Onnellisuuden tavoittelu ei ole elämän päämäärä Japanissa, Minna Eväsoja muistuttaa: ”Vastoinkäymiset kuuluvat hyvään ja tasapainoiseen elämään”

Kuin pingviinilauma pyrähtäisi vastaan. Siltä Minna Eväsojasta näytti Tokion metroasemalla vuonna 1989. Töihin kiiruhtavia mustiin pukuihin pukeutuneita ihmisiä tulvi joka suunnasta. Vilinä oli suomalaistytölle niin vierasta, että Minna tuupertui pyörtyneenä maahan.

Tällainen oli Minnan ensituntuma Japanista. Vaikka kulttuuriero oli häkellyttävä, opiskelijavaihtoon lähtenyt Minna rakastui uuteen kotimaahansa.

Minna syntyi vuonna 1965 pienessä paperitehdaskaupungissa Kuusankoskella. Minnan tarjoilijaäiti oli tyttärensä yksinhuoltaja siihen asti, kunnes meni uusiin naimisiin romanitaustaisen miehen kanssa. Tytär sai kuulla ihmettelyjä perheestään.

Minna tiesi jo lukiossa, että hän ei halua jäädä Kuusankosken ahtaisiin ympyröihin. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän muutti Helsinkiin. Työskenneltyään pari vuotta hotellissa tarjoilijana, Minna aloitti Intian kulttuurin opinnot Helsingin yliopistossa. Huvin vuoksi hän meni myös japanin kielen alkeiskurssille. Japanin kieli oli niin mielenkiintoista, että Minna vaihtoi pääaineensa japanilaisen estetiikan tutkimukseen.

”Ajauduin yliopistoon, koska ystäväni arvosti akateemisia opintoja. Myös pääainevalintani on täysin sattumaa – tai kohtaloa”, Minna sanoo.

Opintoihin kuului pakollinen harjoittelu ulkomailla. Minna löysi itselleen vuoden vaihto-opiskelupaikan teekoulusta Kiotosta.

Siitä alkoi seikkailu, josta parikymppinen opiskelija ei osannut edes unelmoida. Minna palasi vaihtovuoden jälkeen Japaniin takaisin vuonna 1994 kolmeksi vuodeksi tekemään väitöskirjaa. Hän vietti Japanissa myös vuoden 2000-luvun taitteessa tehden post doc-tutkimusta perinteisistä taidemuodoista Takarazukan yliopistossa.

”Tuskin mikään muu asia elämässä on vaikuttanut minuun niin paljon kuin Japanissa viettämäni aika.”

Minna on purkanut Japanin tuntojaan useammissa maata käsittelevissä kirjoissa. Hänen uusin kirjansa Shoshin – aloittelijan mieli vie lukijan japanilaiseen mielenmaisemaan. Shoshin on japania ja tarkoittaa aloittelijan mieltä, joka on avoin ja nöyrä vailla itseriittoisuutta. Löysikö Minna Japanissa itsestään shoshinin? Mitä kaikkea hän oivalsi ikuisen viisauden maassa?

Älä tavoittele onnea

Opiskellessaan Minna kulki joka arkipäivä puolentoista tunnin junamatkan Kiotosta Kobeen ja takaisin. Parin tunnin päivittäinen seisoskelu täpötäydessä junassa sapetti Minnaa. Juna oli joka aamu niin täynnä, ettei istumapaikasta voinut edes haaveilla. Jos kävi tuuri, Minna sai pidettyä kiinni katosta roikkuvasta lenkistä. Muussa tapauksessa ihmistungos piti hänet pystyssä.

”Yhtenä päivänä päätin, että minun on muutettava ajattelutapaani. Tajusin, että olen muuten vaarassa katkeroitua. Päätin hyväksyä metromatkat ja olla välittämättä niistä. Se todella toimi! Sen koomin minua ei harmittanut kouluun kulkeminen. Mielen voima on ihmeellinen.”

Minna luki Japanissa paljon maan filosofiasta ja ajattelutavasta. Parhaiksi opettajiksi osoittautuivat paikalliset opiskelukaverit.

”Japanilaisessa ajattelutavassa on suuri ero verrattuna länsimaisiin selfhelp-oppaisiin. Japanissa onnellisuuden tavoittelu ei ole elämän päämäärä. Tärkeintä on hyväksyä asiat sellaisinaan kuin ne eteen tulevat. Kärsimyksen ei anneta haitata, sillä myös vastoinkäymiset kuuluvat hyvään ja tasapainoiseen elämään.”

Minna ei koe päässeensä koskaan japanilaisten ystäviensä tasolle mielen tyyneydessä, mutta edistyi harjoittelemalla.

”Positiivinen ajattelu ja asioiden hyväksyminen toi minulle mielenrauhan. Olo on paljon levollisempi, kun ei yritä koko ajan muuttaa jotakin.”

Luota kohtaloon

Vuonna 1995 Minna heräsi opiskelija-asunnossaan Kiotossa siihen, että maa järisi. Hän meni suojaan komeroon. Kun aamu valkeni, Minna kuuli uutisista, että vavahtelu oli ollut vain murto-osa siitä, miten maa järkkyi Kobessa. Yli 6 000 ihmistä oli saanut kaupungissa yön aikana surmansa.

Minnaa maanjäristys liippasi läheltä.

”Kolmea kuukautta aikaisemmin yliopiston professorini, sensei, oli hankkinut minulle opiskelijakommuuniasunnon Kobesta. Sensei oli minulle vihainen, kun pidin oman pääni ja muutin yksin Kiotoon. Olin saanut jo tarpeekseni kimppakämppäelämästä. Maanjäristys tappoi lukuisia Kobessa asuvia opiskelijoita. Olisin voinut olla yksi heistä.”

Maanjäristyksen jälkeen Sensein ja Minnan välit korjaantuivat. Opettaja sanoi, että hänen oppilaallaan on vahva kohtalo. Minna tunsi samoin. Sensei ei tiennyt, että Minna oli käynyt jo kahdesti aiemmin lähellä kuolemaa: 4-vuotiaana tyttönä hän oli vähällä hukkua pudotessaan veneestä, ja parikymppisenä opiskelijana hän joutui opettelemaan uudelleen kävelemään rajun auto-onnettomuuden jälkeen.

”Koin saaneeni kolmannen mahdollisuuden selvittyäni Koben maanjäristyksestä. Kohtalonuskoni vahvistui. Opin ajattelemaan, että minulle käy juuri niin kuin on tarkoitettu. En enää pelännyt elämää.”

Kunnioita keskeneräisyyttä

Japanin estetiikassa on käsite ”fukinsei”. Se tarkoittaa sitä, että vaillinaisissa ja epätäydellisissä asioissa piilee kauneuden korkein muoto. Vanhoissa buddhalaisissa teksteissä on jätetty lukuja kirjoittamatta, koska keskeneräisyys kiihottaa lukijan mielikuvitusta täydellisyyttä enemmän.

Keskeneräisyyden kauneuden hyväksyminen oli Minnalle yksi tärkeimmistä ikuisen viisauden maan opeista.

”Olin nuorempana kova suorittamaan. Japanissa ymmärsin, että ihminen ei koskaan tule valmiiksi. Nykyään osaan olla armollinen itselleni, enkä vaadi enää liikoja.”

Minna sovelsi oppia esimerkiksi kirjoittaessaan uutta kirjaansa. Kun kirja tuli valmiiksi, Minna antoi sen luottavaisin mielin kustannustoimittajan käsiin. Viilaus on osattava lopettaa.

”Minua ei oikeasti haittaa, jos kirjaani jää joitakin kirjoitusvirheitä. Se kertoo vain inhimillisyydestä.”

Armollisuuden ilosanomaa Minna on pyrkinyt siirtämään myös kahdelle teini-ikäiselle ja yhdelle alakouluikäiselle lapsellensa.

”Sanon heille usein, että se riittää, kun tekee parhaansa.”

Minna pitää yhteyttä japanilaisiin ystäviinsä. ”Vaikka japanilaiset peittävät tunteensa muodollisessa kanssakäymisessä, lähipiirissä he ovat erittäin avoimia.” © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Ymmärrä hymyn voima

”Mitä enemmän sattuu, sitä enemmän hymyillään.” Näin opetti Minnalle teemestarin rouva Kioton teekoulussa. Japanilaisessa kulttuurissa ei ole tapana näyttää tunteita muille kuin läheisimmille perheenjäsenilleen.

”Teemestarin vaimon viisaus osui oikeaan hetkeen. Olin tuolloin sydänsurujen vallassa, suomalainen poikaystäväni oli jättänyt minut.”

Minna oivalsi, että viisauteen sisältyi kaksi puolta. Kun pakottaa itsensä hymyilemään vaikeissakin tilanteissa, ohjaa mielensä positiiviseen ajatteluun. Toiseksi tunteiden näyttämisen hillitseminen on kohteliasta kanssaihmisiä kohtaan. Omalla negatiivisuudella ei pidä kuormittaa muita.

Minna sai tuntea tämän erityisesti tehdessään väitöskirjaa Japanissa osana akateemista yhteisöä.

”Ymmärsin, kuinka paljon kuohuntaa meillä Suomessa on työyhteisöissä. Milloin töitä on liikaa, milloin palkka on liian pieni tai työkaveri ärsyttävä. Minusta Suomessa tuodaan työpaikoilla liikaa tunteita esille.

Japanilaiset sosiaaliset normit tekivät Minnan olon turvalliseksi.

”Asioiden hoitaminen on helppoa, sillä jokainen tietää kohteliaisuussäännöt, eikä kukaan vahingossakaan loukkaa toista. Jos japanilainen suuttuu töissä, hän päästelee höyryt ulos vasta kotona. Pidän sitä toisten kunnioittamisena.”

Löydä kiitollisuus

Kolme vuotta sitten Minna valmistui terveydenhoitajaksi. Koska Japanin tutkimuksen pääaine lopetettiin yliopistossa, akateeminen ura tuntui olevan vaakalaudalla. Minnalle oli selvää, että hän ei halua jäädä työttömäksi.

Minna kertoo olevansa uudesta työstään todella innoissaan. Hän saa työskennellä äitien ja muutaman päivän ikäisten vauvojen kanssa.

”Suhtaudun elämänmuutokseeni yhtä suurella kiitollisuudella kuin japanilaiset ystäväni. He ovat sanoneet minulle, että onpa huikeaa, miten monta ammattia saan elämäni aikana kokea. Olen samaa mieltä. Olen saanut asua pienessä tehdaskaupungissa, kokea akateemisen maailman, opettaa, matkustaa, olla kotiäitinä ja nyt koittaa kannatella lapsiperheiden elämää.”

Minnan mukaan kiitollisuus näkyy monin tavoin japanilaisessa kulttuurissa. Moni ihminen löytää zen-buddhalaisten oppien mukaan kiitoksen aihetta kurjuudessakin ja rikkautta puutteessa. Japanilaiset ovat Minnan mielestä pääsääntöisesti nöyriä ja kiitollisia ihmisiä.

”Uskon, että he ovat samalla myös onnellisempia kuin moni meistä länsimaisista ihmisistä. Japanissa oppimani kiitollisuus on onneksi piirtynyt niin syvälle sieluuni, että en ole täysin kadottanut sitä palattuani Suomeen.”

Entä löysikö Minna itsestään kiitollisuuden lisäksi shoshinin, aloittelijan nöyrän mielen?

Ainakin Japani kouli Minnan kärsivälliseksi. Entisestä hötkyilijästä kuoriutui erinomainen odottaja, joka ei hermostu muuttuvista tilanteista.

”Siinäkin mielessä minulla on shoshin, aloittelijan nöyrä mieli, että en luule itsestäni liikoja. Muistutan itseäni aktiivisesti siitä, että en voi millään ottaa maailman kaikkea tietoa haltuun. Silti minun pitää toimia, kuten japanilainen sananlasku sanoo: lähteä matkalle, vaikka vuoren huippua ei koskaan saavutakaan.”

Juttu on julkaistu Kotilääkärissä 3/2018.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti