”Rakastuin hurinaan ja pärinään” – Tämän takia viisikymppinen Pirjo innostui vasta aikuisena moottoripyöräilystä
Harley-Davidsonin rouhea mörinä lumosi erityisopettaja Pirjo Laakson. Yli viisikymppisenä hänestä tuli motoristi, vanhan ajan baikkeri.
”Työasiat unohtuvat, rentoudun. Nautin pyörän äänestä ja siitä kun maisemat vaihtuvat”, sanoo Pirjo Laakso.
Punainen Harley-Davidson kaartaa kadulta parkkipaikalle. Kuskin paikalla istuu turkulainen Pirjo Laakso, 57-vuotias erityislastentarhanopettaja. Vapaa-aikana hänestä kuoriutuu harrikkaharrastaja.
Innostus ajamiseen heräsi vasta aikuisiällä, kun Pirjo pääsi ensimmäistä kertaa moottoripyörän kyytiin viitisentoista vuotta sitten.
”Ihastuin moottoripyöriin, varsinkin harrikoihin. Rakastuin hurinaan ja pärinään.”
Hän alkoi haaveilla omasta Harley-Davidsonista, vaikka ei ollut eläissään ajanut edes mopoa, autoa toki sentään.
Meni vuosikymmen, ennen kuin Laakso pääsi tositoimiin. Kesällä 2015 hän ryhtyi harjoittelemaan kevytmoottoripyörällä. Sillä hän ajeli vielä osan seuraavaakin kesää.
”Sitten sanoin, että nyt riitti. Sillä ei päässyt mihinkään. Ihmiset menivät juosten ohi”, Laakso nauraa.
Ajamaan pääsy nostaa aina hymyn Pirjo Laakson kasvoille. © Suvi Elo
Apu löytyi läheltä. Laakson avopuolisolla, vannoutuneella harrikkamiehellä Jarmo Ristolaisella oli kellarissa kolarivaurioisena ostettu Harley-Davidson Sportser 883.
Ajatuksena oli hankintahetkellä ollut rakentaa pyörästä Easy Rider -elokuvan tunnetuksi tekemä chopperversio. Siitä projektista piti luopua, sillä Laakso otti pyörän kunnostuksen jälkeen käyttöönsä.
Alle tuli tyystin eri peli kuin kevytmoottoripyörä oli ollut.
”Aluksi tuntui, että harrikka karkaa käsistä. Erinäisiä kertoja kävin parkkipaikoilla kiemurtelemassa ja jarruttelemassa. Kaupungissa ajaminen tuntui alkuun jännittävältä.”
Treeni kannatti. Laakso on kaatunut vain kerran. Hiljaisessa vauhdissa, onneksi, eikä hän loukkaantunut.
Laakson harrikka on pari tuumaa HD-peruspyöriä matalampi. Se on turvallisuuskysymys: Laakso saa pysähtyessä jalat helposti maahan.
Yksityiskohdat viimeistelevät pyörän ulkonäön. © Suvi Elo
Pyörä painaa parisataa kiloa, joten asialla on merkitystä. Ajopeliä ei tarvitse turhaan kallistaa pysähtyessä tai kun sen päältä nousee pois.
Ajoasennon kannalta matala pyörä oli alkuun hankala, mutta jalkatappien siirtosarjalla asia korjaantui. Nyt jalkoja voi pitää lähes suorana eteenpäin.
On pyörässä toki muitakin hyviä puolia, ehkä niitä ajamisen kannalta tärkeimpiä.
”Sillä on ihana ajaa. Pyörä kiihtyy hyvin. En halua hurjastella, mutta ohituksissa kiihtyvyys on hyvä asia. Matkanopeutena satasta on mukavin ajaa.”
Pari tuumaa normaalia matalamman pyörän päälle on helppo nousta. © Suvi Elo
Yhtä ympäristön kanssa
Ajaminen on Laaksolle keino irtautua arjesta.
”Työasiat unohtuvat, rentoudun. Nautin pyörän äänestä ja siitä kun maisemat vaihtuvat. On tunne, että minä määrittelen sen mitä teen, vauhdin, ajotavan ja päämäärän.”
Moottoripyörää ajaessa on enemmän yhtä ympäristön kanssa kuin autossa istuessa. Haistaa tuoksut ja tuntee tuulen.
Sadekin tuntuu sateelta, mutta siitä Laakso ei erityisemmin pidä. Sateella ajamiseen liittyy riskejä, kuten tienpintojen liukkautta.
Ajamisen ohella Laaksoa viehättää moottoripyöräilyyn liittyvä yhteisöllisyys.
”Kun tapaa moottoripyöräileviä ihmisiä, he ovat kuin perhe. Porukassa on aivan ihania ihmisiä. Ei ole väliä kuka olet ja mitä teet, kaikki ovat tasavertaisia. Olemme sielunveljiä.”
Kypärä on motoristin pakollinen turvavaruste. © Suvi Elo
Ensikosketuksen yhteisöllisyyteen Laakso sai kevarilla treenatessaan.
”Ajelin yksin ja olin ihan aah, kun muut motoristit moikkailivat, vaikka oma pyöräni oli niin pieni.”
Avopuolisonsa kanssa Laakso on käynyt kokoontumisissa, joissa tapaa muita alan harrastajia. Naisia on Laakson mukaan nykyisin mukana paljon. Jos kiinnostusta on, Laakso suosittelee tarttumaan tilaisuuteen.
”Toivon, että jokainen pääsisi ainakin joskus kyytiin kokemaan millaista se on. Jos innostuu, rohkeasti vain ajamaan.”
Pisin reissu, jonka Laakso on yksin tehnyt, oli matka Vuokattiin. Viime kesänä hän olisi halunnut lähteä harrikkaporukoiden pääralliin eli kokoontumiseen Leville. Töiden takia pitkän viikonlopun viettäminen ei kuitenkaan onnistunut.
”Unelmana on ajaa legendaarista Route 66 -tietä ja Monument Valleyn läpi.”
Laakson haaveissa on päästä joskus ajomatkalle Yhdysvaltoihin.
”Unelmana on ajaa legendaarista Route 66 -tietä ja Monument Valleyn läpi. Mieluiten omalla harrikalla.”
Moottoripyörien näkee toisinaan ajavan isoissa letkoissa. Laaksolla on siitä vain vähän kokemusta. Letkassa ajamisessa on omat niksinsä ja sääntönsä. Varsinkin edellä ajavaa pitää seurata tarkasti.
Pientä säätöä. Pirjo Laakso ja Jarmo Ristolainen osaavat jo hoitaa homman. © Suvi Elo
Motoristien vahva identiteetti
Ajovarusteet on moottoripyöräilyssä valittava huolella. Kypärä on tietysti yksi tärkeimmistä.
”Yleensä jalassani on nahkahousut. Ne suojaavat kaatuessa, eikä viima tunnu polvissa niin paljon.”
Laakso on huomannut, että varusteet ovat kalliita.
”Siinä mielessä tämä on rahaa vievä harrastus. Ihan tonnilla ei pärjää. Mitä paremmat varusteet, sitä kalliimpia ne ovat.”
Motoristipiirien sisällä harrikalla ajavat ovat oma ryhmänsä. Heillä on vahva identiteetti. Ja hekin vielä jakautuvat uusien pyörien käyttäjiin ja vanhan liiton ajajiin.
”Minä haluan olla vanhan ajan baikkeri”, Laakso sanoo.
Laakson korvissa roikkuvat HD-korvakorut, ystävän hänelle tekemät. Myös bling blingiä pitää aina olla vähän matkassa.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti