Venäläinen sotavanki Samuil työskenteli meillä renkinä – mitä hänelle tapahtui sen jälkeen?

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Samuil Tirkeltaub (vas.) lähti kuin lähtikin ulkosalle Heikki Kentan kanssa. Taustalla Pietari Paavalin linnoitus Neva-joella. © Hemmo Rättyä
Teuvalainen Heikki Kentta tapasi Pietarissa miehen, jonka sotavankeus toi hänen kotitaloonsa rengiksi ja ystäväksi.

Edessä on tehtävä Venäjällä. Teuvalainen maatalon isäntä Heikki Kentta nousee ylös aamuvarhain ja ajaa autonsa Seinäjoelle, Helsingin junalle.

Auton startattuaan hän näkee oikealla puolella Teuvan vanhan asemarakennuksen. Siihen tiivistyy muistoja, jotka liittyvät Kentan Venäjän matkaan.

Joulukuun seitsemäs 2011 on melkein umpipimeä päivä. Lumi aateloi Etelä-Pohjanmaan maisemaa vain nimeksi. Helsingin rautatieasemalla Kentta huomaa olevansa ainoa mies, jolla on karvalakki.

Mitähän vanhalle venäläiselle kuuluu? Heikki on saanut vihiä, että taatan terveys on reistannut viime aikoina. Vaikeita verenkierto-ongelmia aivoissa.

Kentan kotitalo, nimeltään Kentan tila, oli venäläiselle tärkeä paikka.

Ilopilleri

Jatkosota 1944, Teuvalla. Touhukas sotavanki, 23-vuotias nuorukainen valjasti hevosta. Mies oli puna-armeijan alikersantti Samuil Tirkeltaub.

Hevosen laitettuaan hän kuskasi alikersantti Olavi Kentan, 18, kohti Teuvan asemaa. Venäläinen vei suomalaisen takaisin sotaan ja rintamalle.

Olavi oli Heikin isä.

Hevonen köntysti ja kopsi kiviä tieltään. Samuil ohjasti sitä valppaana. Aurinko loimotti lakeuksilla. Komiat istuivat kärryillä rinnakkain. Ei heitä toisilleen vihollisiksi olisi uskonut.

Samuil tunnettiin jo Teuvan tiluksilla; venäjäksi rallatellut ilopilleri ja kovaksi työmieheksi tiedetty riski kossi, vaikka olikin kooltaan matala.

Samuililla oli pituutta 150 senttiä, ja painoa nyt jo 55 kiloa, sillä Kentan talossa syötiin hyvin ja oikeata ruokaa. Suomalaisten vankileirien jälkeen sellainen tuntui Samuilista taivaalliselta. Vankileirejä oli tullut könytyksi yli kaksi vuotta.

Olavi oli varreltaan toisesta puusta: 80-kiloinen ja yli 180 sentin suuruinen jötkäle. Hänkin oli alikersantti.

Kärryt etenivät. Alikessut höpisivät jotain keskenänsä, naureskelivat lepsakkaasti.

Jo ensimmäisen Kentan kuukautensa aikana Samuil oli oppinut paljon suomen kieltä Kentan väeltä sekä sanakirjoista.

Stalin etenee

Kentassa Samuilia puhuteltiin Aleksiksi. Aleksi-nimi periytyi hänelle sodassa Aleksei Mihailovilta, koulutoverilta, joka kuoli nuorena.

Ilman Mihailovin nimeä Samuil ei olisi suitsinut hevosta Teuvan raitilla. Tirkeltaubina hänet olisi otettu hengiltä Hitlerin Saksassa. Juutalainen nimi oli varma menolippu keskitysleirille ja kaasukammioon.

Juna noukki Olavin Teuvan asemalta. Takaisin rintamalle ryssää vastaan hänet vei Suupohjan rata. Olavi hymähti, kun radan varteen osuivat myös Koskenkorva, Mieto ja Myrkky.

Samuil heilautti kättään ja käänsi kärryt takaisin Kentan suuntaan. Sotavanki hyräili melkein kuin onnellinen mies.

Siitä huolimatta jokin iti hänen mietteissään. Isäntäväen – Juho ja Hulda Kentan – tietämättä Samuil oli salaa kuunnellut tuvan radiosta Moskovan taajuuksia. Putkivehkeen välityksellä oli selvinnyt, että Neuvostoliiton, Stalinin puna-armeija eteni voitokkaasti. Ehkäpä kotimaan sittenkin kävisi hyvin.

Samansukuiset aatokset kiersivät asemasotaan palaavan Olavin pääkoppaa. Rauhanneuvotteluja oli käyty Moskovassa, ja lopulliset ehdot olisivat kovia. Miten käy pienen Suomen suuren ja mahtavan kyljessä?

Miten käy Olavin, miten Samuilin?

Viime hetkillä

Joulukuu 2011 Pietarissa, entisessä Leningradissa. Sota meni miten meni, ja se erotti Olavin ja Samuilin 45 vuodeksi toisistaan. Viimeinen rajanteko tapahtui, kun Olavi vuonna 2007 jätti lakeudet lopullisesti.

Olavin poika, Kentan nykyinen isäntä, Heikki Kentta, 60, lähestyy nyt Samuilin kotitaloa. Ystävyys jatkuu yli sukupolvien.

Ilkeä tuuli puhaltaa Nevan suistosta ja kohmettaa kaiken linjalle osuvan. Onneksi Heikillä on karvalakki.

Hän avaa valtaisan lähiökerrostalon oven.

”On korkea aika tavata Samuil”, Heikki virkkaa vakavana.

”Vain muutama kuukausi sitten hänellä oli aivoveritulppa, ja sitkeä mies laitettiin sairaalaan. Joku sanoi, ettei hän enää poistuisi kodistaan.”

Häivä Olavista

Samuil tulee vastaan porraskäytävään. Hänen silmänsä viertävät nauruun.

”Tervetuloa”, hän sanoo – suomeksi. ”Ei enää osaa paljon suomi.”

Miehet syleilevät. Samuil tuntee Heikin karhumaisessa otteessa häivän Olavin voimista.

”Sisään”, hän komentaa betonikolossin porstuassa.

Kostuvatko silmänaluset? Sitä ei voi varmuudella todistaa, sillä molemmilla on silmälasit päässään.

Tuliaisiksi Heikki antaa ystävälleen lämpimäiskappaleen suomalaisen sotahistorioitsijan Carl Fredrik Geustin uutuusteoksesta Hanko toisessa maailmansodassa. Se on varustettu tekijän omistuskirjoituksella.

Samuil ilahtuu ja lehteilee kirjaa Heikin kanssa. Opus kertoo Hangon neuvostomiehityksestä 22.3.1940–4.12.1941. Kirjassa on tarinaa myös Samuilista.

Heikki ja Samuil pysähtyvät katsomaan Samuilista otettua valokuvaa. Kuvassa Samuil seisoo neuvostosotilaiden hautausmaan portilla Hangossa.

Samuilin aistit toimivat hyvin. Hänessä on edelleen jotain kärppämäisen vikkelää, vaikka sairauskohtaus hidasti liikkeitä ja kylmettää yhä käsiä.

Hänen oikeanpuoleisesta korvalehdestään puuttuu palanen. Se irtosi hirvittävässä räjähdyksessä Josif Stalin -nimisellä sota-aluksella, kun neuvostojoukkoja evakuoitiin 2.12.1941 Hangosta.

Tuhannet saivat tulihelvetissä surmansa. Tämä eriskummallinen laivamatka liittyy ratkaisevasti Samuilin pelastumiseen.

Mutta siihen palataan myöhemmin.

Omaa perhettä

Lusikka. Se on kehystetty keittiön seinään. Ensinnä sitä esittelee Heikille perheen Margarita-rouva, 80, Samuilin kolmas vaimo.

”Kenttälusikka on Samuilille hyvin rakas. Se seurasi Samuilin kätköissä kaikki suomalaiset vankileirit. Hän salakuljetti sen takaisin Neuvostoliittoon, kun vankeja vaihdettiin”, vaimo kertoo.

Samuil jatkaa Heikille:

”Niin kuin huomaat, lusikassa ei ole vartta. Se meni poikki, kun tiskasin karstaa paistinpannusta. Olen kova poika tiskaamaan. Margarita valmistaa ruoan.”

Miehet hörähtelevät.

Eteisen puolella seinää koristaa suomalainen sotaveteraanimerkki. Heikki toteaa, ettei sellaista luulisi löytyvän jokaisen puna-armeijalaisen kodista.

”Mutta nyt me olemme veljiä keskenämme. Sinä olet minulle omaa perhettä”, Samuil sanoo.

Kunnianosoitus

Uhmattiin myös lakia. Se selviää, kun miesten suut mehustelevat menneitä. 1944 Kentan talossa rikottiin avoimesti sotavangeista annettuja määräyksiä.

”Mutta se ei tarkoita, että olisi toimittu vastoin oikeutta”, Heikki muistuttaa.

”Olin sotavanki ja tiesin sen. Tunsin kuitenkin itseni lähes vapaaksi mieheksi, sillä Juho Kentta antoi minulle omat vaatteet. Menin hämilleni, sillä tiesin, että renkeinä toimivien sotavankien on käytettävä vanginvaatteita”, Samuil muistelee.

Samuilin käyttöön luovutettiin myös oma makuuhuone. Eikä kukaan lukinnut huonetta edes yöksi.

”Talvisodan, Josif Stalinin räjäytysten ja Suomen vankileirien jälkeen tein yhtäkkiä töitä pohjalaisella maatilalla ilman pelkoa tai rajoituksia. En olisi koskaan osannut kuvitella sellaista.”

”Niin, Samuil. Sinä myös ruokailit samassa pöydässä meidän väkemme kanssa”, Heikki kohentaa.

”Pitää täysin paikkansa. Ateriointi samassa ruokapöydässä Kentan asukkaiden rinnalla oli minulle suuri kunnia. Muistelen lämmöllä sotavankiaikaani sinun talossasi. En ole kuullut, että yhdelläkään sotavangilla Suomessa olisi ollut yhtä hyvin.”

Samuilin paikka ruokapöydässä oli Juho-isännän oikealla puolella. Sitä voi pitää myös kunnianosoituksena. Kaikkiaan pöytään istuutui kolme miestä ja kolme naista, lomillaan myös nuorempi isäntä Olavi.

Samuil teki ahkerasti maatöitä. Tilalla oli toistakymmentä lypsävää, pellot kasvoivat viljaa ja heinää.

Joutoaikanaan – ja työnsäkin puolesta – venäläinen vaelteli kylillä vapaasti.

”Kaikki teuvalaiset olivat minulle ystävällisiä. Kukaan ei koskaan pilkannut tai ryssitellyt.”

”Se johtui Samuilista itsestään”, Heikki taustoittaa. ”Teuvalla hän on edelleenkin työteliään ja mukavan miehen maineessa. Vanhat ihmiset muistavat hyvällä.”

Ihastuminen

Oli tyttökin, johon Samuil ihastui. Hän oli kylän omia flikkoja, Kaisa Uusimäki silloiselta nimeltään. Kyllähän Heikki Kaisan tuntee. Samuililla oli silmää naiskauneudelle jo 70 vuotta sitten.

”Ihastuin Kaisaan kovasti. Ei meillä sen kummemmin sanallista kommunikaatiota ollut, mutta näimme milloin missäkin. Ja ilmehdimme iloisesti toisillemme.”

Kerran, kun Kaisa oli peltotöissä, Samuil päätti ottaa askelen edemmäksi.

”Minä keräsin kimpun kukkia, kolistelin hevosella paikalle ja heitin kukkaset Kaisalle. Tumma kaunotar hymyili minulle kiitokseksi. Muistan kauniin hymyn vieläkin.”

”Kaisa näyttää hyvältä edelleenkin”, Heikki kertoo.

Kuin oma poika

Heikkiä hykerryttää Samuilia kuunnellessa. Ei pidä ihmetellä Samuilin hyvää naisonnea. Samuil on sanavalmis ja viisas mies, kerkeä sähköinsinööri, joka eteni Pietarin tiedeakatemiaan ja teki uraauurtavaa tutkimusta valosta ja sen lähteestä.

”Sinun puusi kasvaa komiasti hedelmää: kolme poikaa ja tytär, kahdeksan lastenlasta ja jo viisi lastenlastenlasta”, Heikki veistää.

”Niin, Heikki, mutta sinäkin olet kuin oma poikani. Vanhin lapsistani, Sergei, on iältään 61, siis sinua vanhempi, ja nuorin, Nikolai, vasta 42.”

Heikin mielestä Samuil on ansainnut hyvät hedelmänsä. Niin paljon kovia hän sai kokea sodassa. Kuten ”tolppa-apinana”; sellaisiksi kutsuttiin suomalaisessa sotilasslangissa viesti- ja sähkötysmiehiä. Viestimieheksi Samuil, 19, määrättiin 1939 talvisotaankin suomalaisia vastaan.

Isänsä Samuil oli jo menettänyt Siperian leireille, jonne hänet lähetettiin 1924 äidin kanssa. Isä oli apteekkari, siis kansanvihollinen. Vain äiti palasi.

Jäähyväiset

Syksy 1944. Juho-isännän kurkkua kuristi Teuvan asemalle mentäessä. Tällä kertaa hän itse ohjasti hevosta. Kenties myös hevonen aisti jotain poikkeuksellista. Miksei Samuil enää hymissytkään vieraskielisiä laulujaan?

Suomen oli vallannut maansuru. Sota Neuvostoliittoa vastaan oli hävitty. Oli menetetty viholliselle myös paljon alueita, kauneinta Karjalaa.

Samuil oli etevänä viestimiehenä kuullut – vaikka Juho jo oli kätkenyt häneltä jopa viritysnappulan – Moskovan radiosta, että Suomen ja Neuvostoliiton kesken oli sovittu vankien vaihdosta.

Koti-ikävää poteva Samuil huomasi, että Juho oli asemalla vielä tavallistakin vakavampi. Juho aavisti, ettei Samuil ehkä pääsisikään heti kotiin ja voitonlauluja laulamaan. Juho oli kuullut Stalinin kättentöistä.

Juho laittoi Samuilin mukaan ruokaa ja vaatetta. Hän piti selvänä, ettei hän enää koskaan tapaisi urheata vankirenkiään.

Jäähyväiset olivat muodoiltaan viralliset, mutta Juhon silmistä Samuil luki, kuinka vaikeata hyvästien jättäminen oli. Apea tunnelma valtasi Samuilinkin.

Uusille leireille

Uuden, entistä pienemmän Suomen rajalla Samuil pantiin saunaan. Suomalaiset ottivat hänen vaatteensa.

”Pystyin salakuljettamaan vain lusikan ja suomen oppikirjani.”

Venäläiset lastattiin neuvostoliittolaiseen junaan.

Viipurissa juna pysähtyi ja miehet komennettiin leirille ja parakeihin. Siellä heitä seisotettiin viikon päivät.

”Suomen vankileirien jälkeen olin nyt Neuvostoliiton vankileirillä.”

Heikki kysyy, mitä Samuil tuolloin ajatteli.

”Olin jonkin verran yllättynyt. Mutta joku tiesi, että sotavankeja pidetään aina epäilyttävinä. Siksi odotin toiveikkaasti paluutani Leningradiin ja kotiini nykyisessä Pietarissa.”

Isänmaan petturi

Pettymys oli valtava. Uuteen junaan komennetut vangit näkivät ikkunoista, kuinka Leningrad jäi sivuun ja vajosi vihdoin horisonttiin. Epävarmuus kasvoi.

Samuil oli matkalla kohti itää, Stalinin vankileirien saaristoa, gulagia. Stalinin uhrien luvuksi arvioidaan myöhemmin jopa 50 miljoonaa. Vähempienkin arvioiden mukaan luvut ovat maailmanennätykselliset.

”Ymmärsimme, että meihin suhtauduttiin isänmaan pettureina. Jotkut jäivät leireille kymmeneksi vuodeksi tai kuolivat pakkotyöhön.”

Heikki kuuntelee Samuilia.

Junan ovet aukesivat vasta Pohjois-Uralilla, Siperian porteilla. Samuil vietiin raskaaseen ruumiilliseen työhön, kaivokselle.

”Saitko kunnon ruokaa”, Heikki kysyy.

”Sanotaan niin, että ruokaa oli riittävästi, sillä ankara työnteko verotti energiaa. Mutta ei sellaista ravintoa voi verrata herkkuihin, joita joka päivä sain Teuvalla Kentan talossa”, Samuil vastaa.

Pakkotyöleirillä

Kuri oli pakkotyöleirillä kova. Kuulustelut jatkuivat aina saman kaavan mukaan. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli kirjeen kirjoittaminen. Samuil kirjoitti perheelleen, josta hän ei tiennyt mitään.

Saksalaisten saartamassa Leningradissa koko suku oli joutunut jättämään kotinsa.

”Kivitalossa oli vain yksi naapuri jäljellä. Onneksi hän sattui huomaamaan esille jätetyn postini. Myöhemmin tätini mies löysi sen, luki viestini ja vastasi minulle. Hän oli arvoasemaltaan korkea henkilö, joka alkoi urakoida vapauttamiseni puolesta.”

Leirillä upseerit ja rivisotilaat olivat yhdessä. Sotilasarvoilla ei ollut merkitystä. Kukaan ei tiennyt kohtalostaan.

”Eikö sinua lainkaan auttanut, että olit pariin kertaan yrittänyt karata vankileireiltä Suomessa?” Heikki kysyy.

”Minulla oli onnea. Pakoyritykset sekä tätini miehen arvovaltainen asema olivat pelastukseni. Seuraavana vuonna 1945 pääsin vapaaksi ja Tsheljabinskin kaupunkiin. Sen jälkeen sain muuttaa Pietariin, jossa aloitin opiskelut Leninin sähköteknillisessä instituutissa. En tiedä, kuinka kauan olisin kestänyt pakkotyötä hiilikaivoksella.”

Silmät kosteina

Vapauden tuuli puhalsi Neuvostoliitossa 1989. Oli taas lupa puhua, yli 70 vuoden diktatuurin jälkeen. Koko valtakunta repeili liitoksistaan.

25.5.1989 Samuil päiväsi kirjeen Leningradissa. Hän kirjoitti kuoreen osoitteen: Marja-Leena os. Kentta, Kenttan talo, Teuvan asema, Porin lääni, Suomi – Finland.

Marja-Leena on Heikin serkku. Kirje löysi perille, vaikka alue oli sodan jälkeen vaihtunut Vaasan lääniksi.

Kentan talossa valpastuttiin. Juhoa ei enää ollut, mutta Olavi otti aloitteen itselleen. Samuil oli sittenkin hengissä ja selvinnyt Neuvostoliiton lihamyllystä elävänä. Koko Kentan väki iloitsi.

Heikki muistaa sen kirkkaasti.

”Meillä kaikilla olivat silmät kosteina. Isä päätti soittaa Samuilille, joka oli lähettänyt puhelinnumeronsa. Kyyneleet virtasivat, kun kuulimme, että ’Aleksilla’ on kaikki hyvin.”

Vielä samana vuonna Olavi-isä lähti junalla Leningradiin.

”Muistatko vielä teidän tapaamisenne”, Heikki tiedustelee.

”Muistan sen ikuisesti! Olavin jälleennäkeminen pysyy yhtenä elämäni kohokohdista. Ja samaa voin nyt sanoa kohtaamisesta sinun kanssasi.”

Jälleennäkeminen

Oli jälleen karvalakkikeli. Isolla suomalaisella miehellä oli yllään vaalea mantteli. Samuil ei hetkeäkään epäröinyt, ei liioin Olavi. Jo etukäteen Olavi oli varmistanut tiedustelijan avulla, että kysymys oli varmasti oikeasta miehestä. Tiedustelija oli vahvistanut, että palanen oikeasta korvasta oli yhä hukassa.

”Halasimme kaikin voimin toisiamme. Se oli lämmin hetki ja suuri tunne. Tuntuu kuin olisin saanut veljen takaisin”, Samuil muistelee.

”Aivan samoin tunsi isäukkokin. Hän ei koskaan unohtanut ensitapaamistanne”, Heikki vahvistaa.

Punk-ooppera

Kohotellaan maljoja, otetaan suolaista purtavaa. Venäläinen keittiö on kodin sydän. Myös Samuilin poika Nikolai perheineen saapuu Heikkiä tapaamaan.

Useamman maljapuheen päätteeksi Samuil ilmoittaa, että illalla mennään joukolla seuraamaan punk-oopperaa. Hän on huolehtinut pääsylipuista. Ooppera on moderni ja kovaääninen, riipaiseva ja paikoin äärettömän kaunis uustulkinta Medeiasta, kreikkalaisen mytologian tarusta.

Yleisön joukossa Samuil on noin neljä kertaa vanhempi kuin muut katsojat.

Samuil pitää näkemästään. Eivätkä hänen korvansa mene yhtä lukkoon kuin miltei päivälleen 70 vuotta sitten.

Pelastus

Neuvostoliitolle vuokratussa Hangossa oli talvi- ja jatkosodan välillä noin 30 000 puna-armeijan sotilasta ja siviiliä. Jatkosodan alettua Neuvostoliitto alkoi evakuoida omiaan. S/S Josif Stalin oli yksi kuljetuksiin lähetetyistä aluksista.

2.2.1941 alkoi Stalinin viimeinen purjehdus. Samuil oli viimeisten evakuoitavien joukossa.

Suomalaiset tulittivat alusta, jonka määränpää oli Leningrad. Räjähdykset toivat Samuilin mieleen helvetin. Tulisinfoniassa Samuil menetti osan korvastaan. Laiva alkoi ajautua kohti Viroa, jota vuorollaan Hitlerin natsi-Saksa nyt miehitti.

Harvojen henkiin jääneiden mukana Samuil joutui natsien armoille. Osa vartijoista oli saksalaisiin univormuihin pukeutuneita unkarilaisia.

Samuilin ryhmää alettiin sattumanvaraisesti jakaa niihin, jotka päätyisivät sotavangeiksi Suomeen, ja toisiin, jotka joutuisivat Saksaan. Samuil havaitsi, että hänet lähetettäisiin Saksaan.

Yksi unkarilaisista tunnisti kuitenkin ”Aleksei Mihailovin” piirteistä, että tämähän oli juutalainen. Unkarilainen potkaisi Samuilia niin voimakkaasti, että hän joutui Suomeen lähetettävien joukkoon. Onnenpotku.

”Säästyin keskitysleiriltä ja kuolemalta”, Samuil sanoo Heikille.

”Ei me vihamies?”

Heikki toivoo, ettei tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kun he tapaavat. Niin myös Samuil toivoo.

Käsi heilahtaa taas. Samuil kiipeää raitiovaunuun, Heikki rientää Pietarin Suomen asemalle. Juna lähtee 9.12.2011 illalla.

Aamuyöllä hän käynnistää autonsa Seinäjoella ja suuntii kotiin. Teuvan asema jää nyt vasemmalle puolelle. Kohta Heikki riisuu karvalakkinsa, käy yöpuulle Kentan talossa. Tehtävä Venäjällä on täytetty.

Aamukahvilla mieleen palaa muistelo Samuilista, kun tämä ensi kerran näki Olavin.

”Samuil astui tohisten tupaan ja näki yllättäen univormupukuisen isäni. Hän pelästyi pahemman kerran ja juoksi ulos tarkistamaan asiaa mammaltani, isän äidiltä.”

Samuil änkkäsi:

”Ei me vihamies, vaikka vastapäätä?”

Mammaa nauratti.

Samuil Tirkeltaub kuoli jutun julkaisun jälkeen vuonna 2013.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 1/2012.

X