Hetkien ikuistaja – Valokuvaaja Kaj Bremer uskoo kuvien muuttavan maailmaa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Caj Bremer
Caj Bremer kertoo tarinat kuuluisien kuviensa takaa helmikuussa ilmestyneessä, Kristiina Markkasen kirjoittamassa teoksessa Mies katolla. Kuvassa myös jutun kirjoittaja. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Caj Bremer aloitti lehtikuvaajana 1950-luvun alussa. Tänä vuonna 90-vuotiaan valokuvaajan parhaita otoksia on esillä useassa näyttelyssä.

Milloin tiesit, että sinusta tulee valokuvaaja?

Se oli vuonna 1952, kun astuin sisään Hufvudstadsbladetin toimitukseen. Olin tullut oikeaan paikkaan. Olin toiminut pari vuotta teollisuuskuvaajana, ja kuvannut studiossa tylsiä asioita.

Siellä oli ollut aika kivikautiset systeemit, enkä ollut yhtään innostunut. Mutta HBL:ssä haluttiin toimitukseen uutta verta, ja minut otettiin kuin siipien suojaan. Siellä minut koulutettiin journalistiksi. Opin, mitä lehtityö on, ja viihdyin todella hyvin.

Lukijat muistavat kuvasi muun muassa Viikkosanomissa ja Helsingin Sanomissa. Olet kuvannut paljon myös luontoa ja omia projekteja. Mikä on urasi huippu?

1950- ja 60-luvut olivat aivan huippuaikaa. Toimin Viikkosanomien valokuvaajana vuosina 1957–68 ja sain olla mukana kehittämässä lehteä. Se oli fantastista.

1970-luvulla väsyin ja pyysin virkavapaata. Kun en saanut sitä, irtisanouduin ja tein ensimmäisen oman projektini. Se oli Suomalaista arkipäivää -sarja, joka nähdään nyt syksyllä Valokuvataiteen museossa. Aikanaan se kiersi pitkään ympäri Suomea, mutta tulee nyt ensimmäistä kertaa esille Helsinkiin.

Lehtityön riesana on alusta asti ollut huono painojälki. Olen aina tehnyt kaikki kuvani itse ja yrittänyt tehdä niistä niin tyylikkäät kuin mahdollista. Mutta kuvat eivät ole koskaan edukseen lehdessä.

On kiva pitää näyttelyitä ja näyttää, mitä kuvat oikeasti ovat.

Mikä on mieluisin kuvausteemasi?

Se taitaa olla se työn alla oleva projekti. Olen kuvannut paljon luontoa, ja kuvaan edelleen. Sellainen projekti oli hyvin mielenkiintoinen, kun hankin vanhanaikaisen puulaatikkokameran ja opettelin kuvaamaan.

Kamera oli iso ja kömpelö, ja meni melkein vuosi ennen kuin sain sillä sellaisia kuvia kuin halusin.

Myös Suomalaista arkipäivää oli todella kiva kuvata. Silloin minulla oli lehtikeikkoja enemmän aikaa tutustua ihmisiin ja kuvauspaikkoihin. Lehtikuvia ottaessa oli välillä aikaa vain tunti tai kaksi.

Sinut tunnetaan hyvänä ihmiskuvaajana. Miten lähestyt kuvattaviasi?

Ihmisten tapaaminen ei ole koskaan pelottanut minua. Siirryin kinokameran käyttöön jo 50-luvun puolivälissä, ja se auttoi ihmisten kohtaamisessa. Kuvaustilanteessa olen unohtanut itseni ja ollut kiinnostunut ihmisistä. Olen ottanut ne tilanteet aika iisisti.

Caj Bremer

Juuri 90 vuotta täyttänyt Caj Bremer miettii välillä, haluaisiko tehdä vielä töitä: ”En mä kyllä minnekään Golanin kukkuloille enää lähtisi.” Bremer kävi Golanilla jo vuonna 1973. Pekka Nieminen / Otavamedia

Miten suhtauduit digikameroiden tuloon?

Suren sitä, että lopetin Helsingin Sanomissa juuri silloin, kun digikamerat tulivat. Olisi ollut hienoa saada kunnon opetusta digimaailmaan. Kuvaan itsekin nykyisin digillä, mutta onhan touhuni aika primitiivistä. Onneksi poikani Stefan auttaa.

Digikamera muutti valokuvaamista paljon. Valokuvaus on muutenkin muuttunut kautta aikojen hurjasti, ja siksi hankin sen puukamerankin.

Halusin tietää, millaista kuvaajien työ ennen oli. Entisajan kuvaajat olivat myös kemistejä, sillä mitään ei voinut ostaa valmiina kaupasta.

Onko jokin kuva, joka on vielä ottamatta?

Ei varsinaisesti, mutta on kiva kokeilla, että vieläkö osaan. Viimeksi, kun olin itsenäisyyspäivän juhlissa Linnassa, otin siellä frakki päällä muiden kutsuvieraiden joukossa pikkukameralla kuvia. Vielä se työnteko on minussa. Se oli aika hauskaa!

Voiko kuvalla muuttaa maailmaa?

Kyllä kuva voi vaikuttaa. Olin kerran kuvaamassa Joensuun lähellä hyvin köyhää perhettä, jota pankki oli häätämässä kotoaan. Perheessä oli seitsemän lasta, ja nuorin heistä makasi ränsistyneessä kehdossa kovassa kuumeessa.

Perheen isä oli myös sairas ja loppuunkulunut. Kuvasin lasta ja sairas isä näkyi siinä taustalla. Toimituksessa juttu otsikoitiin Köyhyyden kehdoksi.

Myöhemmin kuulimme, että perheen äiti kävi kylällä ostamassa lehden kaikki irtonumerot, koska ei halunnut esiintyä sen otsikon alla. Me saimme siitä hyvän opetuksen. Mutta toisaalta: ehkä juuri raflaavan otsikon vuoksi pankki veti häädön pois, ja perhe sai jäädä asumaan kotiinsa.

Kyllä yksi kuva ja juttu voi vaikuttaa, ja tässä tapauksessa se vaikutti kahdella eri tavalla.

Artikkeli julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 5/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X