Kari Hyväkästä tuli Ansa-äitinsä omaishoitaja – Onnea on arki äidin ja naisystävän kanssa saman katon alla

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kari ja Ansa Hyväkkä
Kari Hyväkkä on kasvanut siihen, että eri sukupolvet mahtuvat saman katon alle. Kun hän oli lapsi, isän vanhemmat asuivat heillä. © Silvi Kaarakainen / Otavamedia
Kun Kari Hyväkän äidin vointi romahti, Karille tuli tenkkapoo. Hän halusi äidin muuttavan luokseen. Mutta hyväksyisikö tuore naisystävä, että hänen taloonsa tulisi miehen lisäksi tämän 85-vuotias Ansa-äiti?

Tarkoitus oli hyvä. Kari Hyväkkä, 60, toi kotiin laatikoittain tomaatin, kaalin ja kukan taimia. Niiden parissa äiti Ansa Hyväkkä, 85, voisi puuhailla mielikseen. Olihan äiti koulinut satoja taimia omassa kodissaankin aina kesän alussa.

Ansa yritti Karin mieliksi. Reuman runtelemilla käsillä taimien koulimisesta ei vain tullut mitään.

Sen sijaan Ansa oivalsi jotain. Hänkin oli aina kuvitellut oman äitinsä nauttivan kukkapaljouden parissa touhuamisesta.

”Vasta nyt ymmärrän, ettei se tainnutkaan olla äidin suurimpia riemuja loppuvuosina. Minullakaan ei ole enää minkäänlaista tarvetta kukkiin. Aika aikaansa kutakin”, Ansa sanoo.

Menneisyyttä on myös yksin asuminen peltojen keskellä Orimattilan Virenojalla. Ansa muutti tammikuussa Karin ja hänen avovaimonsa Anne Virneksen, 49, luo Lahteen, kun äkillinen sairaus vei voimat. Asumiskuvio on vaatinut sopeutumista jokaiselta.

”Kolmio on vaativa kuvio”, sanoo Kari.

Appivanhemmat hoidossa

Ansa oli 24-vuotias muuttaessaan miehensä Eeron kanssa tämän kotitilalle vuonna 1961. Kari oli syntynyt kaksi vuotta aiemmin, Marja syntyi vuonna 1962.

Eeron vanhemmat jäivät asumaan yläkertaan. Yhteiselo sujui riidoitta, vaikka se ei aina ollut helppoa. Ansan mielestä kotona oli tavallaan aina vieraita.

Ansa valmisti ruoat, pesi pyykit ja siivosi. Appiukko auttoi maatilan töissä ja lasten kaitsemisessa, mutta anoppi oli mielestään osuutensa tehnyt synnytettyään yhdeksän lasta.

Ansa hoiti appivanhempiaan parikymmentä vuotta. Nyt hän on siitä tyytyväinen.

”Se antaa pientä lohtua, kun nyt olen itse hoidettavana. En tunne olevani ihan niin suuri taakka.”

Appivanhempien kuoltua ja lasten aikuistuttua Ansa ja Eero jäivät maatilalle kahdestaan.

Kun Eero sairastui keuhkosyöpään, Ansa hoiti häntä kotona paria viimeistä kuukautta lukuun ottamatta. Eero kuoli kesällä 2016.

”Isän kuoleman jälkeen tiesin, ettei äiti tule pärjäämään kotona yksin loppuun asti”, sanoo Kari.

Kari ja Ansa Hyväkkä

Kari Hyväkän mielestä tilanne olisi mutkikkaampi, jos Ansalla olisi muistisairaus. ”On hienoa, että äidin järki on tallella, vaikka kroppa on romuna.” Silvi Kaarakainen / Otavamedia

Kuin sulaa tinaa

Ansa sairastui reumaan 33-vuotiaana. Tauti iski ankarimmin käsiin, joita operoitiin ensimmäisen kerran 70-luvulla. Nyt sormet ovat pysyvästi vaurioituneet, tunnottomat ja käyttökelvottomat. Tunto on alkanut kadota myös varpaista ja jalkapohjista. Lonkissa ja polvissa on tekonivelet, tulehdus kalvaa olka- ja kyynärpäissä.

”Pidin silti huolta huushollista enkä tarvinnut rollaattoria vielä viime vuonna. Perunoita en pystynyt kuorimaan, mutta ruoan lämmitin ja hoidin tiskit.”

Kari toi kaupasta ruokaa. Marja kävi tekemässä keittoja, joita Ansa lämmitti.

Tammikuussa tilanne muuttui yhden yön aikana. Ansalle puhkesi illalla vaikea keskikorvantulehdus, eivätkä jalat aamulla enää kantaneet. Tarvittiin kaksi miestä taluttamaan hänet taksiin, joka vei sairaalaan.

”Olin kuin sulaa tinaa.”

Karin mielestä kyse oli myös aliravitsemuksesta ja elimistön kuivumisesta. Jääkaapissa oli ruokaa, mutta Ansa ei muistanut syödä.

Viiden sairaalavuorokauden jälkeen Ansaa oltiin kotiuttamassa, vaikka hän ei kyennyt kävelemään edes rollaattorin turvin ilman apua.

”Jo sairaalassa mietin, miten pystyn sytyttämään tulen hellaan, kun se oli ollut vaikeaa jo ennen sairastumista.”

Silti hän olisi mieluummin palannut yksin kotiin kuin mennyt palvelutaloon.

Terveyshuolien keskellä se tuntui kuitenkin ainoalta mahdollisuudelta.

”Olen katsonut kuvia, joissa vanhukset istuvat pyöreän pöydän ympärillä, eikä se kiehtonut ollenkaan. Ajatus palvelutalosta tuntui vaikealta. Mutta pakko sinne olisi ollut muuttaa, jos vaihtoehtoa ei olisi ollut. Kari sanoi jyrkästi, että missään tapauksessa et palaa kotiin.”

Kari ei kuitenkaan voinut ehdottaa Ansalle heti, että tämä muuttaisi hänen luokseen.

”Ansalle ei kiukutella”

Annen ja Karin suhde on nuori. Kari tutustui Anneen keväällä 2016 ja muutti tämän kanssa nopeasti yhteen Annen lunastettua lapsuudenkotinsa. Arki ei ole ehtinyt rutinoitua, eivätkä kulmat hioutua.

”Isovanhemmat asuivat meillä, kuten maalla oli tapana siihen aikaan. En silti voinut pitää itsestään selvänä, että myös Annen mielestä sukupolvien yhdessä asuminen olisi mahdollista.”

Anne piti ajatusta hyvänä. Talossa oli käyttämätön makuuhuonekin. Sääntöjä sovittiin vain yksi: Ansalle ei kiukutella.

”Sanoin Annelle, että me elämme omaa elämäämme sellaisena kuin se on. Äidin asuminen luonamme ei saisi muuttaa sitä. Mutta tietenkään elämä ei pysynyt entisenlaisena.”

Anne ja Ansa

Anne Virnekselle (oik.) oli heti selvää, että Ansa Hyväkkä muuttaa heidän luokseen sairaalasta päästyään. ”Ehdotin jo syksyllä, että hän tulisi tänne talveksi.” Silvi Kaarakainen / Otavamedia

Kodinhoitajat käyvät Ansan luona kolme kertaa päivässä: aamulla kello 8-10, päivällä kello 12-14 sekä illalla kello 18-20. He pääsevät sisään ovikelloa soittamatta, koska heillä on koodi ulko-oven turvalukkoon.

Jatkuva vieraiden ihmisten virta on vaatinut totuttelua.

”Suihkuun ei voi kävellä vähissä vaatteissa, koska ovesta toi tulla ventovieras ihminen”, Anne mainitsee.

Kodinhoitajat vastaavat Karin noutamien lääkkeiden annostelusta. Aamuisin he vetävät sukat Ansan jalkoihin, petaavat sängyn ja auttavat aamiaisen kanssa. Muilla käynneillä he lämmittävät jääkaapissa valmiina olevan ruoan ja varmistavat, että se tulee syödyksi.

Annen työ kaukoliikenteen konduktöörinä on epäsäännöllistä ja vie hänet useaksikin päiväksi reissuun. Kari on työssä enää satunnaisesti myytyään yrityksensä. Sen vuoksi päävastuu ruoanlaitosta on hänellä.

”Äidin sääntö on, ettei samaa ruokaa syödä kahta kertaa peräkkäin.”

Ateriapalvelua ei ole harkittu.

”Äiti on tehnyt aina hyvää ruokaa. Laitosruoka ei vastaa sitä. Ateriapalvelulle ei voi myöskään esittää omia toiveita. On syötävä sitä, mitä tuodaan.”

Ansa on tyytyväinen Karin keittotaitoihin.

”Kari on oppinut laittamaan ruokaa maailmalla. Ei hän vielä kotona asuessaan osannut.”

Jokaisella edessä

Ansa ei olisi ehdottanut itse Annen ja Karin luokse muuttamista.

”Tämä on Annen koti, enkä oikeastaan edes tuntenut häntä vielä.”

Ansa epäili rikkovansa tuoreen parin rauhan.

”Syntyi kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Sitten on pitänyt ajatella järjellä, mitkä ovat mahdollisuuteni. Annekin on suhtautunut kivasti täällä olooni.”

Avun tarvitseminen ja vastaanottaminen ei ole silti helppoa.

”Jollain lailla mietin, että mitä Luoja on ajatellut riisuessaan vanhan ihmisen. Ei sitä ymmärrä, miltä vanhuus ja sairaus tuntuvat, ennen kuin on itse tällainen. Se on ikävä paikka, mutta jokaisella edessä.”

Kari on seurannut Ansan mielialojen vaihteluja.

”Äiti kävi aallonpohjassa. Sitten tuli sopeutumisvaihe, jolloin ajatukset lainehtivat kuin vuoristoradassa. Välillä suutuin, koska mitään hätää ei ollut.”

Karin silmät kostuvat.

”Surullisinta on muistaa, minkälainen äiti oli ennen. Hän teki aina kaiken itse, mutta nyt ei kykene ottamaan kuppia kaapista.”

Kari Hyväkkä

Kari epäilee, ettei kahden sukupolven yhdessä asuminen olisi mahdollista muualla kuin omakotitalossa. ”Kerrostalokolmiossa voisivat päät kolkata yhteen.” Silvi Kaarakainen / Otavamedia

Harmonian merkitys

Jokin aika sitten Kari toi silakkafileitä, joita pyysi Ansan valmistamaan. Se onnistui paremmin kuin kukkien kouliminen.

”Äidillä pitää olla virikkeitä. Olen kysynyt, että mennäänkö kirkkoon tai taidenäyttelyyn. Toistaiseksi hänelle on riittänyt luonnon seuraaminen pihalla.”

Makuuhuoneet ovat omia ja takkahuone Karin valtakunta. Olohuoneessa Anne ja Ansa katsovat yhdessä televisiosta uutisia, lauluohjelmia ja visailuja, kun Kari seuraa toisessa huoneessa tietokoneelta Hercule Poirot -sarjaa.

Kuten useimpien vanhempien ja lasten välillä, sanomista tulee nukkumaanmenoajoista.

Ansa komentaa vanhasta tottumuksesta Annea ja Karia petiin, jos nämä valvovat hänen mielestään liian myöhään. Silloin Kari kivahtaa: ”Aina olet komentamassa ja puuttumassa meidän asioihin.”

Riidaksi asti sanominen ei yllä.

”Nuorilla on toisenlaisia tapoja ja tottumuksia kuin meillä vanhoilla rankuilla”, tuumaa Ansa.

Mikä yhdessä asumisessa on vaikeinta? Kari korostaa harmonian merkitystä.

”Kun äiti ja Anne tulevat toimeen keskenään, minulla on hyvä olla. Kysymys on siitä, onnistunko huomioimaan riittävästi molemmat. Jos juttelen äidin kanssa, jääkö Anne toiseksi? Yhteinen taipaleemme on vasta lyhyt, ja olen yrittänyt välttää keskusteluja, joissa Anne tuntisi itsensä ulkopuoliseksi.”

Kari ei ole ehkä vielä oivaltanut, kuinka läheisiä naisista on tullut.

Anne kertoo kuuntelevansa mielellään tarinointia Karin ja Ansan menneisyydestä.

Niiden kautta hän oppii molemmista koko ajan uutta. Hän nautti myös kahdenkeskisistä keskusteluista Ansan kanssa.

”Oma äitini oli pidättyväinen, enkä voinut puhua hänen kanssaan yhtä avoimesti. En tainnut halatakaan häntä lapsuusvuosien jälkeen.”

Eräänä iltana Anne ja Ansa nauttivat yhdessä muutaman punaviinilasillisen.

”Oli ihan pakko rutistaa Ansaa. Se tuntui tosi hyvältä.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 7/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X