Vuoden vaellus vei Erno Saukon läpi Lapin erämaiden: ”Eläimet pitivät seuraa, koin kuuluvani porukkaan” – Katso upeat kuvat!
Erno Saukko vaelsi vuoden pohjoisen erämaissa. Unohtumattoman luontokokemuksen kruunasi kevään tulo, jota hän seurasi sulavan lumen saartamana.
Erno Saukko kevätleirissään Vaskojoen varressa Lemmenjoen kansallispuistossa toukokuussa 2020.
Unet siirtyivät erämaahan viiveellä. Erno Saukko lähti elokuussa 2019 vaeltamaan kokonaiseksi vuodeksi pohjoisen metsiin. Aluksi hän näki teltassa nukkuessaan unia normaalista elämästään Oulussa, jossa hän opiskelee lääkäriksi.
Muutaman kuukauden vaellettuaan Erno alkoi unissaan metsästää ja kalastaa. Pahoja uniakin oli: yhtenä yönä makuualusta syttyi tuleen, toisena Erno tappeli karhun kanssa. Talvella teltan hajoaminen myrskyssä oli toistuva painajainen.
Matkan kummallisimman hetken Erno koki kuitenkin ollessaan hereillä.
Autio hotelli enteili tulevasta
Maaliskuussa 2020 Erno Saukko oli viettänyt viikkoja Pohjois-Ruotsin vuoristossa, ennen kuin hän saapui ihmisten ilmoille Abiskon kylään.
Vuoristossa talvimyrskyt voivat olla arvaamattomia. Erno oli joutunut odottamaan parempaa säätä monta päivää telttansa suojissa. Nyt vuoden mittaisen vaelluksen rankin osuus oli kuitenkin ohi.
Elettiin maaliskuun viimeisiä päiviä, pian olisi kevät. Kaikki oli mennyt ihmeen hyvin. Tuskin mikään voi mennä enää vikaan, Erno ajatteli.
Hän hiihteli kohti hotellia, josta aikoi ottaa huoneen ja elellä hetken herroiksi ennen seuraavaa etappia. Päästyään pihaan Erno ihmetteli, miksi hotellilla ei näkynyt ristin sielua, vaikka hiihtosesonki oli parhaimmillaan.
Hänen edellinen huoltotaukonsa oli ollut Kvikkjokkissa maaliskuun alussa. Siellä hän oli viimeksi avannut puhelimensa ottaakseen yhteyttä läheisiinsä. Samalla hän oli lukenut hiukan uutisia.
Niissä oli kerrottu jostain uudesta taudista, joka leviää Kiinassa.
Vuoden vaellus tuskin jää Ernon viimeiksi pitkäksi vaellukseksi. Hän haaveilee Kanadan laajoista erämaista. © Erno Saukko
Maailman mullistus
Kolmen vuoristoviikon aikana Erno ei tavalliseen tapaansa ollut lainkaan ollut yhteydessä ulkomaailmaan. Yhden ihmisen hän tosin oli kohdannut. Tämä toinen vaeltaja oli hieman huonolla englannillaan selittänyt, että rajalla on sotilaita. Erno oli arvellut, että siellä on sotaharjoitus.
Abiskossa hotellin vastaanottokin oli autio, mutta huone sentään järjestyi. Erno päätti juoda pullakahvit, ennen kuin alkaisi varusteidensa huoltohommiin.
Hotellin ravintola oli niin ikään tyhjää täynnä, kynttilät vain paloivat hiljaisen salin pöydillä. Erno oli entistä hämmentyneempi. Toisaalta hän oli tyytyväinen, ettei kenenkään tarvinnut haistella hänen vaelluksella marinoitunutta olemustaan.
Kahvitellessaan Erno soitti avovaimolleen Ainolle Ouluun. Hetken juttelun jälkeen Erno kysyi, mitä avovaimo on touhunnut.
”Eihän täällä mitään saa touhuta”, Aino vastasi.
Aamukahvilla Pohjois-Norjassa syyskuun puolivälissä 2019. Vaellusta oli takana puolitoista kuukautta. © Erno Saukko
Se kuulosti omituiselta. Vasta silloin avovaimo hoksasi, ettei Erno tiennyt, mitä kolmen viikon aikana oli tapahtunut: korona oli mullistanut koko maailman.
Kaikkein vaikeinta oli käsittää sitä, että Suomen rajat oli pantu kiinni ja ihmiset vain istuivat kotonaan.
”Se tuntui aivan absurdilta”, Erno sanoo.
Saapuminen autioon Abiskoon oli kuin kohtaus katastrofielokuvasta, mutta senkin jälkeen Erno palasi nopeasti reissurutiiniinsa. Oli kuivateltava vaatteet ja varusteet, hankittava ruokaa, levättävä.
Niin toimii yksinäinen vaeltaja: noudattaa rutiinia, vaikka maailma järkkyisi.
Karanteeni pilkillä
Erno Saukko aloitti pitkän vaelluksensa 3. elokuuta 2019 Norjan Kiiperistä, Varangin niemimaan kärjestä. Sinne hän palasi tasan vuotta myöhemmin, 3.8.2020.
Reitille oli etukäteen mietittynä toistakymmentä huoltopistettä, joista Erno haki ruokaa ja täydennystä varusteisiinsa 3–5 viikon välein. Reitti kulki aluksi halki Ylä-Lapin Kaaresuvantoon, jossa Erno ylitti rajan marraskuussa. Ruotsin puolella hän hiihti Kiirunan kautta Jokkmokkiin ja piti siellä talvileiriä, eli pysytteli 12 päivää paikoillaan vain lepäillen.
Kiirunassa Erno oli saanut flunssan ja joutunut siksi viettämään myös siellä pitemmän tauon. Joulusuunnitelmat olivat siksi menneet uusiksi; hän oli hankkinut hiukan herkkuja, jotka piti nauttia jouluna Pohjois-Ruotsin metsissä. Sen sijaan hän pääsi uudelleen matkaan vasta joulupäivän aamuna, ja säästi herkut uuteenvuoteen.
Pohjois-Ruotsin metsät olivat jäämässä taakse helmikuun lopulla 2020, ja edessä oli vaelluksen vuoristo-osuus. Ernon edessä näkyivät Sarekin kansallispuiston vuorenhuiput. © Erno Saukko
Abiskossa Ernon täytyi jälleen muuttaa suunnitelmaa. Hän oli aikonut viettää kevättalven parhaat viikot Norjan tunturijärvillä pilkkien, mutta sinne ei enää päässyt. Hän palasi Kaaresuvannon kautta takaisin Suomen puolelle.
”Rajamies katseli vähän kummissaan, kun se kysyi, että missä meinaan sen kahden viikon karanteenin pitää ja sanoin, että lähden tuonne rajalle pilkkimään. Kyllä se päästi sitten”, Erno kertoo.
Hän pääsi lopulta Norjan puolelle vasta juhannuksena.
Alun perin Ernon oli tarkoitus lähteä matkaan vuotta myöhemmin. Pandemian puhjettua pitkä vaellus olisi kuitenkin voinut jäädä kokonaan tekemättä.
”Olen ottanut sen opetuksena, että jos jotakin haluaa, niin kannattaa tehdä se mahdollisimman pian.”
Mutta pitkäksi aikaa tiettömille teille ei tietenkään voi lähteä tuosta vaan. Ernokin valmistautui matkaan vuosia.
Suklaata 120 levyä
Luonnossa Erno Saukko tottui liikkumaan jo lapsena. Koti oli Simojoen varressa Ranualla, ja lähimetsistä haettiin riistaa, marjoja ja polttopuuta.
Vaeltamisesta Erno kuitenkin kiinnostui vasta parikymppisenä. Unelma pitkästä yksinvaelluksesta alkoi itää, kun hän näki televisiosarjan Pohjoiskalotti 365, jossa norjalainen Lars Monsen vaelteli pohjoisen metsissä vuoden päivät.
Ernokin halusi nähdä kokonaisen vuodenkierron mahdollisimman koskemattoman luonnon keskellä, ja nimenomaan vain omassa seurassaan.
Ernokin halusi nähdä kokonaisen vuodenkierron mahdollisimman koskemattoman luonnon keskellä, ja nimenomaan vain omassa seurassaan.
”On tosi erilaista, kun on yksin siellä luonnossa. Ei ole ollenkaan sosiaalista elementtiä, vaan luonnon havainnointia ja sen kanssa vuorovaikutuksessa elämistä”, Erno sanoo.
Yksin liikkuessa voi myös nähdä enemmän eläimiä, kun nämä eivät säikähdä ihmisen ääntä tai hajua niin helposti.
Kuvassa lähes kaikki ennen reissua hankitut eväät ja varusteet, jotka pakattiin laatikoihin ja toimitettiin huoltopisteisiin. Ruuan lisäksi vuoden mittaan kului paljon esimerkiksi sukkia. © Erno Saukko
Aino mukana Kiiperistä Kaaresuvantoon
Sattui kuitenkin niin, että yksinäinen vaeltaja rakastui ennen reissuaan. Erno tapasi tulevan avovaimonsa Ainon pari vuotta ennen vaellustaan. Erno kertoi hänelle heti tulevasta matkastaan, jotta tämä tietäisi, mitä on tulossa.
Aino suhtautui Ernon projektiin kannustavasti, ja vaelsi lopulta ensimmäiset kolme kuukautta mukana, Kiiperistä Kaaresuvantoon.
Pariutumisen vaikutuksia reissuunsa Erno ei ollut osannut etukäteen ennakoida, kaiken muun kylläkin.
Hän oli jo aiemmin tehnyt yksin pitkiäkin retkiä, mutta ei koskaan talvella. Talvivaellusta hän harjoitteli viiden vuoden ajan ensin partiolaisten sekä kaverin kanssa, sen jälkeen yksin.
Varusteiden hankkimiseksi Erno onnistui saamaan yhteistyökumppaneita, ja huoltotauoilla hän kirjoitti matkastaan Retki-lehteen. Joku toinen olisi ehkä yrittänyt tienata tekemällä vaelluksestaan spektaakkelin Instagramiin. Erno ei kuitenkaan käytä sosiaalista mediaa.
”Olisi ollut tosi ahdistavaa, jos olisi pitänyt päivittää jotakin sosiaaliseen mediaan matkan varrelta. Mielentila olisi ollut täysin toinen.”
Vaellusvuoden ruokabudjetti 5 000 euroa
Vaellusvuoden suurin menoerä oli ruoka, johon Erno budjetoi noin 5 000 euroa.
Mukana kannettavan muonan on oltava kevyttä. Aterioiden perustan muodostivat hiilihydraatit eli riisi, pasta, perunamuusijauhe ja nuudelit. Niiden lisukkeeksi Erno kuivatutti yhteensä 200 kiloa kasviksia: perunaa, tomaattia, paprikaa, kaalia, punajuurta. Eräs yritys teki sen ilmaiseksi innostuttuaan retkisuunnitelmasta.
Riittävän energiansaannin turvaamiseksi kului paljon myös rasvaa. Kesällä puolen kilon paketti riitti viikoksi, talvella se hupeni neljässä päivässä. Vuoden mittaan kului myös muun muassa 120 suklaalevyä.
Proteiinin Erno pyrki hankkimaan luonnosta, enimmäkseen kalastamalla. Muutaman viikon hän ehti pyytää riekkojakin syksyllä. Mukanaan hän kantoi lisäksi soijarouhetta ja talvella kuivattua jauhelihaa.
Ruoka- ja varustelaatikoita lähetettiin Ernolle huoltopisteisiin, ja hänen vanhempansa kävivät jonkin kerran tuomassa laatikon poikaa nähdäkseen.
Suurimman osan vuodesta Erno kuitenkin vietti kuten oli halunnutkin – yksin.
Juhannuksesta lähtien Erno Saukko vaelsi Norjan puolella, kohti lähtöpistettä Varangin niemimaan kärjessä. © Erno Saukko
Erno Saukko ei ole erakko: ”Eläimet pitivät minulle seuraa”
Jos ihminen haluaa painua vuodeksi metsiin, häntä voisi luulla erakkoluonteeksi. Erno Saukko ei kuitenkaan ole omasta mielestään epäsosiaalinen, vaikka viihtyy yksinkin. Sitä paitsi yksin luonnossa liikkuminen ei merkitse Ernolle yksinäisyyttä.
”Eläimet pitivät minulle seuraa, ja koin kuuluvani porukkaan.”
Erno ehti opiskella Oulun yliopistossa matematiikkaa tohtoriksi asti ennen kuin oivalsi, ettei halua viettää työelämäänsä tutkijankammiossa. Matemaatikon ura olisi myös todennäköisesti vaatinut työskentelyä ulkomailla.
”Ouluun tuskin olisi voinut jäädä. Siinä vaiheessa jo tiesin, että haluan olla jossain napapiirin pohjoispuolella”, Erno sanoo.
Nyt hän on lähes valmis lääkäri. Vuoden vaellus keskeytti opinnot kahdeksi vuodeksi. Lääkärin työ kiinnosti, koska siinä saa olla ihmisten kanssa eikä motivaatiota työhön tarvitse erikseen pohtia.
Erämaahan ei Ernon mielestä kannata lähteä, jos mielessä pyörii paljon käsittelemättömiä asioita.
”Se tuntuisi erikoiselta syyltä, että lähtisi etsimään itseään. Siellä pitää tulla itsensä kanssa toimeen, että jaksaa.”
Hän oli jo yhdellä aiemmalla vaelluksellaan huomannut kestävänsä hyvin yksinäisyyttä ja pystyvänsä keskittymään positiivisiin asioihin.
”Jos siellä haluaa hakea kurjuutta, niin sitähän löytää aina. On kylmä, nälkä ja väsyttää, ja sääolosuhteet eivät ole juuri koskaan optimaaliset.”
Rassaavimpia olivat pitkät myrskypäivät, jotka joutui viettämään teltassa maaten. Niitä varten Ernolla oli mukana divareista haalittuja klassikoita. Ensimmäisen myrskyn aikana marraskuussa repusta löytyi Eläinten vallankumous, jonka Erno ehti lukea neljästi.
Siitä viisastuneena hänellä oli Pohjois-Ruotsin vuoristossa mukana jo kolme kirjaa: Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee, Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja ja Veijo Meren Manillaköysi.
Myrskyt kestivät viisi päivää. Erno ehti lukea jokaisen kirjan kolmesti.
Erno Saukko käveli vaelluksellaan 2 500 kilometriä ja suunnisti kartan ja kompassin avulla. A3-kokoisia karttoja tarvittiin 93 kappaletta. © Erno Saukko
Valtava sirkutus
Toukokuun alussa Erno hiihti viikossa Näkkälästä Vaskojoen varteen Lemmenjoen kansallispuistoon aamuöisin, koska hanki ei enää kantanut päivisin. Leirin hän teki pälveen joentöyräälle, ison männyn juurelle.
Aluksi satoi vain lisää lunta, ja Ernoa alkoi hirvittää, etteivät kuudeksi viikoksi varatut eväät riittäisi. Maastosta olisi vaikea päästä pois, jos ei enää voisi hiihtää mutta ei vielä kävelläkään.
Toisella viikolla ilma kuitenkin lämpeni, ja viimein eräänä aamuna Erno heräsi kaivattuihin ääniin.
”Teltan takaa kuului ihan valtava sirkutus. Linnut olivat ilmaantuneet.”
Siitä viikosta tuli yksi Ernon hienoimpia retkikokemuksia koskaan.
Vaskojoessa leirin kohdalla oli pieni koski, jossa oli jo sula paikka. Siihen alkoi ilmestyä vesilintuja, ensin telkkiä, sitten haapanoita, taveja ja koskeloita. Joen yllä lenteli myös hanhia ja kotkiakin.
”En minä siinä oikeastaan tehnyt muuta kuin makoilin päivät puun alla ja katselin ympärille. Koko ajan tapahtui jotakin. Oli tilhiparvikin, sinirinnat kävivät laulamassa rantapusikossa ja hiiripöllö eleli naapurina.”
Viimein eräänä aamuna Erno heräsi kaivattuihin ääniin. ”Teltan takaa kuului ihan valtava sirkutus. Linnut olivat ilmaantuneet.”
”Nyt vielä enemmän arvostan sitä elämää, kuinka yksinkertaista se on ja kuinka vähään siellä on tyytyväinen”
Erno oli osannut odottaa vaellukseltaan hienoja kokemuksia, mutta erämaa ylitti odotukset.
Satunnaisista painajaisista huolimatta hän nukkuikin kuin tukki, ulkoilman, fyysisen rasituksen ja luonnonrauhan ansiosta. Mutta kun peninkulmat kävivät vähiin ja määränpää läheni, uni ei enää ottanut tullakseen.
Viimeisenä yönä Erno nukkui enää tunnin. Aamulla 3. elokuuta sää oli Kiiperissä sateinen ja kolea. Vuoden vaellus oli ohi ja Erno oli päässyt perille, mutta hän ei jaksanut ajatella juuri muuta kuin lämmintä linja-autoa, jonne voisi nukahtaa.
Kotiin palattua oli tietysti kivaa nähdä ihmisiä ja syödä paremmin. Mutta oli vaikeaa asettua aloilleen kerrostaloasuntoon, ja esimerkiksi puhtaat vaatteet ja lakanat eivät yllättäen olleetkaan vaelluksen jälkeen niin iso elämys, kuin Erno oli ajatellut.
”Vuoden aikana olin jo tottunut olemaan viikkokausia samoissa saastaisissa vaatteissani.”
Uni sentään tulee iltaisin, kun ei tarvitse käydä nälissään nukkumaan, niin kuin joskus vaelluksen aikana. Mutta erämaa on pysynyt unista poissa – niin paljon kuin Erno sinne kaipaakin.
”Nyt vielä enemmän arvostan sitä elämää, kuinka yksinkertaista se on ja kuinka vähään siellä on tyytyväinen.”