Kuinka selvitä lapsen uhmaiästä menettämättä järkeään

Jaa artikkeli

Yritykset selvitä voimakastahtoisen uhmaikäisen kanssa ovat opettaneet minulle enemmän ihmisyydestä, omista pimeistä puolistani ja työelämästä kuin mikään muu. 

Olen mielestäni hyvä toimimaan ihmisten kanssa, hyvä kuuntelemaan ja löytämään ratkaisuja inhimillisiin ongelmiin. Pari vuotta taistelua uhmaikäisen kanssa on asettanut tämän kaiken kyseenalaiseen valoon. 

Kun pieninkin virhe maailmassa syöksee lapsen huutoraivarin työntämänä kiertoradalle ja samaan aikaan työelämä tuottaa stressiä, aletaan lähestyä inhimillisen suorituskyvyn rajoja. Erityisesti näin käy siksi, että ongelma toistuu. Yksittäisen raivarin kyllä kestäisi, mutta kun viikon jokainen aamu tuo tullessaan vaihtelevan määrän kohtuutonta valkoista raivoa, kuorma alkaa muodostua kestämättömäksi. 

Haaste on aivan omaa luokkaansa, joten selviytyäkseen on löydettävä itsestäänkin aivan uusia puolia. Tämän blogautuksen tärkein tarkoitus on vakuuttaa minut itseni siitä, että on silti paljon mitä voi ja kannattaa kokeilla tilanteesta paremmin selvitäkseen. 

Kriisikestävyys rakennetaan kriisien välillä

Tämänhetkinen strategia kriiseistä selviytymiseen on yrittää rakentaa ja vahvistaa kriisejä vähentäviä taitoja silloin kun tilanne ei ole päällä. Niin lapsen kuin minun itsenikin osalta. Olen oppinut tunnistamaan itsessäni ne hetket, jolloin kuppi kaatuu, eikä kriisinhallinta ole silloin minunkaan käsissäni. Niihin tilanteisiin tarvitaan puolison tai läheisten apua. Sitä ei ole mahdollista saada kiriisitilanteessa millään muulla tavalla kuin keskustelemalla etukäteen siitä miten voin toimia kun omat voimat loppuvat. Keneltä pyydän apua? Miten voin sen tehdä? Pelkästään tieto siitä, että minulla on mahdollisuus tietyissä tilanteissa pudottaa hanskat auttaa jaksamaan paljon pidemmälle kuin ilman tätä tietoa. 

Kun tilanne ei ole päällä, keskusteluyhteys lapseen on mahdollista saavuttaa. Kun tiedän, että seuraavana aamuna tilanne vaatii nopeaa toimintaa, on peliliike jutella tästä jo etukäteen ja miettiä yhdessä miten saisimme aamusta mukavan. Omalle uhmaikäiselleni tuntuu olevan erityisen tärkeää saada valita itse päälle laitettavat vaatteet. Niiden ottaminen valmiiksi jo illalla ja yhteinen sopimus siitä, että aamulla sitten hypätään näihin vikkelästi. Se saattaa auttaa, tai sitten ei. Mutta vaikka onnistuminen ei olisi varma, todennäköisyyttä kannattaa kuitenkin kasvattaa. 

Vaikka työ on vielä pahasti kesken, uskon siihen, että onnistumisen todennäköisyys kasvaa myös kokeilemalla erilaisia tutkitusti toimivia tunenhallinnan keinoja. Niistä yksinkertaisin on hengitykseen keskittyminen. Koska rauhallinen meditaatioharjoitus uhmaikäisen kanssa ei varsinaisesti houkuttele, kokeilin löytää leikin, jolla hengitykseen voisi viedä huomion ilman formaalia harjoitusta. Ratkaisuksi löytyi Kiukkupilli, eli mikä tahansa pilli jolla voi puhaltaa kuplia vaikkapa maitolasiin. 

Kun ääni alkaa nousta ja uhma nostaa päätään, tilanne on muutaman kerran saatu pelastettua tarjoamalla kiukkupilli lapsen käyttöön. Välineen ylivertainen etu on, että lapsella itsellään on kontrollia sen käyttöön. Sen kanssa voi mennä puhaltelemaan omaan huoneeseen, tai jos se paremmin toimii, ruokapöydässä maitolasiin. Jonkun mielestä se lienee liian lähellä ruoalla leikkimistä, mutta kuplien puhaltelu maitolasiin näyttäisi palvelevan kahta tarkoitusta: huutamisen sijaan lapsi puhaltaa keuhkot tyhjäksi rauhallisesti JA kuplat vievät huomion pois kiukusta. On hirveän vaikea olla raivoissaan kuplia puhallellessa. 

X