Alkoholistivanhempien ja lastenkodin kasvatti – Nyrkkeilijä Jussi Koivula on nyt itse suojelevainen isä, joka on aina läsnä

Jaa artikkeli
Jussi Koivula
Nyrkkeilystä tuli lapsena tärkeä harrastus. Yhä tänä päivänäkin Jussi huomaa muuttuvansa aggressiivisemmaksi esimerkiksi liikenteessä, jos treenaamiseen on tullut taukoa. © Sara Pihlaja
Jussi Koivula kantoi jo alle kouluikäisenä vastuuta paitsi itsestään myös alkoholistivanhemmistaan. Omalle pojalleen hän on halunnut osoittaa, että isä auttaa aina, oli tilanne mikä tahansa.

Kun nyrkkeilijä Jussi Koivula tuli isäksi 19-vuotiaana, oli isyys hänelle maailman luonnollisin asia. Oli ihan itsestään selvää, että hän tulisi huolehtimaan vaimostaan ja pojastaan lopun elämänsä. Isän rooli ei tuntunut taakalta, eikä se tunnu siltä vieläkään. Vaikka Pyry on jo täysi-ikäinen, hän tietää, että isä auttaa koska vain.

Toisinkin voisi olla, sillä Jussia isä ei juuri auttanut. Perheensä kuudenneksi lapseksi Hämeenlinnassa vuonna 1983 syntyneen Koivulan vanhemmat olivat alkoholisteja.

Kotona oltiin humalassa likimain aina, ja vanhempien ryyppyporukat olivat olohuoneessa tuttuja vieraita. Tappeluita syntyi paitsi vanhempien välillä myös vieraiden kanssa. Kerran joku löi äitiä leipäveitsellä. Poliisia ja ambulanssia tarvittiin muulloinkin. Jo ennen kouluikää Jussi soitti virkavallan useamminkin paikalle lähistöllä sijainneesta puhelinkioskista.

Lopulta Jussi joutui kotona yhä asuvien vanhempien isoveljiensä kanssa laitokseen: Jussi lastenkotiin, toinen isoveljistä nuorisokotiin, ja kolmas rötöstensä tähden koulukotiin.

Vanhemmat kuolivat, kun Jussi oli 12-vuotias. Ensin äiti alkoholimyrkytykseen, vain vähän myöhemmin isä kaatuessaan humalassa ja lyödessään päänsä.

Sisaruksistakin kaksi on jo kuollut päihteisiin. Täti ja serkku myös.

Koivulan lapsuudesta on tehty myös dokumenttielokuva Daddy loves you. Siinä Jussi vakuuttaa, ettei hän ole katkera. Samaa hän sanoo nyt, kuusi vuotta dokumenttielokuvan ensi-illan jälkeen.

”Se oli ja on mun normaali. En ole ikinä osannut toivoakaan muuta. En ole koskaan halunnut myöskään olla kukaan muu, vaikka toisilla perheillä oli lämmin koti, oli videot ja Nintendot, ja asiat sillai kunnossa.”

Jussi (toinen vasemmalta) isoveljensä ja vanhempiensa kanssa harvinaisella retkellä Korkea­saaressa. Kuvanotto­hetkelläkin vanhemmat olivat Jussin mukaan humalassa.

Jussi (toinen vasemmalta) isoveljensä ja vanhempiensa kanssa harvinaisella retkellä Korkea­saaressa. Kuvanotto­hetkelläkin vanhemmat olivat Jussin mukaan humalassa.

Perhe on kaikki kaikessa

Oma perhe on tärkeä. Kun Jussia kuuntelee, voisi sanoa, että kaikkein tärkein. Vaimo ja poika. Ehkä siihen on syynä se, että lapsuudessa perhe oli mitä oli.

Isommat sisarukset olivat muuttaneet jo omilleen, kun vanhempien alkoholismi otti totaalisesti vallan. Jo ensimmäisellä luokalla Jussi kantoi taskussaan omaa herätyskelloa, jolla huolehti itse heräämisensä. Pihapiirissä hän oli ainoa, jolla ei ollut kotiintuloaikaa. Se hävetti.

Sisaruksiltaan hän on kuullut, että aiemmin perheessä oli tavallisempi arki. He olivat saaneet aikanaan elää ainakin osin ihan normaalia lapsuutta. Olivat osallistuneet kotitöihin ja vieneet pienempiä sisaruksia tarhaan. Vanhemmat kävivät kirkossa ja helluntailiikkeen kokouksissa, koska olivat uskovaisia. Äiti työskenteli hoitoalalla. Isä oli sairauseläkkeellä kirjapainotyöstä.

Isompien sisarusten lapsuus erosi melko lailla siitä, mitä Jussi joutui elämään, kun isä sammui palava tupakka suussaan ja pikku-Jussi huolehti sen sammuksiin. Tai kun hän heräsi keskellä yötä mustaan savuun ja kävi sammuttumassa hellan, koska vanhemmat olivat sammuneet laittaessaan yöruokaa.

Sisarusten välit ovat Jussin mukaan nykyään ihan hyvät, mutta eivät kovin läheiset. Kerran kaksi vuodessa he saattavat nähdä. Jos lapsuusaika tulee puheeksi, siitä lähinnä vitsaillaan. Oma perhe, vaimo Ara ja poika Pyry, ovat kaikki kaikessa. Jussi on valmentanut nyt 18-vuotiasta poikaansa nyrkkeilyssä jo vuosia. Myös kampaamoyrittäjänä työskentelevä vaimo harrastaa nyrkkeilyä, mutta ei ottele.

Lapsuus vaikuttaa yhä

Lapsuuden kokemukset näkyvät yhä rakkaimmista huolehtimisena. Sen Jussi Koivula myöntää itsekin.

”Mä haluan olla paikalla. Olin jo heti synnytyksestä asti siellä kattomassa, kun se sieltä tulee. Tiedätkö, en kestä ajatusta, että mitä jos jotain sattuu ja en ole siinä läsnä ja valmiina toimimaan, jos tarvitsisi.”

Kun perhe kulkee yhdessä kaupungilla, Jussin harjaantunut silmä etsii aina vaaroja. Jos kerrostalon räystäällä esimerkiksi roikkuu lunta, hän ohjaa perheensä tien toiselle puolelle. Ei hän ylihuolehtivainen ole. Omasta mielestään vain realisti.

”Iltaisin mä kokeilen ulko-oven jos en ole itse laittanut sitä kiinni ja tämmöisiä juttuja. Kun Pyry oli vauva ja vauvoilla on se aukile vielä päässä, niin peitin rattaita, ettei edes hyttynen mene pistämään siihen. En myöskään antanut laittaa rattaita mihinkään hyllyn alle, ettei ole mitään maljakkoa tai muuta, mikä voisi pudota päähän.”

Osaltaan halu olla aina valmiina auttamaan poikaa johti myös siihen, että alkoholi ei Jussin ja vaimonsa elämään kuulu. Mitään periaatteellista päätöstä he eivät ole asiasta tehneet, mutta he eivät vain käytä alkoholia. Viinit ja oluet maistuvat sitä paitsi pahalta. Lisäksi Jussi haluaa olla aina ajokunnossa, jos jotain vaikka sattuisi. Yhden oluen hän muistelee juoneensa viimeksi 15 vuotta sitten jossain juhlissa.

Jussin mukaan käytös tulee lapsuudesta. Jos asioihin on mahdollista vaikuttaa, hän haluaa niin tehdä. Jälkikäteen on turha mitään surkutella. Siksi hän haluaa yhä tietää, että kaikki on hyvin, jos Pyry on esimerkiksi viikonloppuiltana kavereidensa kanssa ”yössä”.

”Mä laitan säännöllisin ajoin viestin, että ”kaikki ok?”, ja hän kuittaa. Ei tarvitse kertoa edes, missä on. Ei se ole minun ­asiani, vaikka vähän kiinnostaisikin. Kertoo sitten itse jos haluaa. Jos hän ei vastaa niin sitten mä rupean soittelemaan, kunnes hän vastaa tai soittaa takaisin. Kyllä hän on aina ­vastannut tai soittanut sitten hetken päästä.”­

Luottamusta löytyy

Isän ja pojan välit perustuvat luottamukseen. Kun Jussi Koivula on valmentanut Pyryä nyrkkeilyssä, hän on samalla oppinut tuntemaan poikansa. Kun ennen nyrkkeilyotteluita on jännitetty yhdessä, oppii tuntemaan toisensa. Jussi haluaa, että Pyry tietää myös, että isä tulee hakemaan hänet mistä vain milloin vain kyselemättä tai kyseenalaistamatta mitään.

Se hieman mietityttää, jos täysi-ikäinen Pyry haluaa muuttaa jonain päivänä omaan asuntoon. Jussi on ollut aina koti-isä. Kun Pyry harrasti jalkapalloa, isä oli muutamaa kertaa lukuun ottamatta paikalla jokaisissa treeneissä ja peleissä. Jos koulussa oli yön yli kestäviä retkiä, isä lähti vapaaehtoisena mukaan.

”Olen kertonut hänelle, että kun mulla on tämmöiset traumat tietyllä tavalla, niin mua pelottaa, ja että varmaan jossain määrin hänelle edelleen soittaisin vähän kyselläkseni. Haluaisin vähän tietää, että missä hän menee, ja toisaalta hänkin tietää sitten sen, että olen tarvittaessa aina apuna ja tulen.”

Toistaiseksi Pyry ei ole ollut muuttamassa. Hän treenaa isänsä valmennuksessa nyrkkeilyä ja opiskelee. Joskus hän on haastanut isäänsä esimerkiksi valmennusmetodeista, kun ei ole ollut niistä samaa mieltä.

Vaikka Jussi on valmentanut poikaansa nyrkkeilyssä jo vuosia, hän ei olisi toivonut pojan seuraavan jälkiään. Niin tämä haluaa kuitenkin tehdä, ja isä on tukena. © Sara Pihlaja

Vaikka Jussi on valmentanut poikaansa nyrkkeilyssä jo vuosia, hän ei olisi toivonut pojan seuraavan jälkiään. Niin tämä haluaa kuitenkin tehdä, ja isä on tukena. © Sara Pihlaja

Itsepäinen kuten äitinsä

”Sillä tavalla hän on tullut äitiinsä, että on halutessaan itsepäinen. Minä olen vähän semmoinen sovittelevampi luonne.”

Jussi Koivula ajoittain miettii jo nyrkkeilyuransa päättämistä, jos ottelutarjouksia ei pian tule. Edellisestä ottelusta on kulunut lähes vuosi eikä riittävän taitavia ja monipuolisia sparraajakavereita tahdo Tampereelta­ ­löytyä. Suomalaiselle hän on hävinnyt nyrkkeilyottelun viimeksi 16-vuotiaana.

Pyry sen sijaan on nyrkkeilystä innoissaan ja haluaa mahdollisimman pian ammattilaiseksi. Jussi ei ole poikaansa koskaan pyytänyt harrastamaan nyrkkeilyä, mutta hän on kasvanut lajiin kulkiessaan isänsä ja äitinsä kanssa salilla.

”Mä toivoisin, että hän ei rupeaisi vakavissaan tätä tekemään, mutta kyllä se nyt haluaa. Se on hänen päätöksensä, mutta minä en olisi halunnut. Tämä on niin paskamaista hommaa tämmöisessä maassa, kun ei ole semmoista kulttuuria, urheilijoita ei tueta, ja täältä käsin on vaikea pärjätä.”

Jussin mielestä nyrkkeily ja esimerkiksi kreikkalais-roomalainen paini ovat kovia lajeja, taso maailmalla on kova, mutta Suomessa niitä ei arvosta kukaan.

”Ammattinyrkkeily on oikeasti vaarallista. Hommassa täytyy olla niin kova, että se on hankala yhtälö pojallekin, kun hänen elämänsä on ollut niin helppoa. Mistä sä saat sen kovuuden siihen?”

Nyrkkeilyn kovuus hirvittää

Jussia hieman hirvittää isänä sekin, että toisin kuin amatöörinyrkkeilyssä ammattinyrkkeilyssä on kovat hanskat ja välillä sattuu oikeasti. Jos kolmen erän jälkeen väsähtää, niin kehässä saa oikeasti turpaansa.

”Se on niin raadollinen maailma. Tiputko sä siellä, hakataanko sinut niin pahasti, että tuomari keskeyttää, vai heitänkö minä pyyhkeen kehään.”

Jussi Koivula sanoo, että nyrkkeilyssä ei ole kyse lahjakkuudesta vaan kovasta treenaamisesta. Huipulle ei mennä lahjoilla ainakaan pitkäksi aikaa. Pitää jaksaa tehdä työtä ja jaksaa uskoa itseensä.

”En vielä tiedä, minkälainen Pyryn luonne on, että onko hänestä siihen. Sen näkee sitten, kun rupeaa tulemaan kovempia matseja. Kaikki edellytykset hänellä on.”

Käy nyrkkeilykehissä isälle tai pojalle tulevaisuudessa miten tahansa, se on epäolennaista. Jussi haluaa olla poikansa tukena aina.

”Sen mä olen halunnut pojan tietävän, että jos häntä koskaan mikään ahdistaa, niin minä tulen vaikka läpi Venäjän armeijan hänet hakemaan mistä tahansa. Hän ei saa koskaan joutua miettimään sitä.”

Lue myös: Jonne ja Ville Liimatainen saivat musikaalisuuden verenperintönä – Alkoholistiperheestä huostaanotettujen veljesten lapsuus ei ollut kuin elokuvista: ”Bändi oli tapani selviytyä”

X