Hanna eli impulssien vallassa, kunnes aikuisiällä aloitettu ADHD:n lääkitys paransi elämänlaatua: ”Elämäni olisi voinut olla monin paikoin paljon helpompaa, jos olisin saanut diagnoosin aikaisemmin”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Hanna Kärnä
Huonoina hetkinä Hanna hakee rauhaa luonnosta – sammaleisilta kallioilta, hiljaisilta metsäpoluilta ja aaltoilevan veden ääreltä. © VESA TYNI
Vaikka ADHD-diagnoosin saaminen oli shokki oululaiselle Hanna Kärnälle, oli se samalla alku uudelle, draamattomalle elämälle. ”En toimi enää aivan hulluissa impulsseissa”, hän kertoo muutoksestaan.

Hanna Kärnän koulupäivät olivat jo ala-asteella yhtä kaaosta. Hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi ollut miljoona kanavaa päällä, kun ympärillä luokkakaverit keskittyivät tehtäviinsä.

”Lukemisen ja kirjoittamisen oppiminen oli minulle tuskien taipale”, Hanna muistelee nyt 32-vuotiaana.

Hän tunsi olevansa irrallinen myös perheessään, omaa paikkaa ei tuntunut löytyvän.

”Koin olevani täysin eri maailmasta. Vanhempani ovat siistejä ihmisiä, lapsuudenkotini oli aina tahrattoman puhdas ja järjestyksessä. Minun huoneeni oli kuin kaatopaikka. Kaaos tuntui ulottuvan pääni sisältä ympärilleni, vaikka olisin tehnyt mitä.”

”Elämä oli hapuilua”

Kouluvuosien aikaista itseään hän kuvaa riidanhaastajaksi, joka oli aina valmiina hyökkäykseen ja kostoon. Niiltä ajoilta on jäljellä vain yksi ystävä.

”Ihan sama minne menin, koin olevani ulkopuolinen.”

Kun siihen vielä yhdistettiin oppimisen ja keskittymisen vaikeus, hänestä yksinkertaisesti tuntui parhaimmalta olla menemättä kouluun.

”Lintsasin, poltin tupakkaa ja join. Karkailin kotoa, huolestunut äitini etsi minua öisin pitkin kaupunkia ja kaasutti kuudeksi aamuvuoroon.”

Päivät kuluivat nukkuen, yöt juhlien.

”Elämä oli epämääräistä hapuilua.”

Kuin ihmeen kaupalla Hanna ei jäänyt luokalleen, vaan selvisi peruskoulusta.

”Yritin aloittaa opiskelua eri aloilla, mutta koulut jäivät kesken. Alkuvaiheessa jaksoin vielä innostua, mutta kiinnostus lopahti lyhyeen, kun törmäsin aina samaan ongelmaan – oppiminen oli järkyttävän vaikeaa.”

Äitiys oli kuin pelastusrengas – Arkeen astuikin suorittajaäiti

”Olin aina halunnut paljon lapsia, ison perheen. Ollessani parikymppinen, työtön, kouluttamaton ja jollain tavalla jopa syrjäytynyt nuori, tapasin ikäiseni nuoren miehen.”

Pian Hanna alkoi odottaa esikoistaan. Ensimmäistä kertaa Hanna tunsi varmuutta siitä, että oli löytänyt oman juttunsa. Hänestä tulisi äiti. Läheiset suhtautuivat asiaan epäröiden, eikä Hanna syytä heitä siitä.

”En osannut tehdä edes ruokaa, arjenhallintani oli täysin hukassa. Koti oli kaaoksessa, eikä minulla ollut kykyä lähteä purkamaan sumaa.”

Hanna kokee äitiyden olleen hänelle heitetty pelastusrengas.

”Poikani syntyi lokakuussa 2007. Äitiys oli kaikkea mitä olin halunnut, mutta myös vähän enemmän. Vedin päähäni kukkahatun ja ryhdyin suorittajaäidiksi. Paahdoin päivittäin kymmenen kilometrin vaunulenkkejä, ruokailimme minuutilleen tietyllä kellonlyömällä.”

Lapsen isän käytös oli muuttunut jo raskausaikana huolestuttavasti, ja pojan yksivuotispäivän tienoilla Hanna ilmoitti hänelle haluavansa erota.

”Vaikka olen särkenyt impulsseissani ihmissuhteita väärinkin perustein, koen tämän olleen yksi elämäni parhaimpia päätöksiä.”

Eron jälkeen Hanna keskittyi poikaansa. Lapsen kanssa ollessaan hän oli sataprosenttisesti äiti, mutta kun poika tapasi isäänsä tai vieraili isovanhemmilla, elämä tuntui olevan suunnatonta valumista puolelta toiselle.

”Taaskaan minulla ei ollut hajua siitä, mitä tulevaisuudeltani halusin. Jälleen ympärilläni ystävät suorittivat tutkintoja, saivat työpaikkoja, menivät naimisiin ja elivät onnellisissa ydinperheissään.”

Levottomuus palaa: ”Elin edelleen impulssien vallassa”

Hannan olo tuntui seestyvän, kun hän alkoi seurustella noin vuoden kuluttua eronsa jälkeen.

”Näin heti, että hän oli sellainen jalat maassa -tyyppi, ihanan rauhallinen. Lisäksi hän hyväksyi varauksetta poikani ja poikani hänet. Tuntui, että elämällä oli jälleen suunta.”

Hannan alkaessa odottaa heidän ensimmäistä yhteistä lastaan, he avioituivat ja ostivat talon maalta. Hanna tunsi vihdoin päässeensä elämään samaa elämää kuin muut hänen ympärillään.

”Elin kuitenkin edelleen impulssien vallassa. Jos jokin asia ärsytti minua, oksensin kaiken pahan vastapuolen eli useimmiten aviomieheni niskaan. Nykyään tuntuu järkyttävän pahalta, miten olen saattanut sanoa niin julmia asioita kenellekään. Asetin omat ajatukseni, omat ärsytykseni ja oman väsymykseni etusijalle, enkä hyväksynyt mieheni mielipiteitä.”

Levottomuus ja ahdistus alkoivat häiritä arkea, mutta Hanna työnsi tunnetta sivummalle. Uusi vauva ilmoitti tulostaan, mies kävi reissutöissä ja kotona oli kaksi pientä lasta.

”Tunsin olevani oman kotini vanki, ahdistus vain kasvoi.”

Kuopustyttären syntymän aikoihin Hanna muistaa asioiden olleen vielä suhteellisen hyvällä tolalla, ja perhe ehti elää onnellisessa vauvakuplassa kesän ajan.

”Ongelmat alkoivat kuitenkin kasaantua, janosin jälleen jonkinlaista muutosta. Halusin mieheni lopettavan reissutyöt, mutta hänen tehtyään sen en osannutkaan sopeutua tilanteeseen. Olin vihainen, väsynyt ja riidanhaluinen.”

”Samoihin aikoihin myös esikouluikäinen esikoiseni aiheutti huolta poikkeavalla käytöksellään. Joka päivä hakiessani häntä sain kuulla, miten hankala poika oli ollut.”

”Heitin onnen menemään”

Hannan kuopus oli vain puolen vuoden ikäinen, kun Hanna ilmoitti miehelleen haluavansa neljännen lapsen. Mies ei suostunut tähän.

”Se sai minut silloin todella vihaiseksi, mutta jälkeenpäin ajateltuna olen hänelle siitä kiitollinen. Vielä uuden lapsen hankkiminen olisi ollut minulle tapa purkaa ahdistusta – haalia taas jotain uutta.”

Hannan levottomuus lisääntyi, eikä hän tuntunut osaavan ratkoa tilanteita tai purkaa pahaa oloaan muuten kuin suuriin mittasuhteisiin kärjistyneiden konfliktien avulla.

”Se kärjisti parisuhteen huonoa tilaa entisestään. Elimme oravanpyörässä. Tunsin, että mieheni ei antanut minulle aikaansa tarpeeksi, jolloin moitin häntä ja kiukuttelin entistä enemmän, työntäen häntä ehkä entistä kauemmas itsestäni.”

Lopulta kaikki särkyi: Hanna päätti, että ero olisi ratkaisu tilanteeseen. Perhearki ja elämä maalaistalossa vaihtuivat kerrostaloelämään lähiössä.

”Olin pettynyt itseeni. Välittömästi eron jälkeen koin myös katumusta. Olin saanut kaiken mistä olin haaveillut ja sitten olinkin heittänyt sen menemään.”

ADHD-diagnoosi äidille ja pojalle

Hannan esikoisen käytös oli muuttunut huonompaan suuntaan, ja eräänä iltana Hanna tajusi lapsessaan olevan huomattavan paljon ADHD:lle sopivia piirteitä. Lukemattomien lääkärikäyntien, kokeiden ja testien tuloksena poika saikin tämän diagnoosin.

”Niiden kuukausien aikana kun poikaani tutkittiin, tarkastelin tilannetta ulkoapäin. Eräänä päivänä aloin pohtia omia tuntemuksiani, keskittymisvaikeuksiani ja elämääni taaksepäin aina lapsuuteen saakka. Sain onnekseni lääkäriajan nopeasti.”

Yhdeksän kuukautta tutkimuksien aloittamisen jälkeen Hanna sai diagnoosin. Hänelläkin on ADHD.

”Diagnoosin saaminen oli sekä shokki että helpotus. Minusta kenenkään ei pidä piiloutua diagnoosien taakse, mutta omallani kohdallani se kuitenkin on auttanut minua hyväksymään itseni.”

Hanna alkoi käsittää omaa käyttäytymistään ja vaikeuksiaan elämän eri osa-alueilla, mikä tuntui jo erävoitolta. Pala palalta hän alkoi ymmärtää itseään, ja hänelle aukeni kokonaan uusi maailma.

”Olen myös käsittänyt, että ADHD ei ole merkki huonommuudesta – se on merkki herkkyydestä, luovuudesta ja loputtomista ideoista.”

Hanna Kärnä

Kaikki hyvin. ”Ensimmäistä kertaa elämässäni osaan nauttia siitä, ettei tiedossa ole isoja muutoksia.” © VESA TYNI

Lääkkeet aloittaessaan Hanna pyysi hyvältä ystävältään, että voisiko tämä kertoa, mikäli lääkkeet muuttaisivat häntä jollain tavalla – hyvässä tai pahassa.

Pari kuukautta myöhemmin samainen ystävä kysyi Hannalta, oliko tämä huomannut, ettei kuunnellut enää musiikkia ympäri vuorokauden? Ennen diagnoosin saamista ja lääkityksen aloittamista Hannan aamut alkoivat sillä, että hän laittoi kuulokkeet korvilleen ja musiikin pauhaamaan.

”Kuuntelin musiikkia jokaisessa mahdollisessa välissä koko päivän, ja jopa viimeiseksi illalla nukutin itseni siihen.”

Monet, joilla on ADHD, kuvailevat musiikin auttavan heitä. Kun koko pää on jatkuvassa kaaoksessa ja siellä pauhaa sata kanavaa, musiikki rauhoittaa ja selkiyttää ajatuksia.

Tutkimuksien aikana kävi myös ilmi, että Hannaa oli tutkittu teini-iässä hänen käyttäytymisensä vuoksi, mutta jostain syystä tutkimukset oli jätetty kesken.

”En muista tällaista itse, mutta kyllä minua surettaa kuulla asiasta. Elämäni olisi voinut olla monin paikoin paljon helpompaa, jos olisin saanut diagnoosin aikaisemmin.”

Ei enää draamaa vaan parempaa elämänlaatua

Hanna kokee itsensä hyväksymisen, lääkityksen ja vertaistuen myötä elämänlaatunsa parantuneen valtavan paljon. Tällä hetkellä hän suorittaa jo toista ammattitutkintoaan ja työskentelee nuoriso-ohjaajana.

”En olisi kyennyt tähän, jos en olisi saanut diagnoosia ja sen myötä apua.”

Edellisvuonna Hanna sai myös tarpeekseen kaupungin pölystä ja muutti lapsineen takaisin maalle. Tämän jälkeen elämä mullistui vielä, kun rakkaus entisen aviomiehen kanssa löytyi uudelleen.

Aikuisten lisäksi tilanteesta iloitsevat myös lapset.

”Tuntuu siltä, että vihdoin kaikki on osunut kohdalleen.”

Hanna kertoo pohtineensa, olisiko koko eroa edes tullut, jos hän olisi saanut itselleen apua ajoissa.

”En toimi enää aivan hulluissa impulsseissa, pinnani on pidentynyt. Uskon, että ilman tätä sairauttakin olisin temperamenttinen, mutta nykyään mietin, mitä päästän suustani.”

Sairauden hyväksymiseen on kuulunut myös se, että Hanna sallii myös huonompien päivien tulla mutta ei jää roikkumaan niihin.

”En vaadi itseltäni enää liikaa, tiedän rajani. Olen löytänyt eräänlaisen sisäisen rauhan, enkä kaipaa elämääni enää muutoksia. ”

Hanna kertoo nauttivansa siitä, että perhe on koossa eikä perhe-elämään sisälly minkäänlaista draamaa.

”Kotimme on nykyään siisti ja järjestyksessä, joka on suuri muutos aiempaan.”

Muita samassa suossa rämpiviä Hanna haluaisi halata lujasti ja kehottaa hakemaan apua.

”Kun opit ymmärtämään itseäsi, voit kääntää kaiken voitoksesi.”

X