Kehitysvammaisen Henriikan, 23, murrosikä tuli keinotekoisesti: ”Nyt kiltti tyttö näyttää tunteensa”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Pärssisten perheessä nauretaan paljon. "Henriikalla on hulvaton huumorintaju", Tuula-äiti sanoo. © Jussi Partanen
Henriikka Pärssinen on vammainen nuori, jolle murrosikä tuli keinotekoisesti, mutta oireet ovat samat kuin muillakin.

Henriikka Pärssistä raivostuttaa. Äiti on taas huomauttanut siitä, että oma huone pitäisi tuulettaa. Henriikan suusta pääsee äkäinen ärähdys. Välillä äiti osaa olla niin rasittava.

Pienen kuohahduksen voi panna murrosiän piikkiin. Henriikka on 23-vuotias, ja hänen murrosikänsä käynnistettiin keinotekoisesti kuusi vuotta sitten.

Lähipiirillä oli totuttelemista, kun kiltti tyttö alkoi näyttää kaikki tunteensa.

Henriikka sairastaa parantumatonta Charge-oireyhtymää. Oireet olivat alusta asti selkeät: sydänvika, kasvun ja kehityksen viive, pieni leuka ja ahdas nielu. Henriikan vasen korva on kuuro, ja oikea kuulee kuulolaitteen avulla. Vasen silmä on sokea, eikä hänellä ole syvyysnäköä. Siksi Henriikka kulkee esimerkiksi portaissa varovasti.

Pikkulapsi-iässä sairaalasta tuli Henriikan toinen koti. Sydänleikkaus seurasi toistaan. Isoin leikkaus kesti kahdeksan tuntia. Sen aikana Tuula-äiti järjesti ajatuksissaan monet hautajaiset. Hän oli varma, ettei enää näe tytärtään elossa.

Tässä sitä kuitenkin ollaan: isossa kokemäkeläisessä omakotitalossa, kinaamassa huoneen tuulettamisesta yhden myöhäismurrosikäisen kanssa.

”Äitini totesi aikoinaan, ettei Henriikkaa kiltimpää lasta ole. Hän on ollut melkein liian kiltti. Samaa palautetta on tullut kouluista ja asuntoloista. Nyt tilanne on muuttunut, sillä hormonilääkitys on tuonut parikymppiselle nuorelle naiselle murrosiän oireita”, Tuula Pärssinen sanoo.

Päässä pihisee

Hormonitoiminnan hiljaiselo on Charge-tytöille tyypillistä. Kun Henriikka tuli ikään, jossa kuukautiset normaalisti alkavat, hänessä ei ollut vielä mitään naiseuden merkkejä. Ilman fyysistä murrosikää vaihdevuodet olisivat iskeneet jo nuorena ja luusto olisi haurastunut ennen aikojaan.

Hormonilääkitys aloitettiin, kun Henriikka oli 17-vuotias. Hän saa kolmen kuukauden välein keltarauhashormonia ja päivittäin estrogeeniä. Ilman hormoneja hän olisi pysynyt ulkoisestikin pikkutyttönä. Lääkitys toi kuukautiset ja pituuspyrähdyksen. Nyt Henriikka on 160-senttinen.

Kaikki naiset ovat kuulleet kyllästymiseen asti miesten vitsiä huonolla tuulella olevasta naisesta: ’sillä on varmaan kuukautiset’.

”Meillä vitsi on nyt konkretisoitunut”, Tuula virnistää.

Ensin perhe ei tajunnut, mistä Henriikan yhtäkkiset känkkäränkkäkohtaukset johtuivat, mutta nyt Henriikka tiedostaa itsekin, että ne johtuvat hormoneista. Äidistä muutos on tuntunut myllertävältä.

”Ehkä tunnemyrsky on tavallista rajumpi, kun se tulee kolmen kuukauden välein. Siihen latautuu koko kolmen kuukauden paha olo.”

Henriikka itse huomaa, että suunnilleen kolmen kuukauden välein päähän pulpahtelee kurjia muistoja menneisyydestä.

”Jos joku puhuu minulle, en jaksa keskittyä. Päässä pihisee, ja tuntuu, että kohta räjähdän. Nyt olen oppinut pidättämään räjähdyksen. Ajattelen vain, että rauhoitu, se menee ohi”, Henriikka kertoo.

Samat tunteet kaikilla

Kehitysviiveen vuoksi Henriikka on käynyt suurimman osan kouluvuosistaan tuetussa tai mukautetussa opetuksessa. Nyt hän opiskelee toista vuotta kodinhuoltajaksi Jyväskylän Bovallius-ammattiopistossa, joka on erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden oma koulu. Viikot Henriikka asuu asuntolassa.

”Ennen olin etenkin oman perheen ulkopuolella aina arka ja hiljainen. Yläkoulun jälkeen muutin opiskelemaan Espooseen, ja minulla oli kova ikävä entisiä koulukavereita. En uskaltanut kertoa kenellekään tunteistani. Vaikka joskus tuntui pahalta, hymyilin vain kaikkeen”, Henriikka muistelee.

Jos joku kysyi, onko kaikki hyvin, Henriikka vakuutti, että tietysti on. Sisimmässään hän oli kiukkuinen, koska oli joutunut eroon tutuista kavereista. Yksin ollessa itketti. Murrosikä oli käynnistetty vähän aiemmin, ja tunnemyllerrys ahdisti.

”Myöhemmin minusta tuli avoimempi, ja minua on kaduttanut, että pidin kaiken sisälläni.”

Puolitoista vuotta sitten Henriikka aloitti opinnot Jyväskylässä. Samoihin aikoihin hän kaatui pyörällä ja loukkasi oikean polvensa. Sosiaalinen nuori nainen muuttui taas varautuneeksi. Kävelykepit nolottivat – eihän kukaan muu kulje sellaisten kanssa. Kaikki muut olivat normaaleja, ja kaikki varmasti tuijottavat. Niin Henriikka uskoi.

”Helposti ajatellaan, että vammainen ihminen on tyytyväinen kaikkeen. Kun hänellä on kipuja tai vaikeuksia, heräävät ihan samat tunteet kuin kenellä tahansa. Vammaisellakin voi olla itsetunto-ongelmia”, Tuula muistuttaa.

Tyttärelleen hän sai toitottaa, että liikkumisen apuvälineitä käyttää aika moni muukin. Osa jopa pysyvästi.

Nyt jalka on kuntoutunut paremmaksi ja Henriikka saanut mukavan kämppiksen. Hän uskaltaa puhua sekä kivoista että kurjista asioista. Ja puhetta riittää.

Tunteitaan Henriikka purkaa eniten kämppiksen ja muiden kavereiden kanssa. Vanhempien ja sisarusten kanssa jutellaan lähinnä käytännön asioista.

”Isosiskoni Even kanssa käyn vesijuoksemassa. Viime vuosina olen tutustunut siskoon paremmin”, Henriikka kertoo.

”Sisko on realisti ja pudottaa Henriikkaa välillä maan pinnalle”, Tuula hymyilee.

Hän tarkoittaa esimerkiksi yksin asumista.

”Jes, pääsen asuntolaan”

Viime keväänä Henriikka halusi muuttaa koulun asuntolasta omaan asuntoon. Pari luokkakaveriakin asui omillaan, ja se kuulosti ihanalta.

Vanhemmat selittivät yksityisessä vuokra-asunnossa asumisen plussat ja miinukset perin juurin.

”Itsenäistymisvimma ja murrosiän kuohut taisivat olla pahimmillaan. Henriikasta tuntui, että vanhemmat ilkeyttään eivät päästä häntä omaan asuntoon. Minä sanoin, että kaikki Suomen opiskelijat vetäisivät lipun salkoon, jos saisivat koulun puolesta ilmaisen asunnon. Vuokralla asuminen tulee sinunkin eteesi lähivuosina varmasti”, Tuula sanoo.

Sitä hän toivookin. Hän ei aio paapoa tytärtään liikaa.

”Vertaistoiminnassa olen tavannut perheitä, joissa aikuinen lapsi ei ymmärrä, että voisi muuttaa omilleen. Tai vanhemmat eivät anna hänen muuttaa, koska pelkäävät, pärjääkö hän. Mielestäni jokaisella on oikeus omaan kotiin. Me vanhemmat emme ole ikuisia. Kamalin vaihtoehto on jäädä nelikymppisenä tyhjän päälle, kun vanhemmat kuolevat tai joutuvat palvelutaloon. Elämä romahtaa, kun joutuu siinä vaiheessa muuttamaan lapsuudenkodistaan.”

Tuulan mielestä normaali siirtymäikä sopii vammaisellekin ihmiselle. Ei se tarkoita, että vanhemmat hylkäävät – Suomessa nyt vain on tapana, että kotoa lähdetään viimeistään 25-vuotiaana.

Henriikka on jo tottunut itsenäiseen elämään opiskelukaupungissa. Vain viikonlopuiksi hän tulee vanhempien luo Kokemäelle. Ajatus kokonaan vanhempien luona asumisesta ei houkuta.

”Jossain vaiheessa alkaisi potuttaa ja ärsyttää, kun koko ajan napistaan huoneen tuulettamisesta ja imuroimisesta. Nykyäänkin ajattelen joskus viikonlopun jälkeen, että jes, pääsee asuntolaan.”

Taannoisen asumiskeskustelun jälkeen Henriikka on huomannut, että vuokralla asuvan koulukaverin rahat ovat toisinaan tiukassa.

”Haluan silti jossain vaiheessa omaan asuntoon, mutta omakotitaloa en ikinä hanki! Omassa kodissa kukaan ei tule napisemaan.”

Tuulaa naurattaa. Hän vannoo kyttäävänsä tyttären kotitöitä niin kauan kuin hänessä henki pihisee.

”Joskus vielä kaipaat sitä, että joku tulee napisemaan.”

Raju ero entiseen

Pärssisillä vammainen lapsi ei ole kasvanut pumpulissa. Sisaruksia on yhteensä neljä, ja myös Henriikan pikkuveli on erityislapsi. Tuula sanoo, että erityisyydet eivät lapsenakaan saaneet etuoikeuksia. Eikä Henriikka koe olleensa lellikki. Kodin ulkopuolisessa asioinnissa hän on vain tarvinnut enemmän apua kuin sisarukset.

Vaikka Tuula iloitsee Henriikan itsenäistymisestä, välillä tuntuu, että tytär on kiittämätön. Vanhemmat ovat tehneet valtavan työn, jotta vakavasti sairas lapsi, nyt jo nuori aikuinen, voi elää niin normaalia elämää kuin mahdollista.

”Toinen vain pitää sitä napinaansa ja nupinaansa, vänkää ja panee hanttiin. Välillä on ladattava, että lopeta nyt, tämä asia on käsitelty. Jokainen äiti ja isä rakastaa lastaan, mutta joinain päivinä kyllä vihaakin. Tunteet ovat niin lähellä toisiaan. Murrosiässä omatkin tunteet menevät vuoristorataa, ja välillä vanhempi vaipuu samaan alhaisuuteen kuin murrosikäinen”, Tuula miettii. Ero entiseen on raju, muttei se ylikiltti tyttö sentään ole kokonaan muuttunut kiukkuiseksi jankkaajaksi.

”Henriikalla on hulvaton huumorintaju. Hän on edelleen iloinen ja positiivinen, mutta hänestä on tullut aikuinen. Hän on tunnollinen mutta vähän huonomuistinen”, Tuula sanoo.

Henriikka naurattaa. Ai muka vähäsen!

Kävelylenkit ovat äidin ja tyttären kahdenkeskistä aikaa. He kulkevat Siri-koiran kanssa ja juttelevat.

Kun Henriikka vielä opiskeli Espoossa, hän soitti usein äidille muistutussoiton: ’Salkkarit alkaa pian, muista katsoa!’ Jälkeenpäin pohdittiin yhdessä jakson tapahtumia ja sarjan henkilöiden ratkaisuja. Enää kumpikaan ei seuraa Salattuja elämiä.

X