Hiihtäjät Anton Collin ja Tapani Niku sivakoivat kärkisijoille 1920-luvulla: ”Ensi kertaa oli Holmenkollenin kilvan voittanut muu kuin norjalainen”

Suomessa oli hiihdetty kilpaa jo 1880-luvulta lähtien, mutta lähes pelkästään tasamaalla, eritoten järvien, jokien ja meren jäällä. Mäkiset murtomaat olivat vieras käsite suomalaisessa hiihtourheilussa.

Eräänlainen kauhunpaikka oli Oslon, silloisen Kristianian hiihtopyhäkkö Holmenkollen, jonka kilpalatuja kävivät suomalaisetkin hiihtäjät kokeilemassa. Jyrkkiä olivat ylämäet ja hurjia alamäet niin kuin myös kotiväelle kerrotut kokemukset:

”Lumikeränä pyörin pahimman mäen alas, mustana on kylki vieläkin. Ylös kompuroin sukset olkapäillä. Ei niistä kolmimetrisistä ollut Kollenin maastossa mihinkään.”

Kilpaa hiihti Suomessa vielä mies jos toinenkin ylipitkillä umpipuisilla haapavetisillä, joissa oli monesti irtomäystimet ja jalkineen kannantakaisena siteenä pakettinarua.

Jyrkille kilpaladuille Norjaan

Holmenkollenin kilpaladuille matkasi talvella 1922 jälleen suomalaisia – mukana myös Anton Collin ja Tapani Niku.

Parivaljakko oli kilpaillut Holmenkollenilla ennenkin, mutta Taavi Kujala, ensikertalainen, katseli jyrkintä laskua jalat täristen. Niku ja Collin houkuttelivat hänet pujottelurinteen päälle, juttelivat niitä näitä ja työnsivät sitten Kujalan vauhtiin alas. Pakko oli oppia laskemaan alas vaikka Kyöpelinvuorelta.

Tapani Niku oli kerran kilpaillut Kuo­piossa, minne oli lähtenyt kotoaan Haapavedeltä hiihtäen – ei poikki Suomen parempiakaan yhteyksiä ollut. Sata kilometriä­ taittui ensimmäisenä matkapäivänä ja seuraavana siitä puolet Iisalmeen, mistä aukeni junakyyti Kuopioon ja Puijon vaikeille laduille.

Lauri ”Tahko” Pihkalan silloisen raportin mukaan ”vihreäpaitainen Niku tulee vihurina 50 kilometrin maaliin, saa eläköönhuutoja ja saatetaan impeitten ruokittavaksi nisusella ja lämpöisellä, valkealla maidolla”. Kotiin Haapavedelle toiselle reunalle Suomea palasi Niku voittajana – hiihtäen.

Holmenkollen vuonna 1922 ja miesten 50 kilometriä

Hieman levottomasti nukkuivat suomalaiset talven 1922 Holmenkollen-kilpaa edeltävänä yönä. Millainen olisi keli? Suojan puolelle veti ja lipsuvin suksin oli Kollenin viisikymppinen hiihdettävä.

Puolimatkassa odotti huoltomies Verner Eklöf. Hänellä oli sitruuna-sokerimehua termospullossa. Niku otti ison kulauksen, mutta syljeskeli saman tien lasinsiruja pois suustaan. Termospullo oli jossain vaiheessa rikkoutunut. Peninkulmaa pidemmällä Niku sai joltain katselijalta sitruunan puolikkaan, jota imeskeli himokkaasti. Ja kun velliasemalla odotti iso annos kauravelliä, vauhti sen kuin kiihtyi loppua kohti.

Anton Collin, punaposkinen kuin jouluomena, oli kuitenkin jo mennyt menojaan. Koko syksyn hän oli kotipitäjän metsissä raivannut ja karsinut kaatuneita puita; saha oli sihissyt aamusta iltapimeään, kirveenterä välähdellyt ja kolomarauta suhahdellut. Lumien tultua metsätyöt vaihtuivat niin rajuun harjoitteluun, että monena iltana Collin kaatui hiihtopuku yllään suoraan sänkyyn.

Tiukimmalle ottivat Holmenkollenilla jyrkät vastamäet. Oikealla kädellä Collin ei voinut kunnolla sauvaa puristaa – sen käden peukalon oli luoti sisällissodassa lävistänyt.

Voittaja Anton Collin, toinen Tapani Niku!

Totuus oli tyly norjalaisille: voittaja Anton Collin, toinen Tapani Niku! Ensi kertaa oli Holmenkollenin kilvan voittanut joku muu kuin norjalainen.

Suomen Urheiluaitta -lehden toimitustalon edustalla Helsingissä tungeksi niin paljon ihmisiä, ettei Fabianinkadulla päässyt autolla ajamaan. Lehden oli tapana laittaa ikkunaansa tietoja suurten urheilutapahtumien tuloksista. Kun tieto Holmenkollenilta tuli, väkijoukko alkoi huutaa eläköötä, mitä kesti neljännestunnin.

Yleensä maltillinen Suomen Kuvalehtikin julisti etusivullaan suurin kirjaimin: SUOMALAISEN HIIHDON KUNNIANPÄIVÄ.

Anton Collin (1891-1973) voitti kerran Suomen mestaruuden 30 kilometrillä ja kahdesti 10:llä ja 60 kilometrillä. © Urheilumuseo

Tapani Niku (1895-1989) oli ensimmäinen hiihdon suomalainen olympia­mitalisti. © Urheilumuseo

Taustana talvinen taivas

Suomalaisparin kaksoisvoitto avasi silmät. Tajuttiin että myös Suomeen oli saatava Holmenkollenin kaltainen kilpahiihto. Mutta minne?

Pesäpalloilun jo Suomeen juurruttanut Lauri ”Tahko” Pihkala latasi vastauksen:

”Minkälainen olisi Lahti tällaisen kilpailun tyyssijaksi? Suhteellisen lyhyet matkat kaikkialta – niin, tuskinpa lienee juna-asemaa, jolle päästäisiin vähemmillä rahoilla, jos kaikkien Suomen asukkaiden pitäisi käydä samassa paikassa.”

Vajaan 8 000 asukkaan Lahdessa innostuttiin.

Innostuneena palasi myös Pihkala tiedusteluhiihdolta, jolla hän oli kiertänyt Tiirismaat ja Messilät notkoineen ja harjuineen. Vaihtelevaa ja vaativaa murtomaata riittäisi ihan hyvin 50 kilometrin kilvan järjestämiseen. Juuri sen pituinenhan oli myös Holmenkollenin pääkilpailu.

Siispä vain tuumasta toimeen. Niinpä jokseenkin päivälleen sata vuotta sitten Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Kirjaimellisesti koko Lahden kaupunki oli jalkeilla ja lipputangoissa hulmusivat siniristit taustanaan talvinen taivas ja puhtaanvalkoiset nietokset.”

Ensimmäisten Salpaus­selän kisojen voittaja Sulo Jääskeläinen ”leiskautti” 36 metrin hypyn Lahden uudesta hyppyrimäestä. © Urheilumuseo

Salpauselällä hiihdot helmikuussa 1923

Päivä oli lauantai helmikuun kolmas vuonna 1923, jona oli ohjelmassa ensimmäisten Salpauselän hiihtojen ensimmäinen kilpamatka – 10 kilometriä. Mies jos toinenkin totesi, ettei ollut koskaan ennen hiihtänyt yhtä ”kuopallisella” reitillä. Tuntuikin lähes aavemaiselta, että Anton Collin voitti matkan ajassa 35.21 ja jätätti mestarismies Matti Raiviota yli kahdeksan minuuttia.

Sunnuntaisen 50 kilometrin kilpailun vaikeusastetta mitattiin sen mukaan, kuinka monta suksiparia kilpailijoilta katkesi matkan aikana. Tapani Niku piti pahimpana kohtana pitkää laskua Tiilinjärvelle, jossa oli kesken kaiken piikkilanka-aita ja raivaamatonta lepikkoa. Aidan yli oli jotenkin kiemurreltava ilman että housut tarttuivat siihen kiinni.

Kova pakkanen kiusasi sekin. Niku käytti eräänlaista ristikkopäähinettä, joka kipristyi jäätyessään niin että posket jäivät vaille suojaa. Periksi ei mies antanut, vaikka korvalehtiä nipistikin. Matti Raivio jäi parisen minuuttia ja kilvan kolmas Toivo Sinkko yli 40 minuuttia.

Anton Collin keskeytti.

Chamonix’n kansainvälinen talviurheiluviikko tammikuussa 1924

Hiljaisia poikia olivat Anton Collin ja Tapani Niku tammikuussa 1924. Niin olivat myös kolme muuta suomalaishiihtäjää, jotka niskat kenossa antoivat katseensa pyöriä oikealta vasemmalle:

Järkälemäisiä, taivaita tavoittelevia vuorenseinämiä ja pilviin katoava karu ja kivinen, puuton ja luminen Mont Blanc, jonka huippu hengitti 4 811 metrin korkeudessa.

Jos oli vedetty kilpaladut jäisille rinteille pilvien sekaan, niin miten sitten pärjätään? Ja pärjätä piti. Kyseessä oli sentään Chamonix’n kansainvälinen talviurheiluviikko, joka sai myöhemmin ensimmäisten talviolympiakisojen arvon.

Norjalaiset eivät olleet unohtaneet häpeää, jonka Collin ja Niku olivat heille Holmenkollenilla aiheuttaneet. Niinpä he saivat ranskalaiset kisaisännät ylipuhuttua: 50 kilometrin hiihdon toinen lenkki siirrettiin Arvejoen laaksosta lähes kahden kilometrin korkeuteen puurajan yläpuolelle.

Alppimaiset alamäet pistivät suomalaiset tiukoille Chamonix’ssa vuonna 1924. © Urheilumuseo

Yhdessä jyrkässä ja jäisessä alamäessä Tapani Niku käytti pyllyjarrua – laski sauvat jalkojen välissä ja istui niiden päällä. Vauhti ei hiljentynyt, ja hän kieri yhtenä möykkynä alaspäin. Perässä vierivät sauvat tuulen tuomina, samoin lakki – toinen hiihtorukkanen oli ties missä. Anton Collinin vasen suksi tarttui kapeassa alamäkirännissä risuun, ja hän kiepsahti pari kertaa ympäri.

Kilpailua oli kummankaan enää turha jatkaa.

Tapani Niku on ensimmäinen suomalainen hiihdon olympiamitalisti

Muutama päivä myöhemmin Tapani Niku ilmestyi 18 kilometrin lähtöpaikalle kaksi kylkiluuta katkenneena ja kasvot ruhjeilla.

”Voihkin ääneen, kun kaatuessani kolhin kipeytynyttä kylkeäni jäätikkörinteissä. Joka sauvantyönnöllä tuntui kuin olisi puukkoa kylkeen survottu.”

Vaan sisukas oli Haapaveden mies: kolmas sija kahden norjalaisen jälkeen. Hiihdon ensimmäinen suomalainen olympiamitali oli tosiasia.

Anton Collin vaihtoi sukset maantiepyörään

Anton Collin oli vasta 16. mutta ei antanut periksi. Oli näytettävä pilkkakirveille. Niinpä hän vaihtoi sukset pyörään ja pääsi Suomen joukkueessa saman vuoden Pariisin kesäolympialaisiin – 188 kilometrin maantieajoon.

Jälleen kuitenkin huono onni vainosi yhdeksäntenä startannutta Keuruun miestä. Kuusi ulkomaista kanssakilpailijaa ehti Collin ajaa kiinni, ennen kuin kävi niin kuin kävi:

”Yhtäkkiä venähti oikean jalan reisilihas ja Collinin oli keskeytettävä siihen paikkaan, mistä ohiajava ambulanssivaunu hänet sitten korjasi.”

Lähdeteokset: Eljanko, Harri: Suomen hiihdon historia; Jussi Kirjavainen: Suomalaiset suurhiihtäjät II; Risto Niku: Kovaa peliä Alpeilla; Tapani Niku: Murtomaata; Huippu-urheilun maailma osa 4.

Lue myös: ”Hakulinen johtaa!” – Hiihtäjä Veikko Hakulinen yllätti Holmenkollenilla ja hiihti olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalla vuonna 1952

Veikko Hakulinen saavutti urallaan 15 olympia- ja MM-mitalia. Hänelle myönnettiin 1976 Suomen urheilun suuri ansioristi, joka voi olla kerrallaan vain 12:lla elossa olevalla suomalaisella. © Skoy