Mitä tehdä, kun 6-vuotias lyö?
Lasten väkivaltaiseen käytökseen on tartuttu päiväkodeissa muun muassa liikunnan avulla.
Yhä nuorempien lasten väkivaltainen käytös voi olla arkea päiväkodeissa. Kuva: Pexels
Uutiset ovat kertoneet viime viikkoina nuorisojengien välienselvittelyistä ja väkivaltaisista yhteenotoista Ruotsissa.
Väkivalta on yhä enemmän läsnä mediassa, ja valitettavasti myös monen arjessa. Helsingissä nuorisojengeissä on yhä nuorempia, jopa lapsia. Jengiin kuulumisen syinä on pidetty muun muassa sitä, että osa heistä ihannoi jengielämää ja väkivaltaa.
Päiväkodissa työskentelevä tuttavani kertoi joutuneensa sairauslomalle sen jälkeen, kun 6-vuotias lapsi hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Samaan aikaan puhumme edelleen koulukiusaamisesta ja väkivallan lisääntymisestä kouluissa, myös opettajia kohtaan. Silti tuntuu, ettei mikään ei olisi viime vuosina muuttunut. Tosiaan, onko mikään muuttunut?
Päiväkodissa työskentelevä tuttavani kertoi äskettäin joutuneensa sairauslomalle sen jälkeen, kun 6-vuotias lapsi hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ensin lensi tuoli, jonka tuttavani onnistui väistämään. Potkua ei. Seurauksena oli lihaskalvon repeämä. Syynä väkivaltaiseen käytökseen oli se, ettei lapsi halunnut lähteä ulos.
Olin häkeltynyt ja ihmeissäni, järkyttynyt. Tiedustelin oitis, onko vastaavan kaltainen väkivaltainen käytös lisääntynyt ja millaisia syitä käytöksen taustalta on kenties paljastunut. Taustalla ovat tuttavani mukaan paitsi perheiden sosioekologinen asema, myös vanhempien näennäinen läsnäolo lasten kanssa ja kyvyttömyys asettaa lapsille rajoja. Toisin sanoen perheiden kasvatusmalleissa on paikoin pahoja puutteita. Tuttavani kertoi, että hänen näkemyksensä mukaan lapset kokevat monesti olevansa isompia ja vanhempia kuin ovat. Ongelmat kärjistyvät perheissä, kun taustalla on vanhempien päihdeongelmia.
Tuttavani on ottanut avuksi liikunnan. Hän vetää lapsille aamuisin jumppaa päiväkodin pihalla. Se rauhoittaa joitakin. Harjoitteissa painotetaan kehonpainolla tehtäviä liikkeitä ja koordinaatioharjoituksia, joka on myös eräänlaista aivojumppaa. Mukana on myös ”lasten mindfulnessia”, itsesäätelyä tukevia leikkejä. Keskustelutuokioissa puhutaan myös tunteista: Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta toisen satuttaminen ei. Tavoitteena on ”positiivinen pedagogiikka”, hyvän vahvistaminen. Siihen kuuluu olennaisena osana kehuminen silloin, kun siihen on aihetta, esimerkiksi lapsen hyvästä käytöksestä. Päiväkodissa lapselle tehdään nykyisin myös henkilökohtaisia rauhoittumissuunnitelmia. Lapsi saa itse valita keinot rauhoittumiseen, eli jälleen kerran kyse on itsesääntelyn vahvistamisesta. Samalla pyritään selvittämään, mikä lapsen kiukun taustalla on. Selitys voi usein olla niinkin yksinkertainen kuin nälkä.
Vakuutuin keinoista ja siitä, että ongelmiin on aidosti tartuttu varhaiskasvatuksessa.
Olisin halukas uskomaan, että jos ongelmiin tartutaan lapsen ollessa 6-vuotias, toimenpiteillä olisi aidosti vaikutusta lapsen tulevaan kehitykseen. Mutta jos kotona kaikki on rempallaan, riittääkö kasvattajienkaan panos?