Ari-Pekka Palmu kävi kuoleman porteilla – Kun erämiehen elämä pysähtyi, luonto patisti toipumaan ja takaisin hirvimetsälle: ”Ilman sitä en kävelisi”
Ari-Pekka Palmusta ei olisi ehkä koskaan tullut eräkirjailijaa, jollei hän olisi sitä ennen menettänyt terveyttään ja melkein henkeäänkin. ”Ei niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin”, hän sanoo.
Ari-Pekka Palmu kertoo, että lähiluonto, rakkaat erämuistot ja koirat, kuten muutaman kuukauden ikäinen suomenpystykorvan pentu Nätti, ovat auttaneet selviytymään koettelemuksista.
”Nyt on Palmun pojalla paha paikka”, valkotakkinen mies sanoi ja tökki Ari-Pekka Palmua hereille.
AP:nä tunnettu Ari-Pekka tajusi, että mies oli lääkäri, jolla oli asiaa hänelle. Piti antaa lupa leikata päälaen kallo auki.
Elettiin pääsiäisen aikaa vuonna 2011, AP oli juuri täyttänyt 47 vuotta. Vielä illalla hän oli mennyt tavalliseen tapaan nukkumaan kotonaan Noormarkussa. Mutta nyt oltiin Tyksissä Turussa, ja aivopaine turvotti aivoja.
AP osoittaa sormellaan ohimoaan, kohtaa jossa on pitkä painauma. Se on sauma.
”Siitä leikattiin hattu pois.”
Kittilän erämaassa suunnilleen vuonna 2006 otetuista kuvista tuli AP:lle voimakuvia. © Ari-Pekka Palmu
Kuvia katsomalla voi unohtaa hetkeksi kivut ja säryt ja palata Lappiin ja retkiin hänen silloisen pystykorvansa Nipen kanssa. © Ari-Pekka Palmu
Tulppa tuli
Kaulavaltimon tukkinut massiivinen tulppa ”tuli ihan puskista”.
Tai melkein. Taustalla oli kuumeisena rehkiessä tullut sydämen krooninen eteisvärinä.
”Stressi oli tapissa. Oli liian monta rautaa tulessa. Myöhemmin neurologi sanoi, että etkö sinä ole kuullut, että kynttilää ei saa polttaa molemmista päistä.”
Mutta eihän itseään vielä nuorena pitävä, hyväkuntoinen mies sellaista ajattele.
”Pyöritin silloin Rajala Pro Shop -valokuvausliikettä Porissa valokuvaajana ja myymäläpäällikkönä, rakensin mökkiä meren saareen, hoidettavana oli jo ennestään kaksi kiinteistöä ja viimeistelin Sini-tiainen-lintukirjan kuvitusta. Viimeiset kuvat sain tehtyä juuri ennen sairastumista.”
Yöllä alkoi kova päänsärky. AP kävi kolmesti ottamassa särkylääkettä.
”Puoliso havahtui siihen, että jotain on pielessä ja tuli perässä. Ehti nähdä, kun tuuperruin lattialle.”
Aivoinfarktin jälkeen aivopaine nousi – Pala päälakea päätyi pakastimeen
AP ei muista tuosta yöstä mitään. Ei siitäkään, että hänet pidettiin ambulanssissa hereillä; neurologi oli ohjeistanut niin.
Leikkauksessa kaulavaltimon tulpasta irtosi hitunen, joka lähti verenkierron mukana kohti aivoja, ja AP sai aivoinfarktin. Aivopaine alkoi nousta ja kallo piti leikata, että turpoaville aivoille saatiin tilaa.
Jälkeenpäin AP kuuli, että omaisille oli silloin tarjottu sairaalapastorin apua. Lääkäri oli sanonut, että seuraavien neljän tunnin sisällä nähtäisiin, selviääkö mies, ja jos selviää, tuskinpa enää puhuu sanaakaan tai kävelee askeltakaan.
Päälaki leikattiin, ja luu laitettiin sairaalan pakastimeen odottamaan, että aivojen turvotus laskisi.
Leikkaus kuitenkin onnistui, ja syrjään vedetty päänahka rullattiin takaisin aivojen suojaksi.
”Piti elää varovaisesti. Ei saanut kompastua tai lyödä päätä. Kallo piti niitata takaisin puolen vuoden aikana. Lopulta meni vuosi.”
Se olikin pitkä vuosi.
”Ennen rytmitin vuodenkierron sen mukaan, milloin on hauen kutu, metsojen soidinaika ja hirvien metsästys”, AP muistelee. © Jussi Partanen
Haudasta noussut
Lapsesta asti metsällä ja kalassa kulkeneen erämiehen edessä näkyi loppuelämä pyörätuolin vankina.
”Vasen puoli oli halvaantunut. Se oli täysin pimeä; ei mitään tuntoa tai liikettä.”
Alkoi kuntoutus Satalinnan sairaalassa.
”Ensin tuli helpotus, et kyl täs nyt jäätiin henkiin. Päätin alkaa ajattelee, että kun on kerta haudasta noustu ja pitäis olla jo multaa suussa, niin keskityn siihen, mitä kumminkin vielä pystyn tekemään – en siihen, mitä en enää pysty.”
Ja vaikka tuomio oli jo tullut, ettei kävely enää koskaan onnistuisi, niin onnistuihan se lopulta aika pian. Asiaa auttoi hyvä kunto. AP oli tottunut kävelemään päiväkausia metsästys- ja kuvausreissuilla ja tekemään metsätöitä omien työpäiviensä jälkeen.
”Olin teräskuntoinen. Ei tarvinnut rakentaa lihaskuntoa nollasta.”
Sen ensimmäisen askeleen AP otti kuntoutuksessa.
”Kattoin, et perkele! Liikutinko mä just itte jalkaani; voiko sitä sanoa jo askeleeksi?”
Jalka oli mennyt muutaman sentin eteenpäin.
”Se oli hurja tunne, ja se lisäsi motivaatiota; kyll täst viel jollain tasolla noustaan.”
Tuli lisää uusia pieniä tavoitteita, ja jokainen onnistuminen vei eteenpäin.
”Yksi ensimmäisistä tavoitteista oli et kun pääsis joskus vielä yksinään vessaan ja saisi kusta seisaaltaan.”
Kallon pala hukassa
Sitten AP huomasi hälyttävän uutisen: Tyksissä oli ollut tulipalo. Pahat epäilykset täyttivät mielen; ei kai se vaan koskenut sairaalan pakastinta.
”Soitin sinne ja kysyin, mikä on tilanne, löytyykö kalloni vielä.”
Ensin ei meinannut löytyä selvyyttä.
”Lohduttivat jo, että kyllä siihen korvaavia materiaaleja saadaan.”
Lopulta etsiskely tuotti tuloksen ja pala löytyi. Ja kun vuosi oli tulossa täyteen, saatiin kallon pala takaisin paikoilleen.
Pikkuhiljaa AP nousi ensin omille jaloilleen ja pääsi vähän myöhemmin pyörätuolista hirvimetsälle. Ihmeelle oli syy.
”Oli niin kova halu päästä taas metsälle. Ilman sitä en kävelisi vieläkään.”
Oli siihen toinenkin syy.
”Mä vihasin sitä pyörätuolia.”
Pyörätuolista hirvimetsälle
Nämä yhdessä saivat AP:n treenaamaan paljon enemmän kuin lupa salli. Menemään salaa sairaalan ja kanttiinin väliseen maanalaiseen käytävään treenaamaan. Siellä oli pitkä kaide, josta kiinni pitäen saattoi hivuttautua aina askeleen kerrallaan eteenpäin – kunnes jäi kiinni.
”Hoitaja huusi, että kenen luvalla täällä kävellään. Olisihan siinä treenatessa voinut kaatua ja pää haljeta. Kai ne ajatteli, että siinä on taas yksi porilainen hullu.”
Jo syksyllä kaverit toivat AP:n hirvimetsälle.
”Halusivat mut mukaan. Se tuntui tosi hienolta.”
Niin AP istui jo reilut puoli vuotta onnettomuuden jälkeen jakkaralla passissa, ase ampumatuessa.
Ennen AP:n rooli oli olla koiramiehenä ja ajaa koiran kanssa hirveä kohti passissa olijoita. Osat olivat vaihtuneet. Olihan muukin elämä muuttunut.
”Päätin alkaa ajattelee, että kun on kerta haudasta noustu ja pitäis olla jo multaa suussa, niin keskityn siihen, mitä kumminkin vielä pystyn tekemään – en siihen, mitä en enää pysty.” © Jussi Partanen
Muistoja eräretkiltä
Ison ruutuvihon ylälaitaan on kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla sana Kettu ja päiväys 24.2.1976. Sivu on kirjoitettu täyteen. Se on yksi ensimmäisistä erätarinoista, jonka AP kirjoitti.
Lapsuuden vihon vieressä pirtin pöydällä on pino isoja, mustakantisia vihkoja. Nekin on kirjoitettu täyteen, vuosikymmenien kuluessa.
AP alkoi jo nuorena kantaa repussaan vihkoa, johon tallensi metsäretkiltä muistoja ja luontohavaintoja sekä keräsi vanhojen erämiesten tarinoita.
Salaisena haaveena oli, että joskus hän kirjoittaisi kirjan. Se haave hautautui vuosikymmeniksi. Aina oli kiire, tuhat rautaa tulessa.
Yhtenä päivänä parisen vuotta sitten AP:n naisystävä huomasi vihot, alkoi lueskella ja tuokion kuluttua ihmetellä, miksei tarinoita ole viety koviin kansiin.
”Itse väheksyin niitä. Panin kampoihin, että ei minusta ole kilpailemaan oikeiden eräkirjailijoiden kanssa.”
Pikkuhiljaa hän alkoi innostua ideasta ja kirjoittaa tarinoita kirjan muotoon.
”Ensimmäisen kerran elämässäni oli aikaa. Niin sitten uppouduin erämuistoihin, ja nehän tsemppasi ihan hemmetisti. Oikein hurmio tulee kirjoittaessa, kun muistelee vanhoja reissuja.”
Kun AP lopulta vei kustantajalle esikoiskirjansa Eräelämää kynällä, kameralla ja kiväärillä käsikirjoituksen, oli tarinoita kertynyt niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet yhteen kirjaan. Saman tien sovittiin toisesta kirjasta.
Maaliskuussa julkaistava kirja sai nimekseen Erällä koko elämä. Kirjoissa nuotio rätisee ja tervassavu tuoksuu, teeret pulisevat, koppelot pyrähtelevät, repussa rapiseva hiiri herättää laavulla nukkujat.
Omalta pihalta alkavat metsästysmaat. Nyt on aikaa tarkkailla lintuja. © Jussi Partanen
Luonto auttoi
AP avaa metsän keskellä Noormarkussa sijaitsevan tupansa ulko-oven ja päästää suomenpystykorva Nätin pihalle.
”Mees vaik komentaa tiaisia. Pistä tintit kuriin!”
Pian pihalta kuuluukin kimeä haukku.
”Kyllä siitä vielä metästyskoira tulee”, sanoo AP ylpeyttä äänessään.
Nätti on AP:n elämän neljäs suomenpystykorva.
”Se on se oikea suomalainen metsästyskoirarotu ja kansalliskoiramme.”
Nyt on aikaa kouluttaa koiraa. Onnettomuuden jälkeen työelämä ja muut kiireet jäivät ja elämä hiljeni. Kehon toinen puoli jäi osin halvaantuneeksi, ja jokaista askelta saa varoa. Koska vasen käsi on vieläkin halvaantunut, on ammattimiehen kuvauskalusto pitänyt vaihtaa kevyeen kameraan, ja tyttäret saivat fotarin painavan kaluston.
AP on alkujaan porilainen, mutta rakensi talonsa noormarkkulaiseen metsään jo 1980-luvun lopulla; täältä löytyi metsojen laulumaita. Ääneen tulee ripaus arvokkuutta, kun hän puhuu metsoista:
”Se on erämaalintu, havumetsien kuningaslintu.”
Metsästysmaat alkavat jo pihasta, lähellä on hyviä kalavesiä.
”Metsästys, kalastus ja luonnon kuvaaminen – ne on enemmän kuin harrastuksia, ne on mun elämäntapani.”
AP uskoo vakaasti, että luonto auttoi siinä, ettei hän koskaan vammautumisen jälkeen masentunut.
”Kerran kun tulin kuntoutuksesta kotiin, suopursut olivat puhjenneet kukkaan nevalla ja tuoksuivat paremmalta kuin muistinkaan.”
Yhä vieläkin kun tulee huonoja hetkiä, kun kroppaa särkee sietämättömästi ja kivut valvottavat yökaudet, AP keskittää ajatukset luontoon.
”Silloin menen mielessäni piilokojuun, kuvittelen itseni rättikoppiin rakotulille ja kuuntelen metsojen rymistelyä keväisellä soitimella.”