Uusi työura viisikymppisenä - Pirre Nissilä vaihtoi toimistotyöt metsurin arkeen: ”Puut kertovat omaa tarinaansa niille, jotka osaavat kuunnella ja pitävät metsistä huolta”

Kahden lapsen yksinhuoltaja, rovaniemeläinen Pirre Nissilä teki rohkean loikan toimistotöistä metsuriksi. Irtisanoutuminen 20-vuoden työuran jälkeen oli pelottavaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Halaan puita ensin ja kaadan ne vasta sitten”, kertoo yksi Suomen harvoista naispuolisista metsureista, rovaniemeläinen Pirre Nissilä. ”Puilla on tarinoita kerrottavana niille, jotka pitävät metsistä huolta ja malttavat kuunnella.”

Kahden lapsen yksinhuoltaja, rovaniemeläinen Pirre Nissilä teki rohkean loikan toimistotöistä metsuriksi. Irtisanoutuminen 20-vuoden työuran jälkeen oli pelottavaa.
(Päivitetty: )
Teksti: Maria Paldanius

Rovaniemen Pöykkölässä, Lapin Metsämuseon pihapiirissä linnut laulavat kevään merkiksi ja lumi putoilee raskaina kimpaleina kuusten oksilta maahan.

Viiltosuojahousuihin ja -takkiin sonnustautunut metsuri Pirre Nissilä, 50 kiskoo turvasaappaat jalkoihinsa, nappaa moottorisahan mukaansa ja lähtee astelemaan hangen halki kohti vanhojen savottakämppien takaista pöpelikköä. Huulille nousee hymy. Ja miksei nousisi? Onhan hän matkalla maailman parhaaseen paikkaan.

”Metsässä oleminen on ihan mahtavaa ja sillä on tutkitusti voimauttava vaikutus. Puut kertovat omaa tarinaansa niille, jotka osaavat kuunnella ja pitävät metsistä huolta. Itse halaan puita ensin ja kaadan ne vasta sitten. Välillä miespuoliset kollegat kyllä vähän ihmettelevät touhujani,” Nissilä nauraa.

Nainen on metsurina vielä harvinaisuus. Eikä Pirre Nissilällä ollut alunperin aikomustakaan lähteä alalle, mutta sitten elämä pakotti pysähtymään ja miettimään asioita uudelleen.

Uraputki ja ruuhkavuodet

Korkkarit, farkut ja kauluspaita. Ergonominen työtuoli ja ikkunan takana avautuva kaupunkimaisema. Lounaspalavereja ja asiakastapaamisia. Motivoiva työyhteisö ja antoisa ammatti matkailumarkkinoinnin vaihtelevien ja kiinnostavien projektien parissa.

Siltä näytti Nissilän työrutiini vielä muutama vuosi sitten – ja jotakuinkin saman kaavan mukaan, vaihtelevien työtehtävien siivittämänä, oli vierähtänyt jo parikymmentä vuotta.

”Yläasteen jälkeen muutin Rovaniemelle ja menin suoraan kauppaopistoon opinto-ohjaajan suosituksesta. En ehtinyt juuri ajatella omia ammatillisia unelmiani.”

Nissilä valmistui sihteerilinjan merkonomiksi vuonna 1987 ja teki monenlaisia töitä toimisto- ja asiakaspalvelualalla. Vuosien myötä toimenkuva laajeni myyntiin ja markkinointiin matkailun kohisten kasvavalla saralla.

”Se oli mukavaa ja hektistä aikaa. Sain työskennellä kansainvälisessä porukassa erilaisten ihmisten ja asiakkaiden parissa. Työyhteisö oli motivoiva ja töitä oli paljon. Kun sait yhden tehtävän tehtyä, oli edessä heti seuraava, eikä laakereilla voinut lepäillä.”

Perheen lapset syntyivät vuosina 2001 ja 2003, ja niin alkoivat ruuhkavuodet. Avioliitto lasten isän kanssa päättyi myöhemmin, ja Nissilä jäi yksin kahden lapsensa kanssa.

Se oli ensimmäinen avaintekijä edessä siintävän suuren muutoksen kintaalla.

Pirre Nissilä

Pirre Nissilä ei pelkää hypätä uusiin asioihin. Tässä hän osallistui vielä toimistotyötä tehdessään Rovaniemen markkinointivideon kuvauksiin Jukka Mäyrän (oik.) ja Pera Hussin (vas.) kanssa. @visitrovaniemi

Kohti irtisanoutumista

Työ alkoi kääntyä kuormittavaksi. Samaan aikaan lapset toivoivat äidin olevan enemmän kotona: leikkimässä, pelaamassa, viemässä harrastuksiin ja odottamassa koulun jälkeen lämpimän ruoan kanssa.

Työpaikalla oltiin joustavia, ja Nissilä sai tehdä kuusituntista työpäivää. Sen oli määrä helpottaa koko perheen elämää. Mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan.

”Kun yhteistyökumppani soitti vaikkapa Englannista, jossa kello oli vähemmän kuin Suomessa, en voinut olla vastaamatta puheluun. Lopulta tein kuusituntista päivää töissä, mutta jatkoin töitä vielä kotona usein iltamyöhään asti,” Nissilä muistelee.

Tiukka ja tinkimätön tahti pysyi yllä neljän vuoden ajan. Kun lapset kasvoivat ja rästitöitä kertyi yhä enemmän kotona tehtäviksi, Nissilä päätti palata tekemään kahdeksantuntista työpäivää toimistolle.

Siellä odotti sama, jo tutuksi tullut savotta. Rutiini tuli selkärangasta, mutta jokin oli muuttunut. Kuusituntiset päivät olivat antaneet sopivasti etäisyyttä ja perspektiiviä työhön, jonka Nissilä nyt näki uusin silmin.

”Ihmettelin, kun en enää saanut työstäni juuri mitään irti. Se näkyi siinä, että työ ei enää innostanut kuten ennen eikä tarjonnut sen enempää iloa, inspiraatiota kuin uutta opittavaakaan.”

Hän myös havahtui siihen, ettei itsekään pystynyt antamaan enää parastaan.

”Huomasin, että suoritin sen sijaan että olisin nauttinut.”

Loman jälkeen jo pelkkä ajatus töihin paluusta stressasi. Tieto saman kaavan ja rutiinin toistamisesta ahdisti myös työajalla ja viikonloppuisin. Rauhoittuminen oli vaikeaa.
Nissilä uskalsi myöntää itselleen tärkeimmän: Sydän ei ollut enää tekemisessä mukana.

”Huomasin pohtivani, etten voi jatkaa työssäni ja että nyt tarvitaan rohkeita päätöksiä, jos ei muuten niin ainakin oman hyvinvointini takia. Uskalsin alkaa miettiä, että voisin tehdä elämässäni vielä jotain ihan muuta.”

Mutta uskaltaisiko irtisanoutua? Ja mitä sitten tekisi?

Nissilä ajatteli sitäkin, että joku muu voisi haluta hänen työnsä ja tekisi sen ehkä suuremmalla sydämellä.

”Tiesin, ettei minun enää kannattanut jatkaa ja että paikkani pitäisi vapauttaa jatkajalle.

Ajatus irtisanoutumisesta tuntui kuitenkin pelottavalta.”

Pelot liittyivät ennen kaikkea talouteen: miten hän tulisi toimeen yksinhuoltajana.
Sekin mietitytti, miten muut suhtautuisivat päätökseen.

Miettimistauko

Lopulta Nissilä rohkaisi mielensä ja tempaisi itsensä irti uraputkesta.

”Se ratkaisu oli lopulta helppo, kun sen päätöksen oli tehnyt. Se vaati vain rohkeutta ja sopivasti hulluutta.”

Seuraavien kahden vuoden ajan hän oli kotona ja lapsilleen läsnä. Se tarkoitti juuri sitä, mitä lapset olivat toivoneet: äiti osallistuu leikkeihin, kuljettaa harrastuksiin, kuuntelee ja peittelee nukkumaan.

”Liiton päiväraha mahdollisti kotona olemisen, ja minulle jäi aikaa pohtia, mille alalle voisin ja haluaisin suuntautua.”

Uudelleen kouluttautuminen alkoi tuntua järkevältä, koska aiempi tutkinto mahdollisti vain toimistotyöt, ja niihin hän ei halunnut palata. Mutta mitä se uusi voisi olla?

Hän alkoi kartoittaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja itseään kiinnostavia vaihtoehtoja.

Etsiskely kiteytyi lopulta kahteen asiaan: luontoon ja käsillä tekemiseen.

”Muurarin tutkinto kiinnosti todella paljon, mutta siihen ei ollut koulutusta Rovaniemellä. Pian löysin jotain vielä parempaa: metsäalan koulutuksen. Siinä yhdistyy luonto ja luovuus, joita molempia kaipasin.”

Kun Pirre Nissilä suoritti puolitoistavuotista tutkintoa, hän tunsi olevansa vahvasti oikealla tiellä. Naisopiskelijat otettiin hyvin vastaan miesvaltaisella opintoalalla eikä sukupuolten välistä jaottelua tai arvostelua ilmennyt.

”Olimme innokkaita ja kovia tekemään töitä jo opiskeluaikana. Opiskelimme päivät ja menimme illaksi asiakkaiden luokse kaatamaan puita. Tunsin kuuluvani metsään ja koin, että kaikki pihapuut kuuluvat minulle”, hän nauraa.

metsuri Pirre Nissilä

”Toimistoon mennessä ja sieltä lähtiessä saattoi stressata ja ahdistaa usein. Metsään meneminen on vapauttavaa, eikä metsästä palatessa mikään ota päähän”, metsuri Pirre Nissilä vertaa. Jouni Porsanger

Puunhalaaja

Tänä päivänä Pirre on yksi Suomen harvoista naispuolisista metsureista. Hän elää unelmaansa.

”Nykyään olen positiivisempi ihminen kuin ennen. Nauran ja hassuttelen paljon, enkä ota elämää tai itseäni niin vakavasti. Metsään meneminen on vapauttavaa ja opettavaista, eikä metsästä palatessa mikään ota päähän,” hän vertaa.

Ammattiin kasvamisen myötä Pirren elämään tuli puiden halailu. Se ei ole ihan jokaisen metsurin juttu.

”Olen aina ollut puuihminen. Metsurin ammatin myötä olen oppinut, että puut ovat lämpimiä, eläviä ja hengittäviä olentoja. Niissä on energiaa ja viisautta ja ne ovat alkaneet kutsua minua luokseen.”

Pirren työyhteisössä nauretaan paljon. Yhteishenki on rento, ja nauru kirpoaa monesta syystä. Kuten vaikkapa puunhalailusta.

Mutta on myös yksi toinen seikka, joka saa sekä hänen kollegansa että teini-ikäisen poikansa hykertelemään huvittuneina. Elämänmuutoksen myötä Pirre on nimittäin alkanut löytää ja keräillä sydämiä kaikkialta: kivistä, kannoista, lumesta ja jopa arjen askareista.

”Yhtenä päivänä poikani teki lasagnea, ja vuoasta lennähti lasagnenpalanen pöydälle.

Hihkuin, että sehän on ihan sydämenmuotoinen. Ja kerran puunkaadossa ollessamme huomasin maassa kannon, joka oli ihan sydämen muotoinen. Ilmoitin siitä puussa olevalle kollegalleni, joka sai hyvät naurut,” Pirre muistelee.

X