Masennus muutti Sirpa Leivon elämän
Sirpa Leivo on kroonisesti masentunut. Hän ei usko paranevansa, mutta yrittää silti säilyttää toivon elämässään.
Sirpa Leivon luovuus näkyy kodissa. Vanhaan vitriiniin hän rakensi nukkekodin, jonka asukkaiksi valmisti Anneli-mummon ja Onni-papan.
Sirpa Leivo, 59, oli kotona, kun itku alkoi. Epätoivoinen parkuminen, jota hän ei kyennyt lopettamaan. Hän ei muista, mitä oli tekemässä kohtauksen alkaessa. Mieleen on jäänyt vain valtava, alleen hautaava pahan olon tunne.
Hän tiesi tarvitsevansa apua.
Sysmän terveysasemalta Sirpa lähetettiin Päijät-Hämeen keskussairaalaan, jossa häntä hoidettiin psykiatrisella osastolla kaksi viikkoa. Diagnoosi oli masennus.
Se hämmensi. Sirpa ajatteli romahtaneensa vain hetkellisesti.
”Toivun, kun lepään kunnolla pari, kolme kuukautta”, hän kuvitteli.
Elettiin maaliskuuta 2007. Sirpa sairastaa masennusta yhä.
Syöksy syövereihin tuntui äkkijyrkältä. Jälkeenpäin Sirpa oivalsi, että varoitusmerkkejä oli ollut useita.
Jännetupintulehdus. Kipeä olkapää. Selkävaivat. Jatkuva jaksamattomuus. Ne kaikki olivat oireita masennuksesta. Sirpa tunnistaa nyt myös syyt sairauteen.
Ura itsenäisenä R-kauppiaana oli Sirpan unelman täyttymys. Kuuden vuoden jälkeen hän joutui lopettamaan yrityksensä kannattamattomana vuonna 2005. Päätös oli pakko tehdä velkaantumisen välttämiseksi, mutta se oli silti henkisesti rankka.
Seuraavana vuonna Sirpa ja aviopuoliso Jukka ostivat miehen kotitilan. Asuintalossa tehtiin mittava remontti ennen kuin he muuttivat siihen vuoden 2007 alussa. Mielen kuorma kasvoi.
”Urakka oli kaikkineen liikaa minulle.”
Raskain taakka oli pitkään jatkunut iän ja muuttuneen perhetilanteen aiheuttama murhe. Sirpa oli ollut perheelleen omistautunut äiti. Kolmen lapsen kasvettua aikuisiksi Sirpa ei löytänyt itselleen uutta roolia.
”Ahdisti olla pian viisikymppinen. Kaikki tärkeä ja ihana elämässä oli takana.”
Perheen perustaminen ja lasten kasvuvuodet olivat tapahtumarikkaita, täyteläisiä ja onnellisia aikoja. Edessä näyttivät olevan vain vanhuus ja vaivat.
Masennusdiagnoosin jälkeen Sirpa eli kuin sumussa ensimmäisen vuoden. Nukkui, aina kun se oli mahdollista. Teki kotityöt, mutta ei kyennyt juuri muuhun. Ennen eläväinen, puhelias ja touhukas Sirpa muuttui hiljaiseksi sohvan nurkassa kyyhöttäjäksi.
Sairaalahoidossa hän oli vuoden aikana kolme kertaa, pisimmillään reilut kuusi viikkoa. Osastolle hän pyrki aina itse.
”Tunsin olevani siellä turvassa itseltäni.”
Sirpalla oli ja on edelleen itsetuhoisia ajatuksia synkimpinä jaksoina. Hän ei silti usko, että koskaan tekisi itsemurhaa. Läheiset ovat hänelle liian tärkeitä.
”Mutta ymmärrän hyvin, että masentuneet voivat tehdä jotain itselleen, kun eivät kerta kaikkiaan kestä sitä oloa.”
”Paha olo tuntuu rinnassani mustana, niljakkaana ja limaisena möykkynä, jota en saa pois. Se valtaa mielen. Tuntuu fyysisenä pahoinvointina. Itkettää, yököttää ja oksettaa. Olosta haluaa eroon, mutta ei pääse. Eikä siinä vaiheessa tiedä, kestääkö sitä”, hän kuvaa.
Sirpa kokeili useita masennuslääkkeitä ennen kuin toimiva löytyi. Se taittaa huiput niin ilon kuin ahdistuksen tunteista. Kun masennus oli ollut poissa pitkään, Sirpa kokeili lääkemäärän vähentämistä.
”Jo kolmen viikon kuluttua masennusoireet iskivät niin rankkoina, että oli pakko palata entiseen määrään.”
Enää hän ei haaveile pääsevänsä eroon lääkkeestä. Sen sijaan sen rinnalle on otettu toinen, aktiivisuutta lisäävä lääke.
Sirpa tunnistaa, milloin masennus alkaa ottaa vallan. Hän ei haluaisi nousta sängystä ylös aamulla. Hänestä tulee hiljainen. Vetäytyvä.
Se raastaa joka kerran yhtä syvältä.
”Tuntuu toivottomalta. En jaksaisi enää kivuta ylös.”
Aviopuolison tuki on ollut merkittävä.
”Hän ei vaadi minulta mitään, mutta saa silti houkuteltua ulos kävelemään. Hänen hellästä patistamisestaan on hyötyä.”
Toinen tärkeä tuki on psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka vastaanotolla Sirpa käy säännöllisesti purkamassa tunteitaan. Masennuskausina tapaamisia on tavallista tiheämmin.
”Se auttaa, että tiedän saavani apua. Jos mikään muu ei auta, pääsen sairaalaan.”
Masennusjaksot kestävät kuukausia. Välillä voi olla vuosikin oireetonta aikaa.
”Masennus ei silti unohdu silloinkaan, kun voin hyvin. Se on aina läsnä.”
Sairastuessaan Sirpa oli työssä paikallisessa marketissa. Vuosien ajan hän toivoi parantuvansa. Useiden kuntoutusten ja työkokeilujen jälkeen hänen oli pakko sopeutua työkyvyttömyyseläkkeelle, joka myönnettiin 2012.
”Vasta viimeksi kuluneen vuoden aikana olen tunnustanut, etten parane. Masennus on kumppanini lopun elämäni ajan. Sopeutunut en ole siihen sydämessäni vieläkään.”
Heinäseipäästä tehty naulakko. Vanhoista leipälaudoista syntynyt televisiotaso. Vitriiniin remontoitu nukkekoti. Masennuksen myötä Sirpassa puhkesi myös luovuus. Hän entisöi ja rakentaa vanhoista tavaroista uutta.
Suurin ilonaihe ovat kuitenkin lapsenlapset: Maya, 8, Mea, 6, Tiitu, 5, ja Aapo, 3. Heidän kanssaan Sirpa leikkii ja hassuttelee. He saavat Sirpan nauramaan.
Sirpa tapaa rakkaitaan viikoittain.
”Jos uskoisin kohtaloon, voisin ajatella sairastuneeni voidakseni olla heidän elämässään näin paljon.”
Jos pystyisi, hän pysäyttäisi ajan.
”On haikeaa, että he kasvavat niin nopeasti. Luopuminen on vaikeaa.”
Perheestä huolimatta Sirpa tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kaipaa naisystävää, jonka kanssa voisi jakaa elämän iloja ja suruja.
”Hyvätkin tuttavat kysyvät, mitä kuuluu, mutta eivät he oikeasti halua tietää. Monelle tärkeintä on saada puhua itsestään.”
Kaikesta huolimatta Sirpa yrittää viljellä onnellisuutta. Hän sanoo aina ääneen, kun hänestä tuntuu hyvältä.
”Vähän aikaa sitten järjestelin mieheni kanssa tallia. Illalla totesin, että olipa kiva päivä.”
Hän jaksaa myös toivoa:
”Että elämä tuntuisi hyvältä ihan sisuksissa asti.”
V
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti