Leski sai kirjeen kuolleelta rakkaaltaan – mitä hänelle kuuluu nyt?

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Merja Roos katsoo hiljaisena Marjo Orimuksen lempituolia. ”On hyvä, että Marjo pitää minua kädestä kiinni nytkin.” © Paula Kukkonen/OM-arkisto
Kun Marjo Orimus tiesi kuolevansa syöpään, hän laati itse kuolinilmoituksensa. Puoliso Merja sai sanoista kauneimmat. Lue Merjan ja Marjon tarina, ja tämän jälkeen Merjan nykyiset kuulumiset.

Kaksi metallista raastinraudan puolikasta koristaa turkulaisen kerrostalon ovea.

”Kaksi riivinrautaa”, hymähtää Merja Roos, 55.

Äänessä soi suru.

Puolikkaista toinen, Merjan puoliso Marjo Orimus menehtyi syöpään 53-vuotiaana viime joulukuussa.

Pariskunnan rakkaustarina nousi julkisuuteen, kun kolmessa sanomalehdessä julkaistiin 12. tammikuuta 2013 Marjon itse laatima kuolinilmoitus.

”Tiedänhän, että kuolinilmoitukset ovat eloonjääneiden viestejä toisilleen. Haluan kuitenkin itse viestittää teille, rakkaat, kiitokset elämästä.”

Sellainen oli Marjo.

”Marjo opetti minulla elämästä ja ihmisistä paljon”, Merja sanoo.

”Hän oli hyvä ja rauhallinen opettaja. Hän sai minut uskomaan, että pysyn pinnalla.”

Marjo opetti Merjan uimaan. Vielä kuolemansa jälkeenkin hän on kannatellut rakastaan monin tavoin.

Merkkipäivän yllätys

Merja ja Marjo tutustuivat toisiinsa jo vuonna 1982. Ravintolaillanvietosta alkanut romanssi kesti tuolloin vajaan puoli vuotta.

”Elämänpiirimme oli silloin niin erilainen. Marjo opiskeli yliopistossa, harrasti monia asioita, tapasi paljon ihmisiä ja matkusteli. Minä olin jymähtänyt Turkuun”, kuvaa Merja.

Seuraavien 25 vuoden aikana he törmäsivät toisiinsa satunnaisesti. Marjo valmistui sosiologiksi ja teki työtä lastensuojelun alalla. Merjan yliopisto-opinnot jäivät alkuunsa. Hän hankki elantonsa tarjoilijana ja omistautui vapaa-ajallaan politiikalle.

Käänteentekijäksi tuli Merjan 50-vuotispäivä maaliskuussa 2007. Hän ei halunnut juhlia sitä, mutta lupautui istumaan iltaa ravintolaan nuoruudenystävänsä kanssa. Heti tultuaan tämä ilmoitti järjestäneensä sankarille yllätyksen.

”Kauhistuin, että minkälaisen sakin hän tullessaan tuo. En tykkää yhtään sellaisista yllätyksistä.”

Ystävän mukana oli vain yksi odottamaton vieras, Marjo.

”Vietimme kolmestaan kivan illan”, Merja muistelee.

Naiset jatkoivat yhteydenpitoa puhelimitse. Seuraavan syksyn aikana he tapasivatkin pari kertaa. Tammikuussa Marjo vieraili jälleen Merjan luona Turussa.

”Silloin tapahtui jotain. Siitä alkoi seurustelumme.”

Kestävän pohjan suhteelle olivat luoneet lukuisat keskustelut. Molemmat olivat erityisen kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä.

”Emme olleet kaikesta samaa mieltä, mutta meidän oli helppo keskustella. Kumpikin osasi sekä puhua että kuunnella. Kai meidän ajatustenvaihtoa voisi sanoa filosofiseksi pohdinnaksi.”

Merja kokee puolisonsa avartaneen hänen ajatusmaailmaansa.

”Marjolla oli työnsä kautta hyvinkin paljon kokemusta ja näkemystä ihmisten käyttäytymisestä sekä ajatuksia siitä, miksi kauheitakin asioita tapahtuu.”

Heitä yhdisti myös rakkaus kirjallisuuteen.

”Usein istuimme vierekkäin lukemassa ja kommentoimassa kirjojamme.”

Pariskunta rekisteröi suhteensa Turun maistraatissa syksyllä 2008. Se oli osoitus keskinäisestä rakkaudesta ja yhteiskunnallinen kannanotto, mutta myös turva tulevaisuuteen.

”Totesimme, että sairauden kohdatessa asiat olisi helpompi hoitaa kun toinen on virallisesti lähin omainen.”

Huono uutinen

Marjo hakeutui lääkärin vastaanotolle syksyllä 2011.

”Vaivoja luultiin iän mukanaan tuomiksi gynekologisiksi ongelmiksi. Niihin määrätyt lääkkeet auttoivatkin aluksi”, kertoo Merja.

Oireet kuitenkin palasivat ja pahenivat. Helmikuun lopulla 2012 lääkäri pysyi alkuperäisessä diagnoosissa.

”Hän kuitenkin sanoi, että Marjo voisi käydä tutkituttamassa suolistonsa. Ultraääni antoi viitteitä, että siellä voisi olla jotain.”

Tutkimus jäi tekemättä. 11.5. sairaus näkyi selkeästi ilman sitäkin.

”Lääkäri totesi Marjon olevan kuin kymmenennellä viikolla raskaana.”

Hänet lähetettiin kiireellisesti jatkotutkimuksiin. Viikon kuluttua todettiin suolistoperäinen syöpä, joka oli ehtinyt levitä laajalle alueelle.

Merja sai tiedon tekstiviestillä. Siinä oli vain yksi sana: pahanlaatuinen.

Taudinmääritys ei ollut yllätys kummallekaan.

”Olimme jo aavistaneet, että uutinen voi olla erittäin paha.”

Uutinen ei suistanut naisia raiteiltaan.

”Lähipiirissämme oli ollut paljon syöpää. Osasimme suhtautua tietoon tietyllä tavalla asiallisesti.”

Merja oli Marjon mukana, kun lääkäri muutaman päivän kuluttua luonnehti syöpäkasvainta ”isoksi ja vaikeaksi”. Kaikkiin potilastapaamisiin hän ei päässyt.

”Marjo oli tottunut hoitamaan omat ja muiden asiat. Hän halusi hoitaa sairautensakin itse. Hän ei salannut minulta mitään, mutta säästi yksityiskohdilta.”

Sairauden edetessä se ei aina onnistunut.

Luovuttaminen

Marjon syöpä oli levinnyt niin laajalle, ettei sitä voinut leikata. Sädehoitoa ei voitu aloittaa, ennen kuin kasvain saataisiin pienemmäksi. Rankka sytostaattikuuri vei voimat mutta ei tuonut toivottua tulosta.

”Marjo sanoi usein, että hän kuolee syöpään. Minäkin ajattelin niin. Mutta sitten tuli aina toivo, että jospa hän kuitenkin paranee.”

Merjan ääni värisee.

”Jälkeenpäin olen ajatellut, olisiko elämä ollut helpompaa ilman hoitoja. Olisiko Marjon loppuelämän laatu ollut parempi kuin se nyt oli?”

Marjolle tehtiin suoliavanne heinäkuussa. Sopeutuminen siihen oli haastavaa.

”Se on hankala paikka, kun ihmiseltä menee määräysvalta omaan kehoonsa.”

Sairauden edetessä Marjo tarvitsi rollaattoria kotonakin liikkumiseen. Hän tuskastui usein heikkoon kuntoonsa. Se purkaantui kiukkuna.

”Hänen voimilleen otti, kun hän ei enää hallinnut asioita kuten ennen. Tavaroita putosi ja kaatui. Hän suri sitäkin, että aiheuttaa minulle lisää siivottavaa.”

Marjo luonnehti itseään sentimentaaliseksi ja puolisoaan äärimmäisen rationaaliseksi. Merjan oli pakkokin keskittyä välttämättömiin käytännön asioihin, huolehtia säännöllisistä aterioista, lääkkeistä sekä pitää kirjaa lääkäri- ja hoitoajoista.

”Sen voin sanoa, että kyllä elämä yhtä syöpää oli.”

Kaikesta huolimatta sairaus jatkoi leviämistään.

”Syöpään etsitään jatkuvasti uusia parannuskeinoja ja on paljon hienoja selviytymisiä. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan pääty onnellisesti.”

Marraskuussa 2012 Marjo ja Merja tunnustivat, ettei mitään ole enää tehtävissä. He puhuivat avoimesti Marjon lähestyvästä kuolemasta.

Marjo oli tehnyt hoitotestamentin jo vuonna 2003. Merja suosittelee sitä kaikille.

”Puhuimme paljonkin siitä, ettei kipulääkkeissä tarvitse ainakaan pihistellä.”

Marjo oli sairaalahoidossa kolme viimeistä viikkoaan. 14. joulukuuta Merja istui hänen sänkynsä vieressä lukemassa ääneen Peter Maylen kirjaa Hotelli Pastis. Iltapäivällä kello kolmen tienoilla hän kertoi käväisevänsä kaupassa.

Puolen tunnin kuluttua sairaalasta soitettiin. Marjo oli kuollut pian Merjan lähdettyä.

”Kuuloaisti säilyy viimeisenä. Kun Marjo ei enää kuullut ääntäni, hän tunsi voivansa luovuttaa.”

Marjon kädenjälki

Marjo laati oman kuolinilmoituksensa 30. toukokuuta 2012 vain pari viikkoa sen jälkeen, kun hän sai tietää sairastavansa syöpää. Hän antoi ilmoituksen ystävän säilytettäväksi.

Merja tiesi sen olemassaolosta, mutta ei sisällöstä.

”Se on hyvin marjomainen”, hän toteaa.

Tekstissä oli sanomat läheisimmille.

”Katsokaa merta ja tähtiä. Olen kanssanne. Sinua pidän kädestä Merja”, hän lupasi puolisolleen.

Ennen kuolemaansa Marjo antoi ohjeita hautajaisten järjestämiseen.

”Pitäkää peijaiset, mutta älkää olko kovin surumielellä. Seurustelkaa, parantakaa maailmaa, kuunnelkaa musiikkia ja syökää hyvin”, hän luonnehti.

Tammikuun 19. päivä turkulaiseen ravintolaan kokoontui kolmisenkymmentä Marjon ja Merjan ystävää. Perinteisen vainajan valokuvan ja kynttilän asemesta muistotilaisuudessa oli Marjon lempinojatuoli, sen vieressä jalkalamppu, hänen haitarinsa ja Reino-tossut.

Tossuista toinen on punainen ja toinen vaalean lila.

”Niiden pareja Marjo käytti ulkotossuina”, huomauttaa Merja.

Tuolin viereen pöydälle kootut kirjat kertoivat niin ikään vainajasta. Pinoissa oli muiden muassa sarjakuvalehtiä, Kultaiset koululaulut, Varhaiset ihmissuhteet, Upponalle, Muumipapan urotyöt, Ikonikirja, Ystävyyden talo, Humanismin käsikirja ja Orwellin 1984.

Miten Merja päätyi niihin?

”Ilman Marjoa en olisi ajatusta saanut. Siinäkin näkyi hänen kädenjälkensä. Marjolla oli hyvä mielikuvitus. Hän oli kekseliäs ja täynnä ideoita.”

Nyt nojatuoli on omalla paikallaan turkulaiskodissa. Vain istuja puuttuu, kuten Merjan vierestä sohvaltakin.

Sen sijaan kaksivuotias cairnterrieri Iitu hakee Merjan huomiota näykkimällä sukkien peittämiä varpaita. Välillä se kellahtaa selälleen rapsutettavaksi ja hyppää syliin hellittäväksi.

”Tässä on tulevan viidentoista vuoden projekti”, Merja lausahtaa.

Iitu oli hänen seuranaan myös silloin, kun hän avasi Marjolta saamansa kirjeen. Se oli samassa kirjekuoressa kuolinilmoituksen kanssa.

Marjon tärkein viesti oli lyhyt:

”Jatka elämää.”

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 13-14/2013.

Merjan kuulumiset nyt:

Suru yllättää yhä

Merja Roos otti raastinraudan puolikkaat pois kotiovestaan syksyllä 2014. Eleellä oli lopullisuuden kaiku.

”Täällä ei ole enää kahta riivinrautaa.”

Tilalle hän asetti puukehyksissä yksin köllöttelevän peikon.

”Kuvittelin viettäväni urbaanin erakon elämää ennen kuin Marjo tuli uudelleen elämääni. Nyt ajattelen samalla tavalla. Se ei tunnu pahalta, pärjään näinkin.”

Uskomaton uupumus

Merja palasi työhön Marjon hautajaisten jälkeen. Se ja politiikan harrastaminen auttoivat. Päivissä oli rytmi ja työssä oli pakko ajatella muutakin kuin menetystä.

Marjon jälkeensä jättämien käytännön asioiden hoitamisessakin riittää tehtävää. Marjolla oli vapaa-ajan käyttöön jäänyt talo, jonka Merja sai myytyä kesäkuussa 2013.

”Vasta syksyllä 2014 purin sieltä tuomani kymmenkunta kirjalaatikkoa.”

Hän auttoi muuttamaan Marjon äidin  vanhainkotiin ja tyhjensi tämänkin asunnon.

Kun kaikki välttämätön oli tehty, iski suru. Oli aikaa muistella ja miettiä.

”Vuoden 2014 olin koko ajan todella väsynyt. Kävin töissä ja hoidin kaikki velvoitteet, mutta se otti todella voimille. Ihmettelin, miten voinkin olla niin uupunut.”

Kesän pitkä hellejakso verotti Merjan voimia entisestään. Vakavan sairauden mahdollisuus kävi mielessä.

”Mutta se ei kauhistuttanut. Olen nähnyt paljon sairautta niin läheltä, että uskon osaavani suhtautua ja kohdata sen omalla kohdallanikin. Se ei olisi ollut katastrofi.”

Merja hakeutui lääkäriin. Perusteellisissa kokeissa ei löydetty mitään sairauteen viittaavaa.

Ja lopulta väsymyskin helpotti.

Nojatuoli yhä paikallaan

Marjon lempinojatuoli on yhä paikallaan. Reino-tossut Merja on nostanut kaappiin, ja haitarin hän antoi musiikkia harrastavalle, yhdeksänvuotiaalle tytölle. Marjon kitaran hän säilytti sen kauneuden vuoksi.

”Eniten kaipaan keskustelujamme. Aamun sanomalehteä lukiessa pompahtaa esiin ihmeellisiä, kamalia ja joskus jopa hyviä asioita, joista olisi kiva vaihtaa mielipiteitä ja väitelläkin. Ehkä sen vuoksi laitan aika ahkerasti asioista huomioita Facebookiin.”

Kaipaus on päivittäistä, mutta välillä suru yllättää.

”Pääsiäisenä ruokaa laittaessa muistin yhtäkkiä, kuinka kerran teimme yhdessä lampaanviulua. Itku on yhä lähellä, kun jokin muisto nousee mieleen.”

Merjan ja Marjon yhteinen aika jäi lyhyeksi. He ehtivät silti kokea viidessä vuodessa paljon.

”Siitä riittää ammennettavaa vieläkin. Päivittäin ajattelen, että Marjo saisi olla täällä. Sitten ajattelen, että onneksi hän kuitenkin oli. En uskonut, että koskaan sillä tavalla rakastun. Se oli aika huikeaa.”

Merja on osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Hän uskoo tulevaisuudessa käyttävänsä työstä jäävän ajan vapaaehtoistyöhön vanhusten parissa.

”Elän rauhallista elämää. Olen pieneen tyytyväinen eikä minulla ole suuria haaveita tai odotuksia.”

Uutta kumppania Merja ei etsi.

”Mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Marjokin tuli yllätyksenä.”

X