Televisio vintille

Isoisä kantoi omansa sinne 60-luvulla. Liikaa sosialismia kuulemma. En tiedä oliko sosialismi televisiosta vähentynyt 70-luvulla mutta muistan hänen katsoneen telkkaria Boston-savuketta tuprutellen.

Minullakin on vintti. Vielä en ole telkkaria sinne kantanut mutta yhä harvemmin se on päällä. Oikeastaan mitään ikäiselleni miehelle suunnattua ohjelmaa ei tule. Tai tulee jos haluaa tietää kuka potkaisi pallon jonnekin tai kenestä kaksikymppisestä on tullut legenda ja päähän on laitettu kultainen kypäri.

Olen etsinyt vilpittömästi itsestäni jotain vikaa kun en jaksa innostua Putouksesta tai Vain elämää ohjelmasta. Facebookissa kaikki sitten tuulettavat kuinka ”huikee veto”. Mikä ihmeen veto? Minusta se kuulostaa Volkswagenilta.

Uutiset on joskus pakko katsoa. Nekin on tehty kieli keskellä suuta kun osa sanoista on pannassa, ettei kukaan loukkaannu. Kanavia ei kannata erehtyä toiveikkaana selaamaan siinä toivossa että löytäisi jotain mieleistä katsottavaa. Hääpukuja ja häitä ja ökyhäitä.

Samoja naamoja samankaltaisissa ohjelmissa. Tv-kokkeja äiti Teresoina ja roktähtiä talonrakentajina. Panssarivaunuilla ajetaan ja kaikki on huikeeta.

Pakkohan näitä jonkun on katsoa, ei niitä muuten tehtäisi. Tuoko sellainen kollektiivinen innostus jostain sketsihahmosta turvallisuudentunnetta?
Ainoa tunne mitä minä saan on puutuneisuudentunne naamassa.

Tulisipa vielä Kuukauden Western. Faijan kanssa katsottiin ja syötiin hapankorppuja. Levyraati ja Parempi myöhään. Oikeita tv-persoonia ja hyviä näyttelijöitä. Musta Ori ja Lassie.

Telkkarin katsomisen sijaan menen lattialle selälleni ja annan koirien nuolla naamaani. Se ei ainakaan ärsytä. Ja on terveellisempää.

Nyt vintille.