Kirje väärälle ihmiselle vei Paulan yli sadan kirjeen mittaiselle elämänmatkalle – ja lopulta esikoiskirjailijaksi

Kaikki alkoi merkillisestä sattumasta.

Pari vuotta sitten Paula Nivukoski halusi lähettää kirjeen ystävälleen, johon oli tutustunut opiskeluaikoinaan Vaasan yliopistossa. He olivat olleet yhteydessä lähinnä puhelimella viestitellen.

”Minulle tuli sellainen olo, että haluan kirjoittaa kirjeen, koska siinä pääsee eri tasolle. Kirje on kuitenkin kokonaisuus, toisin kuin semmoinen puhelimella viestittely, joka ei varsinaisesti ala tai lopu koskaan”, Nivukoski, 33, sanoo.

Hän oli itse hiljattain eronnut ja asui omakotitalossa Laihialla kahden lapsensa kanssa.

Kirjeessään Nivukoski kertoi, mitä ystävä merkitsee hänelle. Sitten hän etsi ystävänsä osoitteen verkkopalvelusta.

Kävi kuitenkin niin, että hän otti ylös väärän ihmisen osoitteen: nimi ja kaupunki olivat kyllä oikein, mutta kyseessä oli ystävän kokonimikaima.

Kirjeen vastaanottaja tietysti avasi kirjeen, olihan kuoressa hänen oma nimensä ja osoitteensa. Huomattuaan, ettei kirje ole hänelle, hän teki salapoliisityötä netissä ja sai yhteyden Nivukosken ystävään. He tekivät treffit, ja ystävä sai kirjeensä. Kaikki siis hyvin.

Paitsi että asia jäi vaivaamaan Nivukoskea.

”Mietin, kokiko se kirjeen saanut ihminen olleensa jotenkin väärä ihminen. Eihän hän ollut väärä ihminen, vaan kirje oli hänelle väärä.”

Niinpä Nivukoski kirjoitti uuden kirjeen ihan tarkoituksella ihmiselle, jolle alun perin lähetti kirjeen vahingossa.

Se vei hänet yli sadan kirjeen mittaiselle matkalle – ja lopulta esikoiskirjailijaksi.

Sanat, jotka tarvitsin

Kirjoittaminen sinänsä on Paula Nivukoskelle sangen luonnikasta.

Viljelijäperheen nuorin tytär Isostakyröstä on viestinnän ja suomen kielen kaksinkertainen maisteri. Työkseen hän toimii tuntiopettajana Vaasan yliopistossa.

Rustatessaan kirjettä tuiki tuntemattomalle ihmiselle Nivukoski joutui kuitenkin heittäytymään tekstiin aivan eri tavalla. Piti uskaltaa olla avoin ja yrittää kuvitelmissa kohdata toinen ihminen, josta ei tiennyt juuri mitään.

Se oli niin kiehtovaa, että Nivukoski sai idean: hän kirjoittaisi sata kirjettä tuntemattomille, koska sattui olemaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi.

Nivukoski julkisti projektinsa Twitterissä, jossa kuka vaan sai pyytää häneltä kirjettä joko itselleen tai jollekin toiselle.

Paula Nivukosken juuret ovat syvällä Isonkyrön mullassa. Lapsuudenkodin seinällä on isoäidin muotokuva. Marko Koivuporras / Otavamedia

Kirjeitä kertyi vuoden mittaan lopulta enemmänkin.

Pyynnöt olivat hyvin erilaisia, osa liikuttavia. Eräs mies halusi Nivukosken kirjoittavan kirjeen ex-vaimolleen, jolta hän halusi pyytää anteeksi mutta koki, ettei hänellä ollut siihen oikeutta. Joku taas pyysi lohdun sanoja omaishoitajana toimivalle ystävälleen.

Nivukoski keräsi kirjepyynnöt vihkoon ja valikoi sieltä aina uuden kohteen, uuden tuntemattoman, jonka kanssa kulki mielessään hetken ja mietti, mitä juuri tämä ihminen tarvitsisi. Kirjeet eivät olleet kovin pitkiä, ehkä parin käsinkirjoitetun sivun mittaisia.

”Siinä oli usein niin kova henkinen lataus, ettei kirjeitä voinut kirjoittaa kuin yhden, korkeintaan kaksi illassa.”

Jotkut vastasivat kirjeeseen ja kertoivat, että Nivukoski oli kirjoittanut juuri ne sanat, joita he olivat tarvinneet.

”Ihan hiljattain eräs kirjeen saanut laittoi viestin, että kantaa edelleen laukussaan minun kirjoittamaani kirjettä, ja kun kerroin tämän Twitterissä, moni muukin kertoi samaa.”

Nivukoski arvelee, että kirjeet tuntuivat ihmisistä merkityksellisiltä, koska nykyään viestiminen on niin nopeaa, ettei toisen ihmisen ääreen ehditä kunnolla pysähtyä.

Traagisin tapaus oli itselleen kirjettä pyytänyt nuori nainen, joka oli vakavasti sairas ja menehtyi ennen kuin Nivukoski ehti kirjoittaa hänelle.

Nivukoski kirjoitti hänelle silti ja kätki kirjeen lomamatkallaan Sveitsissä alppipolun varteen.

Rohkeutta unelmoida

Kirjeitä kirjoittaessaan Paula Nivukoski joutui vaientamaan äänen, joka intti hänen sisällään, että kuka muka sinun lauseitasi haluaisi lukea.

”Olihan siinä se riski, että joku pitää hölmönä. Mutta joku pitää hölmönä joka tapauksessa. Se, miten paljon joku sai niistä kirjeistä, antoi rohkeutta kuunnella itseä. Aloin ajatella enemmän sitä, mitä haluan tehdä ja mistä unelmoin.”

Kesken kirjeprojektinsa Nivukoski rohkeni kaivaa esiin romaanikäsikirjoituksensa, joka oli lojunut pöytälaatikossa pari vuotta.

Hän oli osallistunut isoäitinsä elämään pohjautuvalla tekstillä erääseen kirjoituskilpailuun siinä kuitenkaan menestymättä. Sen jälkeen hän oli ajatellut, että kustannussopimuksen saa niin harva, että on turha edes yrittää.

Nyt hän antoi itselleen luvan muokata tekstiä ja lähettää sen kustantamoihin.
Kustannussopimus tehtiin vielä saman vuoden lopulla. Romaani Nopeasti piirretyt pilvet ilmestyi helmikuussa Otavan kustantamana.

Romaanissakin kirjoitetaan kirjeitä – Atlantin yli.

Kirjeprojektia varten Paula Nivukoski hankki oman sinetin, jossa on P-kirjain. Marko Koivuporras / Otavamedia

Kyyneliä puurossa

Pirä sinä tila suvus, isä sanoo tyttärelleen Paula Nivukosken esikoisromaanissa.

Niin sanoi oikeastikin Nivukosken tilan isäntä tyttärelleen Susannalle ennen kuolemaansa.

Talo Kyröjoen rannalle Isoonkyröön oli rakennettu 1840-luvulla. Vuonna 1896 syntynyt Susanna oli vain noin viidentoista, kun hän joutui ottamaan vastuun tilasta. Isä, äiti ja sisarpuolikin olivat kuolleet.

Susanna oli Paula Nivukosken isoäiti. Romaanissa hänet on nimetty Liisaksi, ja joitakin yksityiskohtia on muutettu. Pääosin romaani noudattelee kuitenkin Susannan vaiheita.

Susanna meni naimisiin, toi taloon isännän ja sai hänen kanssaan pojan ja kaksi tytärtä.

Kun lapset olivat vielä aivan pieniä, aviomies lähti siirtotyöläiseksi Amerikkaan vuonna 1923.

Moni oli Pohjanmaalta jo aiemmin lähtenyt ja tullut takaisin enemmän tai vähemmän vaurastuneena. Niin piti Susannan miehenkin palata, mukanaan lihava palkkapussi, jolla tilanpito ja perheen elättäminen helpottuisivat.

Monena vuonna mies lähetti ennen joulua perheelleen kirjeen, jossa hän lupasi tulla jouluksi kotiin.

Joulut tulivat ja menivät. Miestä ei kuulunut. Ehkä hän ei ollut saanut tarpeeksi rahaa kokoon, tai ehkä hän oli ne pelannut tai juonut.

”Ajattelen, että hän olisi halunnut tulla takaisin, mutta ei ollut rahaa. Tuskin hän ilkeyttään kirjoitti, että tulen jouluksi”, Nivukoski sanoo.

Susanna oli jälleen yksin tilansa kanssa, helmoissaan kolme lasta. Tyttäret ovat myöhemmin kertoneet, miten isää oli ikävä.

”Oli keitetty puuroa niin, että kyyneleet olivat valuneet kattilaan.”

Susanna otti miehestä eron, rakennutti tilalleen komean navetan ja tapasi uuden miehen, Paula Nivukosken isoisän.

Sitä Nivukosken romaani ei kerro, että vuosikymmeniä myöhemmin Amerikkaan lähtenyt mies palasi Isoonkyröön. Kerran hänelle järjestettiin tapaaminen Susannan kanssa.

Mitä siellä kahden kesken puhuttiin, ei tiedä enää kukaan.

Susanna kuoli 1990, kun Paula Nivukoski oli 5-vuotias.

”Muistan vain arvokkaan naisen, josta huokui lempeys ja viisaus.”

Paula Nivukosken isoäiti Susanna äitinsä, isäpuolensa ja pikkusisarpuolensa kanssa. Marko Koivuporras / Otavamedia

Keskellä peltoa

Pohjanmaalta pois lähteminen ei ole ollut Paula Nivukoskelle koskaan vaihtoehto. Juuret ovat niin syvällä ja vahvat, hän sanoo.

Nivukoski asuu edelleen Laihialla, parinkymmenen kilometrin päässä Isostakyröstä, jossa jo iäkkäät vanhemmat edelleen viljelevät suvun tilaa.

Jossain vaiheessa Nivukoski aikoi sukutilan jatkajaksi. Hän on suorittanut maisterintutkintojensa jatkeeksi viljelijäntutkinnonkin Ilmajoen maatalousoppilaitoksessa. Avioeron myötä suunnitelma hiukan mutkistui. Moneen tilan työhön tarvitaan kuitenkin kaksi ihmistä.

Tavallaan hänen pitäisi siis tehdä kuin Susanna: ottaa yksin tila haltuun. Toisaalta nykynaisella on paljon enemmän vaihtoehtoja kuin hänen isoäidillään oli.

Nivukoski kokee syvää yhteyttä omaan maahan – suvun tilaan ja peltoihin.

”Jo ihan pikku kersana istuin traktorissa isän kanssa, nojasin päätäni sivuikkunaan ja katselin sitä peltoa ja mietin, miten se on ollut siinä aina. Vieläkin koen ehkä eniten vapautta silloin, kun pellot tarkastetaan aina heinäkuussa hukkakauran varalta. Ne kierretään läpi monta kertaa kävellen ja poimitaan rikkakasvit käsin. Se kulkeminen siellä hitain askelin, keskellä isoa peltoa, kun saa pitää käsiä viljan päällä ja se tuoksuu, se on ihanaa.”

Maa on se, joka pysyy. Sen päällä ihminen kulkee, ja kun yksi jää juurilleen, toinen lähtee.

Paula Nivukoski ymmärtää, ettei häntä olisi, jos isoäidin ensimmäinen mies olisi tullut Amerikasta takaisin.

Kohtalo voi olla oikukas, ja joskus matkan varrelle osuu sattuma. Kuten väärään osoitteeseen lähetetty kirje.

”Miten merkillisten tapahtumien seurauksena kukin meistä ylipäätään on maailmassa.”