Rakastuneet Maiju ja Pietari: Vammaisen parin muuttaminen yhteen oli taistelun takana

Jaa artikkeliTilaa Seura
Maiju löysi Pietarin Facebookista, ihastui tämän blogiin ja lähetti viestin. Siitä alkoi viestittely, joka johti tapaamineen ja rakastumiseen. © Mikko Nikkinen/Otavamedia
Se, että liikuntarajoitteiset, hengitystukea käyttävät Maiju ja Pietari Ahtiainen löysivät toisensa ja rakastuivat, ei ole heidän elämänsä ainoa ihme.

Punkaharjulaisen rivitalon oven avaa avustaja. Hänen selkänsä takaa kuuluu iloinen tervehdys ja kehotus astua peremmälle.

Kodin isäntäpari Maiju, 27, ja Pietari, 29, Ahtiainen eivät ole aivan tavallisia nuoria. Fyysisiä haasteita heille on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi. Kumpikin liikkuu pyörätuolilla, molempien kasvoilla on kevyt, maskimainen hengitystuki, joka pitää hiljaista suhinaa. Mutta silti – tässä kodissa ei voivotella vastoinkäymisiä. Päinvastoin, elämän haasteet ovat kasvattaneet parista sisukkaita selviytyjiä.

Näiden seinien sisällä on joskus eletty huolen täyteisiä päiviä, itkettykin. Kuitenkaan juuri nyt mistään ei voi päätellä, millaisen taistelun takana tämä onni on ollut.

Lapsuudesta asti

Pietari sairastaa lihaksia surkastuttavaa Duchennen lihasdystrofiaa. Hän alkoi käyttää pyörätuolia kahdeksanvuotiaana. Maiju sai diagnoosinsa parivuotiaana CMD:stä eli kongenitaalisesta lihasdystrofiasta.

Maijun kohdalla tarkkaa CMD:n alalajia ei ole pystytty määrittämään, lääkärin mukaan se lienee ainoa laatuaan Suomessa. Parantavaa hoitoa ei toistaiseksi ole, mutta Maijun tilassa voi tapahtua toipumista. Häntä ovat auttaneet paljon nykyiset hengityksen tukihoidot ja virheasentoja korjaavat leikkaukset.

Vaikka he kumpikin ovat kasvaneet sairauksiensa kanssa lapsesta asti, ei se ole saanut heitä tyytymään elämässä syrjästäkatsojan rooliin.

Värikästukkaisen, punk-henkisen Maijun maalauspensselit suihkivat kankaalle eloisia värejä. Runot ovat pulpunneet jo kirjaksi asti ja lisää on tulossa. Pariskunnan itse istuttamien yrttien ja kukkien taimet kasvavat kovaa vauhtia.

Pietari seuraa uutisia niin koti- kuin ulkomailta ja päivittää niitä blogissaan. Pietar.in -blogi on kuuluisa ulkomaita myöten ja sillä on lähes 7 000 seuraajaa. Päivittäisiä vierailijoita on noin 1 500.

Blogissa on päivän uutisia Pietarin kommenttien kera ja otteita pariskunnan päivittäisestä elämästä. Jopa Nokian entinen johtaja Steven Elop löysi Pietarin blogin reilut kolme vuotta sitten.

”Lähetti tuli tuomaan Elopin joululahjan. Se oli uusi Nokian Lumia -älypuhelin. Tuntuihan se tosi mukavalta”, Pietari muistelee.

Salamarakkaus

Maijun ja Pietarin rakkaustarina alkoi pienen ja pippurisen, ilomantsilaisessa palvelukodissa asuneen Maijun aloitteesta kolmisen vuotta sitten.

”Huomasin sattumalta Pietarin profiilin Facebookissa. Luin hänen blogiaan ja ajattelin, että onpa sitkeä kaveri. Mietin, että olisi mukava tutustua häneen, hän vaikuttaa kivalta ihmiseltä. Sitten vain laitoin viestiä, ja hän vastasi”, Maiju muistelee.

Viestittely johti pian tapaamiseen. Maiju lähti avustajineen käymään Pietarin luona Punkaharjulla. Molemminpuolinen ihastus syttyi heti.

”Ihastuin eloisan Maijun rohkeuteen ottaa yhteyttä. Tykkään siitä, että hän on suorasukainen ja sanoo asiat niin kuin ne ovat. Hän ei kiertele. Hän on kuin Muumien Pikku Myy”, pariskunnan rauhallisempi osapuoli Pietari kuvailee hymyillen.

Hänelle Maijuun tutustuminen oli elämän tärkein käännekohta.

Pietarin äiti oli ollut poikansa omaishoitaja kunnes menehtyi kolmisen vuotta sitten. Se oli nuorelle miehelle kova paikka. Vasta rakkaus Maijuun sytytti Pietarin elämänhalun uudelleen.

Ihastus syveni pian rakkaudeksi. Kihlat vaihdettiin lokakuussa 2013 ja vihkiminen suoritettiin Savonlinnan maistraatissa seuraavan vuoden alussa. Tammikuun 24. päivänä tänä vuonna he viettivät yksivuotishääpäiväänsä.

”Samanlaista elämää meillä on kuin muillakin parisuhteessa olevilla. Riidellään joka päivä”, huumorintajuinen Maiju naurahtaa.

He sanovat, ettei kenenkään elämä ole sen helpompaa kuin toisen, oli vammaa tai ei.

”Joskus ärsyttää kun meitä tituleerataan niin positiivisiksi. Ei me olla sen positiivisempia kuin muutkaan ihmiset. Meitä ärsyttävät samat asiat kuin muitakin. Ja on meilläkin niitä huonojakin päiviä”, Maiju tuhahtaa.

”Toisaalta ei jaksa stressata pienistä asioista, kun on lapsesta saakka joutunut pitämään puoliaan ja taistelemaan oikeuksiensa puolesta.”

Esimerkiksi avioparin oikeudesta asua yhdessä.

Onni taistelujen takana

Rakastavaisten vastoinkäymiset alkoivat siinä vaiheessa, kun Maiju asettui asumaan Pietarin luokse Punkaharjulle pari kuukautta ennen avioliittoa. Pietarille oli jo palveluita tarjolla, mutta Maijulle ei.

Pietari oli ollut äitinsä kuoleman jälkeen 2,5 vuotta kotona asuva sairaalapotilas ja oli sitä edelleen Maijun muut- taessa hänen luokseen. Sairaanhoitopiiri osti hoitoringin erilaisilta yksityisiltä firmoilta, mutta se ei toiminut.

Parin piti ottaa lakimies avuksi jo Maijun muuton onnistumiseksi sekä silloin kun he halusivat siirtyä hoitofirmojen käytöstä henkilökohtaisten avustajien työnantajiksi.

”Kun Maiju muutti tänne, hän sai apua vain 15 tuntia viikossa. Hän oli täysin eriarvoisessa asemassa kuin minä. Kun Maiju halusi päästä ulos, minun avustajani ei voinut avata hänelle ovea, koska se ei kuulunut firman palveluihin eikä firma saanut siitä rahaa. Jos Maijulle olisi sattunut ulkoillessamme jotakin, minun avustajani ei olisi saanut auttaa”, Pietari muistelee.

Maijulle ei haluttu tarjota avustajia, koska katsottiin, että hänellä oli ollut paikka palvelutalossa.

”Vihdoin tämän vuoden tammikuussa meistä tuli työnantajia ja meillä on nyt ympärivuorokautiset avustajat”, Pietari kertoo onnellisena.

Maijun vaikeat vuodet

Myös Maijulla on ollut elämässään vaikeita vuosia. Valtimolla syntynyt Maiju oli pitkään laitoshoidossa. Vuosien mittaan häntä pompoteltiin Nurmeksen, Joensuun ja Ilomantsin välillä.

”Nurmeksessa minulle tuli oireettoman keuhkokuumeen seurauksena hengityshalvaus. Olin 10 vuotta hengityskonepotilaana Joensuussa.”

Kun Maijun tilanne koheni, hänet päätettiin siirtää palvelukotiin. Sopivaa ei kuitenkaan löytynyt. Maiju laitettiin Ilomantsiin dementoituneille vanhuksille tarkoitettuun palvelutaloon.

Toinenkin vaihtoehto olisi ollut tarjolla.

”Se oli mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu hoitokoti. Mennessäni käymään siellä ensimmäisen kerran, pihalla tuli vastaan housuton mies. Se riitti. Valitsin vanhusten palvelutalon.”

Siellä henkilökunta oli palvelualtista ja ystävällistä, mutta…

”Heillä ei ollut aikaa auttaa minua esimerkiksi harrastuksissa, kuten maalaamisessa. Kuntoni romahti täysin. Infektiot jylläsivät talossa.”

”Ei tarvitse pelätä”

”Jokaisena keväänä minä herään, uuteen iloon, ja energiaa kerään”, Maiju kirjoittaa tuoreessa runossaan.

Oman rakkaan löytäminen on tuonut heidän elämäänsä paljon.

Yhdessä he laittavat ruokaa ja leipovat, käyvät jääkiekko-otteluissa sekä kommentoivat päivän uutisia blogissaan.

Maiju on taiteilija, joka piirtää, maalaa ja kirjoittaa runoja. Hän on myös kiinnostunut muodista, räpistä, rockista ja konemusiikista. Pietaria kiinnostavat urheilu, valokuvaus ja elokuvat.

”Ellen olisi saanut avustajia, olisi minun ollut pakko jäädä dementiavanhusten palvelutaloon. Se olisi viety minun itsenäisyyteni täysin. Nyt meillä on vakituiset avustajat ja saamme päättää omasta elämästämme itse”, Maiju Ahtiainen sanoo.

Vaikean hengityskonevaiheen jälkeen Maiju pärjää nykyisin hengitystuella kuten Pietarikin. Se tehostaa hengitystä, mutta ei hengitä ihmisen puolesta kuten hengityskone.

Pietarin ja Maijun yhteiselon myötä molempien arjesta on tullut entistä aktiivisempaa. He rakastavat matkustelua. Huhtikuun kohokohta oli avustajien kanssa tehty viikon Lontoon matka, joka oli samalla myös molempien ensimmäinen lentomatka.

Ahtiaiset käyvät ahkerasti konserteissa. Viime kesänä Maiju sai houkuteltua Pietarin Pohjoismaiden suurimmille konemusiikkifestivaaleille Helsinkiin.

”Tehtiin vaihtokauppa. Olin ollut Pietarin mukana viettämässä iskelmäviikonloppua Savonlinnassa, vaikka en ole mikään iskelmän ystävä. Tapasin Arttu Wiskarin ja sanoin suorat sanat. Sanoin, että sinulla on ruma takatukka ja kamalaa musiikkia ja minut on pakotettu tänne. Arttu vain nauroi”, suorasukainen Maiju ilakoi.

Yhä edelleen Maiju ja Pietari törmäävät ennakkoluuloihin. He rakastavat lapsia, sillä lapset ottavat heidät luontevasti vastaan.

”Kerran eräs lapsi tuli kysymään, miksi istun pyörätuolissa. Kerroin lapselle sopivan version sairaudestani. Hän juoksi äitinsä luo ja huusi että äiti, sun veikkaus meni väärin. Ei tuo nainen ole jäänyt auton alle”, Maiju kertoo.

”Kävin sanomassa äidille, että älä laita lasta asialle toista kertaa. Niin lapsille kuin vanhemmille haluaisin sanoa, että tulkaa kysymään rohkeasti, jos jokin asia askarruttaa tai kiinnostaa. Ei meitä tarvitse pelätä eikä kaihtaa. Pahinta on, kun ihmiset pyrkivät katsomaan ohi, ihan kuin olisimme ilmaa.”

X