneeni sen”, Harri kertoo.

Ihmiset väittivät, että aika parantaa haavat, mutta Harri ei uskonut. Ajan kuluminen ei ollut häntä ennenkään auttanut elämän harmeissa ja pettymyksissä.

Parikymmentä yömyssyä

Tarinan seuraavassa luvussa mies korkkaa lonkeron, toisen ja kolmannen. Alkoholi auttaa hetkellisesti unohtamaan, ja baari-iltoihin mahtuu välillä jopa hilpeyttä. Kotioloissa alkoholi helpottaa suremista, kun viha, kiukku ja muu tuska nousevat pintaan.

Harri myöntää, että alkoholi oli yksi hänen tärkeimmistä selviytymiskeinoistaan.

Toisinaan pari yömyssyä johti pariinkymmeneen. Muutamien kuukausien ajan viinaa kului melkein joka päivä.

”En koe olevani alkoholisti, mutta olin hetkellisesti alkoholin suurkuluttaja.”

Jossain vaiheessa Harri alkoi pelätä, että juominen jää päälle, eikä siitä pääse koskaan eroon. Pelko riippuvuudesta sai hänet hillitsemään juomista. Onneksi hänellä oli auto, jota hän käytti lähes päivittäin.

”En kuitenkaan rattijuopoksi halunnut.”

Tärkeä osuutensa surusta toipumisessa oli ratkaisukeskeisellä terapialla, jossa Harri kävi noin neljä kuukautta.

”Surua siellä käytiin läpi, koska siitä piti päästä eteenpäin. Surunhan voi hukuttaa vaikka viinaan, mutta se ei ole paras lääke.”

Sarjakuvakirja oli osa terapiatyötä

Käännekohta toipumisessa oli se, kun Harri päätti, ettei hän näyttelisi reipasta vaan toimisi sen mukaan, miltä itsestä tuntui. Hän huolehtisi toistaiseksi vain itsestään, senkin uhalla, että vaikuttaisi itsekkäältä tai töykeältä.

”Jos jossakin tilanteessa tuli yhtäkkiä huono olo, saatoin sanoa aivan suoraan, että nyt menee yli ja poistua paikalta.”

Vaikka ihmisten kohtaaminen oli vaikeaa, lopulta lähimmäisistä oli kuitenkin apua. Lämminhenkiset juttutuokiot ystävien ja muiden läheisten kanssa toivat pikku hiljaa valonpilkahduksia synkkyyteen. Lohdullisinta oli se, kun joku vain kuunteli neuvomisen tai utelemisen sijasta. Sai itkeä toiselle rauhassa.

Myös sarjakuvakirjan tekeminen oli osa Harrin terapiatyötä. Hän sai idean kirjasta noin puolentoista vuoden kuluttua vaimonsa kuolemasta.

Materiaalia riitti, sillä kiukaassa polttamisen jälkeen piirustuksia oli syntynyt paljon lisää, ja tietokoneen perkele.docx-nimisestä tiedostosta löytyi 192 sivua synkkää tajunnanvirtaa.

”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”

Erään kerran Harrilla oli ihan selvin päin ollessaan todella tärkeää asiaa vaimolleen. Hän tarttui puhelimeen ja näppäili numeron. Vasta kun puhelin ilmoitti, ettei numeroon saada yhteyttä, todellisuus iski vasten kasvoja.

Suuri järkytys Harrille oli se, ettei kuolinsyytä saatu ruumiinavauksessakaan selville. Se, mitä oikein oli tapahtunut, jäi ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon. Ei selvinnyt edes, kauanko vaimo oli ollut kuolleena ennen löytämistä. Itsemurhaa tai henkirikosta ei ollut aihetta epäillä.

”Osana suru- ja selviytymisprosessia tein yhdessä vaiheessa sen päätöksen, että nyt loppuu tämän asian miettiminen. On täytynyt vain hyväksyä, että on tapahtunut jotain sellaista, mille ei voi mitään.”

Vuosien kuluessa Harri huomasi, että vanhassa aika parantaa haavat -fraasissa on sittenkin perää. Suuressa menetyksessä ajan kuluminen oli lopulta tärkein pelastuskeino.

Kirjansa tarinan Harri päättää rohkeasti elämän jatkumiseen. Pitkätukkainen mies julistaa kaverilleen, että on aika ruveta taas välittämään myös muista ihmisistä.

Viimeisessä kuvassa mies istuu pubissa treffeillä nutturapäisen naisen kanssa. Molemmat hymyilevät.

Uusi elämä uuden suhteen ympärille

Tänä maaliskuun aamuna herätessään Harri Filppa ajatteli ensimmäiseksi yhdeksän kuukauden ikäistä tytärtään.

”Odotin, että hän herää, jotta voin viedä hänet aamupissalle ja -kakalle”, Harri täsmentää.

Hän tapasi nykyisen vaimonsa mobiilitreffipalvelu Tinderissä. Treffit johtivat seurusteluun. Nykyinen vaimo on tuo nutturapäinen nainen sarjakuvan viimeisessä ruudussa.

Pariskunta on nyt ollut naimisissa reilun vuoden.

Uuden parisuhteen löytyminen on Harrin mukaan nopeuttanut selviytymistä, elämän jatkamista.

”En millään tavalla halunnut paikata menetystä, vaan uuden suhteen ympärille kasvoi uusi elämä”, Harri kuvailee.

Nykyisin hän pystyy perheensä kanssa jo käymään mökillä, jonne surun alkuvaiheessa oli hankala mennä. Läheisten seura sekä pienet muutokset sisustuksessa ja kulkureiteissä ovat auttaneet ottamaan paikan haltuun. Möröt ovat väistyneet.

Harrin mukaan suru ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Hän uskoo, että jokainen kokee surun omalla tavallaan.

”Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen suru on lievittynyt hyvin paljon. Itse koen, että se, mitä on jäänyt jäljelle, on eräänlainen ikuinen rakkaus.”

X