”Tarvitsemme hyvin pienen arkun” – Päivi selvisi lapsenlapsen kuolemasta tukeutumalla toisiin, mutta moni isovanhempi kätkee surunsa
Päivi Soikkelin tyttärentytär eli vain kuusi viikkoa. Lapsenlapsen menettäneet isovanhemmat kokevat usein, ettei heidän surulleen ole luonnollista paikkaa. Päivi auttaa vertaisiaan suremaan muistamalla.
Päivi Soikkeli on jyväskyläläinen taiteilija ja vertaisohjaaja, jonka mielestä lapsenlapsen kuolemasta ei tarvitse "päästä yli".
Joulun alla vuonna 2009 Päivi Soikkeli sai kortin tyttäreltään. Sen välissä oli ultraäänikuva. Päivin ja koko suvun ilo ja onni oli mittaamaton. Päivillä oli kaksi lapsenlasta poikansa perheestä, mutta tytär Minna oli miehensä Artun kanssa toivonut lasta jo vuosia siinä onnistumatta.
Rakenneultra raskauden puolivälissä paljasti, että pieniä syitä huoleen saattoi olla. Oli poikkeamaa. Lääkäri kuitenkin vakuutti, että liikaa ei kannattanut murehtia. Se mikä voi näyttää ensimmäisessä ultrassa rakenteelliselta vialta, voi lapsen kehittyessä korjaantua. Eikä vauvan tilassa näkynyt muutenkaan mitään hälyttävää.
Minna jatkoi neuvolassa käymistä, ja suku iloitsi uudesta tulokkaasta. Kesän saapuessa raskaus oli jo pitkällä.
Viimeisessä synnytystä edeltävässä tarkastuksessa Minnaa hoiti kuitenkin lääkäriopiskelija, jonka sanat muuttivat kaiken: tiedättehän te, ettei tämä lapsi tule elämään kohdun ulkopuolella?
Liina oli niin kaunis lapsi
Selkäkivut olivat käyneet niin piinallisiksi, että Päivin oli täytynyt jäädä eläkkeelle perhetyöntekijän tehtävästään. Kuin johdatuksesta päivät olivat äkkiseltään vapaita järjestää niin kuin hän itse halusi. Päivi päätti matkustaa Jyväskylästä Tampereelle tyttärensä tueksi.
”Maailmankaikkeus järjestää joskus asioita sillä tavalla”, Päivi sanoo.
Minna oli yhä opiskelijalääkärin sanoista murtunut, eikä hän halunnut laittaa vauvalle kotia. Päivi vakuutti tytärtään, että vauva voi silti olla tulossa. Olihan pienokaisella oltava omat tavarat siltä varalta, että kaikki meneekin hyvin. Vain vaunut oli siihen mennessä ehditty ostaa.
Minna myöntyi, ja yhdessä he hankkivat lapselle sängyn ja vastasyntyneen vaatteita. Päivi vietti tyttärensä luona viimeisen kuukauden ennen synnytystä.
Tyttövauva syntyi 12. elokuuta 2010. Hän oli kaunis, ihan tavallisen ja terveen näköinen lapsi. Sai yhdeksän pistettä. Parkaisi syntymänsä jälkeen. Vanhemmat päättivät antaa tytölle nimeksi Liina.
Sairaalassa selvisi, että Liinalla oli aivoissa turvotusta. Sen tasaamiseksi korvan taakse asennettiin aivokammiosuntti, pieni silikonimuovinen laite, joka kanavoi aivoihin patoutuvaa veriaivonestettä.
Suntin kanssa voi elää normaalia elämää – tämän Päivi tiesi kokemuksesta, sillä hän oli tehnyt paljon töitä kehitysvammaisten kanssa.
Päivi tapasi Liinan ensi kertaa, kun tyttö tuli vanhempiensa kanssa sairaalasta kotiin. Vauvan katse oli hieman harhaileva, eikä häneen ollut yhtä helppo saada kontaktia kuin lapsiin yleensä, mutta muuten hän oli ihan tavallinen pienokainen. Söi ja kakkasi.
Seuraavat kuusi viikkoa elettiin onnellista vauva-arkea. Päivikin uskalsi palata kotiinsa Jyväskylään.
Ristiäiset vaihtuivat hautajaisiin
Ristiäisvalmistelut olivat jo pitkällä. Minna oli varannut Tampereen keskustasta kirkon ja lähettänyt kutsut läheisille. Päivi odotti Jyväskylässä polvikierukan leikkausta yksityiselle lääkäriasemalle, johon hän oli päässyt vakuutusyhtiön kautta.
Kontrollikäynnillä Liinan lääkäri huomasi, että suntissa on jotain vikaa. Siinä ei pitänyt olla mitään poikkeuksellista. Lähes jokainen sunttipotilas joutuu elämänsä aikana uusintaleikkaukseen. Lapset usein monta kertaa.
Liinan ja Päivin leikkaukset osuivat samalle päivälle. Liina meni nukutettavaksi aamupäivällä, kun Päivi vielä odotteli kotona omaa aikaansa, jonka piti olla kahdelta.
Varttia vaille kaksitoista Minna soitti ja kertoi musertavan uutisen: Liina oli kuollut.
Liinan menehtyminen oli niin suuri yllätys lääkäreillekin, että he tarvitsivat keskusteluapua. Leikkauksiin liittyy aina riskejä, mutta tämän piti olla rutiinitoimenpide. Kukaan ei osannut odottaa, ettei lapsi kestäisi nukutusta. Vasta ruumiinavauksessa selvisi, että Liinan keuhkot ja sydän eivät olleet kehittyneet.
Päivi perui leikkauksensa ja lähti Tikkakoskelle Artun vanhempien luokse. Yhdessä isovanhemmat lähtivät ajamaan kohti Tamperetta.
”Aloimme soitella sukulaisille, että tulkaa vain kirkkoon, mutta ristiäisten sijaan meillä on hautajaiset.”
Liinan pieni arkku oli kuin jäätelökakku
”Haluaisitteko te katsella arkkuja?” kysyi hautaustoimiston työntekijä. Minna rupesi itkemään, ja hänen puolisonsa Arttu tuijotti eteensä epäuskoisena.
”Emme me taida haluta, mutta meidän on pakko”, Päivi vastasi.
”Tarvitsemme hyvin pienen arkun.”
Hautaustoimistolta perhe lähti kantaen pientä vaaleanpunaista arkkua kainalossaan. Se näytti aivan jäätelökakulta. Sitten he ajoivat sairaalalle ja pukivat Liinan valkoisiin sukkahousuihin, pieneen myssyyn ja mekkoon.
Sairaanhoitaja oli pistänyt tytön suuhun tutin, vaikkei tämä syönyt tuttia. Arttu halusi, että tutti otetaan pois. Sitten Liina laskettiin arkkuunsa ja vietiin auton takapenkille, johon oli levitetty Artun äidin kutoma tilkkupeitto. Päivi, Minna ja Arttu ajoivat Liinan kappelille.
Hautapaikka oli valittu jo aiemmin. Sinne kaikuivat läheisen koulun pihalta leikkivien lasten äänet. Viereen oli haudattu lapsi, joka oli elänyt vain muutaman vuorokauden.
”Se tuntui sopivalta paikalta Liinalle”, Päivi muistelee.
Lue myös: Kirsti menetti lyhyessä ajassa kaksi lasta: ”Selviänkö tästä koskaan?”
Suru lapsenlapsen kuolemasta muutti muotoaan
Hautajaisten jälkeen oli vain yksi sielun syvyinen kysymys: miten pienen lapsen kuolemasta voi selvitä? Kaikki oli kiepsahtanut väärin päin, eihän vauvojen kuulu kuolla ennen aikuisia. Alkuvaiheen suru oli luonteeltaan epäuskoista, kauhunomaista. Se oli kaiken täyttävää ikävää, jossa oli vihan ja katkeruuden sävyjä.
”Itkimme Minnan kanssa yhdessä.”
Kuukausi Liinan kuoleman jälkeen Päivi osallistui isovanhempien tukiryhmään. Se oli ensimmäinen ”mummo- ja papparyhmä” lapsensa menettäneiden yhdistyksen, Käpy ry:n, historiassa.
Satumaisen hyvin sattui sekin, että ryhmä kokoontui Päivin kotikaupungissa Jyväskylässä. Siellä viiden kuuden muun isovanhemman kanssa Päivin suru sai mittasuhteet – moni muukin on menettänyt lapsenlapsen.
Päivi huomasi, että moni isovanhemmista oli kätkenyt surunsa, joskus jopa vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Omaa lasta ei haluttu enempää kuormittaa valtavan menetyksen jälkeen. Alkuvaiheessa se pelko häilähti myös Päivin mielessä.
”Hyvin pian ymmärsin, että eivät lapset mene rikki siitä, että heidän kanssaan surraan. Minna on päinvastoin sanonut, että hänestä olisi loukkaavaa, jos minä en näyttäisi suruani.”
Kahdeksan vuotta sitten Päivi ryhtyi itse vetämään Käpy ry:n isovanhempien ryhmää. Työnohjaajana ja perhetyöntekijänä hänellä oli ajatuksia, millaisesta tekemisestä voisi olla sureville vertaisille apua.
Päivi on myös taiteilija, ja sen myötä hän on tuonut taideterapeuttisia menetelmiä toimintaan. Hän on huomannut, kuinka tärkeää on välillä erottaa mummot ja papat toisistaan, jotta miehet saavat puhua keskenään.
”Naisilla on helposti tapana puhua miestensä puolesta.”
Päivi ajattelee, että surun kanssa eläminen helpottuu, kun ihminen hyväksyy, ettei rakastettua lapsenlasta enää ole. Jos lapsen kuolemaan liittyy rikos tai muuta epäreiluutta, se voi viedä pitkän aikaa. Hyväksymisessä auttavat toiset ihmiset. Eron huomaa isovanhemmissa, jotka tulevat ryhmään synkkinä ja painuneina, mutta lähtevät sieltä nauraen.
Lapsenlapsen kuolema on aihe, josta ei tarvitse ”päästä yli”
Päivi käsitteli ja käsittelee yhä suruaan maalaamalla ja kirjoittamalla. On syntynyt runoja ja pieniä tarinoita.
Päivi oivalsi, että suru – niin musertavan kipeää kuin se onkin – on ennen kaikkea rakkautta. Hän päätti, että hänen muistoissaan Liinan ei tarvitse jäädä ikuisesti vauvaksi. Antamalla Liinan kasvaa hän vaalisi muistoa sen sijaan, että antaisi tämän haipua menneisyyteen.
”Vielä silloin tällöin, kun päivitän Liinasta jotain Facebookiin, minulta kysytään, enkö ole vieläkään päässyt Liinan kuolemasta yli. Mutta miksi siitä pitäisi päästä yli? Suru on muuttanut muotoaan kauniiksi ja arvokkaaksi.”
Nyt Liina olisi 13-vuotias. Päivin tauluissa hänellä on siivet, ja hän on varttunut esimurrosikäiseksi. Liinalle syntyi myöhemmin kaksi sisarusta, joita isosisko tietysti kiinnostaa – Päivi puhuu Liinasta heille mielellään.
Hän ajattelee, että Liina antoi koko suvulle uuden aikakäsityksen. Arvokasta ei olekaan se, kauanko yhteistä aikaa oli. Tärkeintä on se, mitä yhteinen aika opetti.