Mielenterveyden ongelmat saivat Annikan lapsuusmuistot katoamaan – paitsi yhden: ”Jos ilmaisin tunteeni, vanhempani leimasivat minut tyhmäksi”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kun Annika Valtonen lapsena osoitti tunteensa, vanhemmat vähättelivät häntä. Se vaurioitti hänen mielensä, mutta kesti vuosia, ennen kuin hän tajusi olevansa masentunut.

Hiljaisella kylätiellä kävelee värikkäästi pukeutunut nainen. Harvat vastaantulijat tuijottavat, eivät ole tottuneet ulkopuolisiin. Hostellin isäntä vetää oven nenän edestä kiinni, hänen tiluksilleen ei tuollainen ole tervetullut.

Eletään vuotta 2015. Nainen on nimeltään Annika Valtonen. Hän on tullut Espanjaan opiskelemaan, mutta häneltä on huijattu sekä asunto että rahat. Nyt hän on tullut lounaisrannikolle Cadiziin taskussaan viimeiset parisataa euroa.

Nainen pohtii. Vaihtoehtoina on kävellä Espanjasta Suomeen tai halpa laivamatka Gran Canarialle. Saarelta löytyy ystäviä, jotka voisivat auttaa hädässä. Ja nyt on jokseenkin hätä.

Luonnossa liikkuminen on tärkeää Annikan mielenterveydelle. Hän käy lähes päivittäin halailemassa kotiaan ympäröiviä puita. © Heidi Merima

Parantava luonto

Kirkkaan oranssit verhot lepattavat puoliksi ulkona keltaisen omakotitalon ikkunasta. Värikäs talo näyttää kutsuvalta. Ovesta tulee ulos nainen, jonka vihreät rastat nousevat kohti korkeuksia kuin eksoottisen kasvin lehdet.

Ensivaikutelma Annikasta, 44, on boheemi ja elämänmyönteinen. Kun hän kertoo seikkailuistaan maailmalla, kuulija ajattelee: miten uskomatonta ja uhkarohkeaa.

Mutta kun Annika pääsee kertomuksissaan pidemmälle ja syvemmälle, alkaa kertomuksesta paistaa läpi vakava masennus. Eikä vain masennus, vaan myös tunnelukot, persoonallisuushäiriön oireet, alkoholismi.

Annika ei muista, millaista oli aika ennen sairauksia. Tai onko sellaista aikaa ylipäätään koskaan ollutkaan.

Luonnossa liikkuminen, vaeltaminen ja matkustaminen ovat Annikan mielenterveydelle tärkeitä itsehoitokeinoja. Niinpä hänen nykyisessä kodissaan Hämeenlinnan maaseudulla vointi on mennyt hiljalleen parempaan suuntaan.

”Pää alkaa hajoilla heti, jos en pääse säännöllisesti luontoon liikkumaan”, Annika kertoo.

”En voi silti suunnitella mitään, koska voi olla, etten sitten pystykään lähtemään. Tai minua ei huvita. ”

Mutta masennuksen tunnistaminen ei ollut mitenkään yksiselitteistä. Vei vuosia, ennen kuin Annika lopulta tajusi kärsivänsä masennuksesta.

Kopioidut tunnereaktiot

Mielenterveyden ongelmat ovat vaikuttaneet Annikan elämään niin, että hänellä ei oikeastaan ole lapsuusmuistoja. Yhden asian hän kuitenkin muistaa: tunteet olivat kiellettyjä.

”Jos ilmaisin tunteeni, vanhempani leimasivat minut tyhmäksi. Vähättelivät”, Annika sanoo.

Hänen äänensä särkyy.

Sama vähättely kohdistui myös kipuihin, joita hänellä oli jo lapsena. Niihinkään ei kotona uskottu.

”Vasta kuolinvuoteella, taisteltuaan syöpää vastaan, äitini sanoi vihdoin ymmärtävänsä.”

Annikan tunnelukot juontavat juurensa juuri vaikeaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Lapsuudessa kehittyneet tunnelukot voivat estää tunteita kehittymästä lapsen tunnetasolta kypsempään suuntaan.

Lukoista on tullut niin voimakkaita, ettei Annikalla ole aavistustakaan, miltä tunteiden kuuluisi tuntua.

”Kun terapeuttini kysyi minulta, miltä tuntuu, kun sukulainen tulee kylään, vastasin, että se on kivaa. Hän kysyi uudestaan, että ei, kun miltä se tuntuu.”

”Enhän minä tajunnut, että tunteiden kuuluu tuntua joltain. En ole tuntenut mitään, olen vain matkinut toisten ihmisten tunnereaktioita.”

Annikalla on kartta, jota voi raaputtaa arvan tapaan ja paljastaa maat, joissa on käynyt. Nepali on nyt raaputettu auki, seuraava kohde on harkinnassa. © Heidi Merima

Mania vei maailmalle

Viime syksynä Annikalla diagnosoitiin persoonallisuushäiriö. Hän tunnistaa itsessään myös bipolaarihäiriön selkeät maaniset ja depressiiviset kaudet, mutta tätä sairautta hänellä ei ole diagnosoitu.

”Manioita pelkään eniten. Ne ovat rankkoja sekä itselleni että läheisilleni.”

Annikalle tulee maniassa jumaluuskompleksin tyylisiä oireita, ajatuksia omasta ylivertaisuudesta. Tällaiset ajatukset ovat maniapotilaille hyvin tyypillisiä.

Vaikka maniavaiheet päättyvät usein jonkinlaiseen katastrofiin, loputtomasta energiasta ja itsevarmuudesta on ollut myös hyötyä.

”Uskon tietäväni kaiken ja pystyväni mihin vaan. Tällaisten ajatusten voimin päädyn yleensä matkustamaan ja reissuista tulee holtittomia”, Annika kertoo.

Joskus hän on päätynyt viikoksi Sysmään, joskus vuodeksi Espanjaan, kuten kolme vuotta sitten, jolloin hän päätyi Gran Canarialle.

Siellä elämä alkoi vakiintua. Hän sai töitä erään paikallisen henkilökohtaisena avustajana, ja työnteko rytmitti eksoottista arkea.

Kunnes eräänä päivänä tilanne jälleen muuttui.

”Menin töiden jälkeen suoraan baariin ja pidin itseni kaljan voimin hereillä, kunnes pääsin nukkumaan. Pidin kuulokkeet päässä, ettei tarvinnut ottaa kontaktia ihmisiin.”

Mutta tuolloinkaan Annika ei tunnistanut masennusta.

Hyviä ja huonoja aikoja

Useat lääkärit olivat vuosien varrella tarjonneet Annikalle masennusdiagnoosia, mutta hänellä itsellään hälytyskellot alkoivat soida vasta vuosi sitten.

”Istuimme iltaa vappuaattona, ja kaikki oli hyvin. Seuraavana aamuna ystäväni sanoi, ettei pidä minusta, kun olen humalassa”, Annika muistelee.

”Romahdin. Todella putosin maniasta masennukseen. Itkin sängyssä pari kolme viikkoa, minkä jälkeen hakeuduin lääkäriin”, Annika kertoo.

”Vasta silloin tajusin, että lääkärit olivat olleet oikeassa. Olin kärsinyt masennuksesta jo vuosikymmeniä.”

Annika sanoo, että hänen elämässään 70–80 prosenttia päivistä on huonoja, ja silloin hän saa olla tyytyväinen, jos pääsee ylös sängystä ja keittiön pöydän ääreen katsomaan suoratoistopalvelun elokuvia.

Hyvinä päivinä Annika koittaa ottaa huonoina päivinä menetettyä aikaa takaisin ja tehdä kaikkea mahdollista.

”Tekeminen liittyy usein tulevien reissujen suunnitteluun ja valmisteluun. Suunnittelen reittejä, luen kohdeoppaita, korjaan telttaa ja vaatteita ja ompelen uusia.”

Kirjapino paljastaa Annikan luonteen. Matkailun, kulttuurien ja uskontojen lisäksi itsehoito on hänen sydäntään lähellä. © Heidi Merima

Haaveet toteen

Annikan kodin seinällä on maailmankartta, jota voi raaputtaa Ässä-arvan tapaan ja paljastaa ne maat, joissa on käynyt. Annikan tavoitteena on raaputtaa koko kartta auki.

Muutama kuukausi sitten hän palasi Nepalista, jossa vietti pari viikkoa ystävänsä Miron kanssa. Tarkoitus oli kiivetä Miron ja oppaan kanssa Annapurnan perusleiriin, joka sijaitsee reilun neljän kilometrin korkeudessa. Tavoite osoittautui lopulta liian raskaaksi.

”Lysähdin kuuden tunnin kiipeämisen jälkeen maahan, ja itku tuli. En pystynyt enää jatkamaan. Se tuntui luovuttamiselta.”

Annikalta oli juuri ennen Nepalin-matkaa löydetty kasvain selkärangasta, mutta jo aiemmin häneltä oli diagnosoitu lihaksissa ja sidekudoksissa kipua aiheuttava fibromyalgia, välilevyn pullistuma ja selkäranka-ahtauma. Lisäksi hänellä on lonkkavika. Ne kaikki yhdessä tekivät kiipeämisestä haastavaa.

Seurue kiipesi Annapurnan viereen. Nousu kesti tunteja, ja matkalla oli sadoittain polven korkuisia rappusia. Kiipeäminen onnistui yhden jalan ja kävelysauvojen avulla.

”Mutta haluan näyttää ihmisille, että haaveita voi toteuttaa rajoitteista huolimatta.”

Annika laskeutui Himalajan rinteeltä kävelysauvojen avulla. Matkalla oli sadoittain korkeita kivirappusia. © Heidi Merima

Unelma normaaliudesta

Annika on aiemmin käynyt lyhyitä jaksoja terapiassa, mutta vasta nyt, kun hän on tajunnut, että lääkärit olivat masennuksen suhteen oikeassa, hän voi saada oikeanlaista apua.

Tällä hetkellä Annika ei ole hoidossa. Hänelle on kuitenkin suositeltu dialektista käyttäytymisterapiaa, jossa pyritään muokkaamaan terveyttä ja sen hoitoa vaarantavia käyttäytymismalleja terveempään suuntaan.

”Mietin aluksi, että mitä järkeä. Kyllähän minä osaan itsekin meditoida. Mutta en osaa pysähtyä silloin, kun se olisi tarpeen.”

Vaikka Annika ei muista aikaa ennen fyysisiä ja psyykkisiä terveysongelmia, hänellä on selkeä kuva siitä, mitä toivoo elämän olevan sitten, kun ongelmat on saatu tasapainoon.

”Haluan elää normaalin ihmisen elämää! Normaalilla tarkoitan työkykyisyyttä ja sitä, että jaksaisi lähteä työpäivän jälkeen vaikka lenkille. Tällä hetkellä se on utopistinen haave.”

Annika puhuu kaihoisasti työnteosta. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa henkilökohtaisena avustajana ja ravintola-alalla. Parhaimmillaan hän on kyennyt työskentelemään kolme vuotta putkeen. Normaali vauhti on vuosi töitä ja pari vuotta sairauslomaa.

”Olen vasta nyt tajunnut, että tylsä arki on todella tavoittelemisen arvoista. Olen koko elämäni ajan karttanut arkea, pelännyt kuoliaaksi tylsistymistä.”

Terveysongelmistaan huolimatta Annika jaksaa uskoa parempaan huomiseen.

”Isoäitinikin tapasi kysyä, että mistä tämä positiivisuuteni oikein kumpuaa. Olen sitä mieltä, että kaikesta voi selvitä, jos vain jaksaa uskoa siihen.”

Annika sulkee silmänsä ja nauttii auringosta. Juuri tässä hetkessä on hyvä olla.

X