KRP:n Niko Rantsi sai kintereilleen vainoajan, joka piinasi vuosia iskien yksityisyyteen ja perheeseenkin: ”Ei hän kadonnut elämästäni minnekään”
Kun rikosylikonstaapeli Niko Rantsi joutui vainotuksi työnsä vuoksi, se vei hänet syviin vesiin. Hän päätti kirjoittaa kokemastaan ja tehdä siitä julkisen. ”Näin vainoamista voidaan ehkäistä ja vaikuttaa siihen.”
Niko Rantsi päätti kirjoittaa vainoamisesta, koska se on vakava yhteiskunnallinen ongelma, josta puhutaan liian vähän. "Kertomalla vainoamisesta ja maalittamisesta olen kaikkien virkamiesten ja -naisten asialla.”
Toukokuussa 2015 Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli Niko Rantsin puhelimeen soitti mies menneisyydestä. Miehellä oli kiihkeästi asiaa. Sanotaan häntä vaikka Artoksi.
Hän syytti Rantsia siitä, että tämä oli uskonut neljä vuotta aiemmin kuulusteluissa rikostapauksen uhria ja ettei kyseisen jutun tutkinta ollut objektiivinen. Nyt Rantsilla olisi syytä korjata virheensä ja mennä käräjäoikeuteen puhdistamaan Arton maine. Hän uskoi kärsineensä 10 000 euron tappiot Rantsin vuoksi.
”Muistin tapauksen heti. Se oli kiristysjuttu, joka liittyi järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Artoa oli kuulusteltu siinä vain ulkokehän epäiltynä henkilönä, eivätkä kuulustelut johtaneet hänen kohdallaan edes syytteeseen. Pääjehut saivat linnatuomiot ja olivat ne jo kärsineetkin, kun Arton puhelu tuli”, Niko Rantsi, 53, muistelee.
Hän teki mielestään Artolle selväksi, ettei tämän vaatimuksilla ole mitään katetta. Parin viikon päästä yhteydenotot kuitenkin jatkuivat.
Niko Rantsi valmistui poliisikoulusta 32 vuotta sitten, 21-vuotiaana.”Siitä saakka olen ylpeästi sanonut olevani Suomella töissä.” © Susa Junnola
Vainoaja ylitti yksityiselämän aidan
Yhtenä alkukesän sunnuntai-iltana Niko Rantsi oli viettämässä kummipojan syntymäpäiviä, kun hänen salaiseen yksityisnumeroonsa alkoi tulla Artolta soittoyrityksiä ja viestejä.
Kiivaissa viesteissä esitettiin väitteitä salaliitosta. Rantsi ei tietenkään vastannut niihin.
”Olin kuvitellut, että mies rauhoittuisi pian, mutta mitä vielä. Salaiseen yksityisnumeroon soittaminen oli merkki aivan jostain muusta: numeron saamiseen oli pitänyt nähdä vaivaa. Silloin kiivetään jo yksityiselämän aidan yli.”
Niinpä hän päätti järjestää tapaamisen Pasilan poliisitalolle. Selvitettäisiin asia perusteellisesti, tehtäisiin selväksi, että tällainen peli ei käy. Paikalle tuli myös vanhan jutun tutkinnanjohtaja.
”Kohtaamisen jälkeen minulle jäi olo, että tämä tapaus ei ole ohi. Keskustelu oli jännitteinen eikä Arton olemus vaikuttanut vilpittömältä, vaikka lopussa paiskasimmekin kättä.”
Niinpä koko kesän ajan Rantsilla oli epämiellyttävä, odottava tunne.
Uhka-arvio perheen turvallisuuden vuoksi
Elokuussa odotus päättyi. Sähköpostiin tuli Artolta pitkä viesti otsikolla: ”Ensimmäinen tiedoksianto”.
Ensin Rantsi luki viestiä vain silmäillen. Se kun oli jo läpeensä tuttua syyttelyä. Aivan viestin lopussa lukeminen pysähtyi. Kirjeessä mainittiin hänen vaimonsa nimi. Arto toivoi rouvan saavan itselleen paremman miehen.
”Hän oli kaivellut lisää yksityistietojani! Hän ei enää uhannut vain minua vaan minun perhettäni.”
Rantsi koki, että jos aiemmin oli tultu yksityiselämän aidan yli, oltiin nyt jo ovella. Hän ilmoitti asiasta esimiehelleen, ja oli pian keskustelemassa turvallisuuspäällikön kanssa, tarvitaanko jotain perheen turvallisuuden takaamiseksi. Ainakin Artosta oli syytä tehdä uhka-arvio.
Rantsi itse oli jo omassa mielessään profiloinut Arton arvaamattomaksi kuin useimmat murhaajat, raiskaajat ja ryöstäjät, jonka oli kohdannut työssään.
Viestiin verhottu uhkaus
Seuraavana aamuna kilahti uusi viesti Artolta:
”Sun kotikulmilla on näköjään tapahtunut paloittelusurma. Toivottavasti sulla on alibi kunnossa. En yhtään ihmettelisi, jos olisit ollut siellä paloittelemassa.”
Rantsien kodin lähialueella oli todellakin tehty tuollainen surma ja siitä uutisoitiin juuri silloin.
”Koin, että se oli verhottu uhkaus ja samalla viesti: tiedän, missä asut.”
Mielikuvitus lähti laukalle.
Mitä reittejä pitkin Arto yrittää selvittää tietoja? Mitä hän voi löytää? Onko perheen turvallisuus uhattuna? Mitä hän on valmis tekemään?
Vaikka Niko Rantsi oli yrittänyt pitää huolta siitä, ettei yksityistietoja, kuten puhelinnumeroa ja osoitetta, ole julkisesti esillä, se ei onnistu helposti. Mitä aktiivisempi ihminen on luottamustoimissa ja harrastuksissa, sitä enemmän jälkiä jää vaikkapa nettiin. Yksityisnumerokin ilmeisesti karkasi lapsen urheilujoukkueen sivulta.
Pian tuli uusi viesti. Jälleen isku yksityisyyteen, nyt perheeseen.
Rantsi oli lähettänyt aamu-tv:n ohjelmaan iloisen kesäkuvan veteen hyppivistä lapsista, sellaisen sääkuvan, joita ihmiset lähettelevät.
”Hemmetin hieno kuva olikin”, hän muistelee.
Mutta Arto oli nähnyt sen ja tunnistanut lähettäjän nimen.
”Kolmoskanavan aamu-tv:ssä julkaistiin sun ottama kesäkuva, jossa kaksi pikkulasta hyppää rantakiveltä veteen. Sä voitit sillä kuvalla itsellesi keittokirjan. Onnea. Ystävällisin terveisin Arto.”
Pian tuli jatkoviesti, josta kävi ilmi, että Arto oli saanut selville lapsen sukupuolen ja nimen.
Suunta oli selvä. Arto tunkeutui yksityiselämään kovaa vauhtia.
Rantsin mitta tuli täyteen.
Hankalat viikot
”Tein heti rikosilmoituksen. Jälkeen päin ajatellen, olisi ollut tärkeää, että sen tekee työnantaja – olihan kyse työhön liittyvästä asiasta, virkamiehen vainoamisesta. Kaikki kävi kuitenkin niin nopeasti, että en miettinyt, vaan tein sen saman tien itse.”
Olo oli ristiriitainen.
”Tietenkään en halunnut sellaiseen prosessiin, mutta samalla oli selvää, että se oli pakko aloittaa. Aivan pakko, vaikka tiesin, ettei se olisi mikään avain, joka lopettaisi kaiken.”
Arto loukkaantui rikosilmoituksesta. Viestejä ja soittoyrityksiä tuli. Kun Rantsi ei vastannut, Arto uhkasi ottaa ”toiset keinot käyttöön” löytääkseen tämän.
Siitä alkoivat hankalat viikot.
”Yritin lyödä itselleni jäitä hattuun, mutta mielikuvitus vei mukanaan. Mietin, mitä kaikkea Arto voisi yrittää. Aloin kytätä puhelinta. Odotin tekstiviestien kilahdusta. Kyttäsin myös vaimon ja lasten puhelimia. Kotinurkilla tarkkailin ohikulkevia autoja normaalia tarkemmin. Olin henkisesti hyökkäysvalmiina kuin urosleijona, kynnet valmiina kamppailuun. Hän oli päässyt ihoni alle, poliisin virkapuvun sisälle.”
Vielä tässäkään vaiheessa Niko Rantsi ei kertonut tilanteesta vaimolleen. Miksei?
Hän pähkäili asian esille ottamista viikkoja koska ei halunnut huolestuttaa puolisoaan asialla.
”Juttelin muutaman luottokaverin kanssa, että pitäisikö. Vastaukset olivat, että kerro, älä kerro, kerro. Kavereiden tuki on tärkeää, mutta lopulta sitä on kuitenkin yksin ratkaisunsa kanssa.”
Lopulta vaimo päätti tilanteen ja kysyi, mikä miestä vaivaa.
”Hän näki päällepäin, etten ollut normaali minä. Kai se näkyi, että olin hermostunut. Lyhytpinnainenkin olin.”
Niko Rantsin yllätykseksi vaimo otti asian rauhallisesti ja analyyttisesti.
”Se oli valtava helpotus.”
Kotona perheenjäsenten turvallisuus mietittiin uusiksi ja turvakielto haettiin koko perheelle. Se rajoittaa henkilötietojen, kuten osoitteen antamista ulkopuolisille.
Lupa toimia
Oli myös toinen iso asia, joka kiristi mieltä.
”Minut tunnetaan rauhallisena miehenä, mutta jokaisella ihmisellä on piste, jossa läikkyy yli. Ja nyt oltiin lähellä. Mietin, mitä tapahtuu, jos mies tulee kotipihaani. Mitä päässäni tapahtuu? En halunnut sallia sitä, että tekisin jotain peruuttamatonta. Jännitin seurauksia ja yritin hallita itseäni tahdonvoimalla. Se ahdisti.”
Elettiin loppusyksyä 2015, kun yhdellä koiralenkillä syntyi ratkaisu.
”Yhtäkkiä vain annoin itselleni luvan. Hyväksyin, että niin varmaankin käy, että tunne ottaa vallan ja teen jotain, mikä ei ole hyväksyttävää — ja sitten vastaan seurauksista. Voin menettää poliisin oikeuteni, mutta perheeni suojeleminen on tärkeintä. Sen hyväksyminen oli helpotus.”
Lokakuussa ilmestyneessä Rikospoliisin silmin -kirjassa (Tammi) Niko Rantsi palaa moniin poliisin uransa varsilla sattuneisiin tapauksiin. © Susa Junnola
Tilanteen päällä
Arto siirtyi herjaamaan Rantsia somessa. Tehtiin uusia rikosilmoituksia. Nyt herjausten kohteena oli jo useampia poliiseja.
Kolmen rikosilmoituksen jälkeen Arto oli saanut käräjillä ensin tuomion vainoamisesta, sitten vainoamisesta ja törkeästä kunnianloukkauksesta ja kolmannesta törkeästä kunnianloukkauksesta.
”Ensimmäisestä tuli sakkoja, toisesta ja kolmannesta ehdollista vankeutta. Eiväthän ne tuomiot mitään ankaria olleet.”
Herjausten, syytteiden ja oikeudenkäyntien kuluessa vuodet vierivät. Väliin ei tapahtunut mitään, oli hiljaiseloa, sitten Arto taas intoutui.
”Ei hän kadonnut elämästäni minnekään, vaikka välillä olikin rauhallisempaa.”
Prosessissa meni 5,5 vuotta. Mitään suoraa yhteenottoa ei tullut — sellaista kohtaamista, jossa Rantsin kyky hillitä itsensä olisi punnittu.
Vuosien kuluessa Niko Rantsi toteutti pitkäaikaisen unelmansa ja alkoi kirjoittaa. Ensimmäisessä dekkarissaan hän päätti purkaa vainoamisen aiheuttamia tunteita päähenkilöpoliisin kautta. Sinun puolestasi vuodatettu ilmestyi keväällä 2020.
”Sen tarinan kertominen vaati rohkeutta. Olin silloin menossa taas kerran käräjille tässä omassa jutussani ja mietin, että romaani yhdistetään minuun. Dekkarissa ei kuitenkaan ollut kyse autofiktiosta.”
Kirjoittaminen tuntui terapeuttiselta. Ja kun myöhemmin tuli mahdollisuus tehdä tietokirja vuosista poliisina, Rantsi tunsi, että on valmis kertomaan kokemuksensa vainoamisesta.
Tuoreessa Rikospoliisin silmin -kirjassa (Tammi) Rantsi palaa moniin poliisin uransa varsilla sattuneisiin tapauksiin.
Entäs jos kirja saa Arton taas aktivoitumaan?
”En usko, että ajaudun enää entiseen tunnetilaan. Aivan alussa olin syvässä solmussa. Sellaisessa on vaikea hillitä itseään. Silloin vuonna 2015 en olisi voinut kuvitella, että joskus pystyn näin puhumaan tästä kaikesta. Nyt ajattelen, että olen tilanteen päällä. Ja että kertomalla vainoamisesta ja maalittamisesta olen kaikkien virkamiesten ja -naisten asialla.”
Arton nimi on muutettu.