Raijan elämän suurin rakkaus T. T. Oksala oli alkoholisti: ”Suhde melkein musersi minut”

Ensimmäinen sana, jonka Raija Hietaniemi alle yksivuotiaana oppi, oli ”piilopaikka”. Ei siksi, että hän olisi pitänyt erityisemmin piiloleikeistä. Sana tuli tutuksi Dannyn levyltä, jota pieni Raija kuunteli kotona haltioituneena.

Musiikki oli tärkeää myöhemminkin, kun elämä muuten runteli. Raija tunsi itsensä erilaiseksi kuin muut.

Musiikin parista löytyi hengenheimolaisia ja myös elämän suuri rakkaus. Se, että rakkaus osoittautui mahdottomaksi, särkee sydäntä edelleen.

Raija syntyi vanhempien pitkän odotuksen jälkeen. Siitä huolimatta sukset menivät kotona ristiin jo varhain. Raija tunsi olevansa eri paria vanhempiensa kanssa. Nämä olivat vanhan kansan työihmisiä, hän puolestaan taiteellinen unelmoija.

”Vanhemmilla oli vanhanaikaiset kasvatusmenetelmät. He eivät kyselleet, missä olin päiväni viettänyt, mutta toisaalta kuri oli ankara. Sain selkääni herkästi. Ikään kuin en olisi ollut sellainen lapsi, mitä he olivat toivoneet.”

Herkän ja haavoittuvaisen tytön piti kasvattaa kova kuori ja oppia pärjäämään yksin. Hän olikin ehtiväinen ja toimelias, niin ehtiväinen, että sai sille diagnoosinkin: MBD eli lievä aivotoiminnan häiriö. Nykyään vastaava nimitys olisi ADHD.

Kouluajan Raija muistaa kammottavana. Muut lapset ottivat hänet nopeasti silmätikuksi, nimittelivät kierosilmäläskiksi ja jättivät leikeistä ulkopuolelle. Kaikki ikävä mitä koulussa tapahtui oli opettajien mielestä aina Raijan syytä.

”Varmaan häsläsin ja touhusin liikaa. Itse en osannut hahmottaa mitä tein väärin. Minuun iskostui kuitenkin tunne, että olin kaikin tavoin vääränlainen. En löytänyt samastumispintaa oikein keneenkään.”

Kotona Raijan elämää väritti alkoholi. Isä joi joka perjantai Koskenkorvaa, ja äitikin juhli mielellään alkoholin voimin. Siitä huolimatta vanhemmat tuomitsivat tiukasti alkoholin suurkuluttajat. Alkoholistit olivat heidän silmissään yhteiskunnan pohjasakkaa.

Vaikka Raija myöhemmin ymmärsi, että vanhemmilla itsellään oli ongelma, näiden asenne iskostui tiukasti Raijan ajatusmaailmaan. Rakastumisesta alkoholistiin tuli hänen elämänsä suurin kiirastuli.

Elämä kuin unta

Ensimmäiseksi Raija kiinnitti Elmu-klubilla huomiota kaksikaulaista kitaraa soittavan miehen ääneen. Se oli samettinen ja se soi Raijan korvissa juuri oikealla taajuudella. Kun Raija katsoi tarkemmin, hän näki, että koko mies säteili ihmeellistä valoa.

”Ajattelin, ettei tuollaista olekaan.”

Tuo mies oli kitaristi – myöhemmin tuottajalegenda – Timo Tapani Oksala eli T. T. Oksala.

Kun Raija muutti Nokialta Helsinkiin opiskelemaan, Timon ja Raijan tiet yhtyivät uudelleen. Elämä tuntui ruusuiselta ja kauniilta unelta. Rakkauden ensiaikoina Timolla meni lujaa. Huippukitaristi siirtyi vähitellen studioon äänittämään, miksaamaan ja tuottamaan. Hän teki paljon töitä ja menestyi.

Elämä lempeän, mutta tulisen miehen kanssa oli ajoittain vaikeaa. Pariskunta haaveili kuitenkin häistä ja yhteisestä tulevaisuudesta. Sitten Raija tuli raskaaksi. Hän odotti kaksosia. Nuorille vanhemmille se oli kova paikka.

Oli pakko lopettaa pintaliito ja rauhoittua kotiin. Yksin kotona oleminen oli tuskallista, ruokakaan ei maistunut.

Raskauden loppupuolella tapahtui jotain, jota hän ei vieläkään pysty täysin käsittämään. Hän menetti lapsensa ja samalla elämän rakkaansa kanssa.

”Muistan, että Timon piti tavata joidenkin työkuvioiden vuoksi merkittäviä tyyppejä. Olimme sopineet, että pysyn kotona, mutta jokin pakotti minut kaupungille ja menin tapaamaan Timoa muutamaa minuuttia ennen neuvottelua.”

Nuorelle parille tuli riitaa, ja sen jälkeen kaikki on mustaa.

Myöhemmin Raija kuuli, että hän oli joutunut ravintolasta lähtemisen jälkeen rikoksen uhriksi. Tuntematon mies oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pahoinpidellyt hänet. Pahoinpitelyn vuoksi Raija synnytti poikansa Aten ja Akun ennenaikaisina. Pojat olivat niin heikkoja, että he eivät selvinneet. Raija menetti lapsensa.

Tuosta tapahtumasta alkoi ajanjakso, josta Raija ei muistanut pitkään aikaan mitään.

”Timo oli käynyt tapaamassa minua, mutta en tunnistanut häntä. Hän oli istunut vierelläni, mutta en ottanut mitään kontaktia häneen. Kaikki yhteinen oli pyyhkiytynyt tietoisuudestani.”

Musertava häpeä

Vanhemmat hakivat aikuisen tyttärensä kotiinsa, eikä tapahtuneesta koskaan puhuttu. Fyysiset vammat paranivat ajan kanssa, mutta Raija oli muuttunut nainen.

”Sain menetetystä elämästäni mukaani vain muutaman valokuvan, sekä kitarankielen, plektran ja sydänsormuksen, jonka Timo oli ostanut minulle lahjaksi.”

Raija rakensi Tampereella itselleen uuden elämän, ilman Timoa. Painajaisensa hän piilotti muilta. Hän opiskeli apuhoitajaksi ja aloitti työt ensin vastaavana hoitajana ja myöhemmin yöhoitajana.

Sivusta hän seurasi, miten Timon alkoholinkäyttö alkoi riistäytyä käsistä. Vuosi vuodelta mies muuttui.

Timolla ei ollut paikkaa hänen elämässään, sillä Raija päätti, että hänen mahdollisten lastensa ei tarvinnut koskaan elää alkoholin varjossa. Yksinäisinä hetkinä Raija saattoi ikävissään katsoa videonauhurilta Timon haastatteluja ja esiintymisiä televisiosta. He pitivät yhteyttä ja tapailivat harvakseltaan, mutta ulkopuolisille Raija ei koskaan puhunut hänestä.

Häpeä siitä, että hän oli rakastunut alkoholistiin, oli musertava.

Kun Raija muutama vuosi myöhemmin odotti tytärtään Jitkaa, hän pelkäsi lapsensa menettämistä niin paljon, että pelko oli halvaannuttaa hänet. Itku ja ahdistus loppuivat kuin seinään, kun Jitka syntyi elävänä ja reippaana 23 vuotta sitten.

Kun Jitka oli alle vuoden, alkoi kuitenkin uusi helvetti. Tytöllä todettiin vaikea epilepsia ja myöhemmin autismi. Jitka sai useita epilepsiakohtauksia päivässä. Usein hän oli niin uupunut, että jaksoi olla hereillä vain pieniä hetkiä. Kukaan ei tiennyt, elääkö hän vielä vuoden päästä.

”Kun Jitkan epilepsia oli aktiivisimmillaan tuntui, että elämä oli yksi pitkä pimeä tunneli, josta ei ollut ulospääsyä. Onneksi epilepsia saatiin myöhemmin leikattua ja isot kohtaukset jäivät leikkauspöydälle.”

Neljä vuotta Jitkan jälkeen syntyi Raijan kuopus Jovi.

Raija oli alusta lähtien yksin lastensa kanssa. Lapsista kasvoikin reippaita nuoria aikuisia. Molemmat lapset ovat lahjakkaita musiikissa. Jitka on soittanut harmonikkaa pienestä asti ja pärjää elämässä hyvin tuettuna. Jovi opiskelee klassista musiikkia ja esiintyy niin poikakuorossa kuin tangolaulajana ja rap-duo Tutkaparin jäsenenäkin.

”Olen ylpeä siitä, että pystyin olemaan äiti lapsilleni traumoistani huolimatta. Ilman lasten kummitätiä ja hänen perhettään en kuitenkaan olisi selvinnyt.”

Timon kuolema viisi vuotta sitten käynnisti Raijassa kipeän prosessin, joka jatkuu yhä. Hän joutui käymään läpi omat tunteensa ja suhteensa Timoon.

Sen seurauksena Raija uskaltaa nyt sanoa ääneen, että T. T. oli ja tulee aina olemaan hänen elämänsä suurin rakkaus.

Palasista kasaan

Raijan oikeaa rannetta koristaa tuore tatuointi, johon on ikuistettu nimikirjaimet TT. Huhtikuussa kuva saa rinnalleen Timon kitaran.

Hän uskoo, ettei kukaan koskaan ota Timon paikkaa hänen sydämestään. Henkinen yhteys oli niin vahva, että Timon kuolinpäivänä, 13. joulukuuta vuonna 2010 Raija tunsi, ettei häntä enää ollut. Oli vain tyhjyys.

”Olen kantanut hirvittävää syyllisyyttä siitä, miten kohtelin Timoa. Koin, että olin häntä parempi ihminen ja pidin yllä suojausta. Ehkä hänen elämänsä ei olisi mennyt sellaista alamäkeä, jos olisin ollut hänen vierellään.”

Toimintaterapia on auttanut Raijaa purkamaan häpeän ja syyllisyyden tunteita. Pari vuotta sitten tunteet alkoivat purkautua myös tekstein. Viime aikoina pöytälaatikkoon on alkanut kertyä tangojen säkeitä, jotka soivat toivoa ja rakkautta elämää kohtaan.

”Suloiset muistot elämästä Timon kanssa ovat alkaneet palata mieleen. Muistona on rakas akustinen kitara, jonka Timo osti minulle lahjaksi. Anssi Kela teki sen tarinasta laulun, Kuolleen miehen kitara.”

Terapian myötä Raija on oppinut antamaan anteeksi myös vanhemmilleen.

”Olen kärsinyt siitä, miten he kohtelivat minua ja katkoivat siipeni. Ymmärrän, että he eivät olleet pahoja ihmisiä. Heillä oli suuret odotukset ainoasta yhteisestä lapsestaan, mutta he kohtasivat minussa liian suuren haasteen. ”

Pari vuotta sitten hän käveli Cotalban luostarin pihalla rakastamassaan Valenciassa ja koki olevansa kotona. Varmuus siitä, ettei kukaan saisi sitä tunnetta häneltä pois, oli vapauttava.

”Kaikki mitä olen elänyt ja kokenut elää minussa ikuisesti. Niin myös rakkauteni Timoon.”