Nikotiinista vieroittumisen tuskaa

Jaa kaverilleTilaa Seura

Eilen piti olla se päivä. Siirsin sitä pävällä eteenpäin. Nyt on se päivä. Tai sen päivän aamu. Olen hermostunut, hyvin hermostunut, niin hermostunut että sitä voi sanoa jo peloksi.

Viimeisen tupakan nousin polttamaan yöllä kolmelta. Siitä on kuusi tuntia. Vieroitusoireet eivät ole edes alkaneet ja jo nyt olo on tällainen. Loput tupakat ruttasin mytyksi ja heitin leivinuuniin uhmakkaasti. Nyt uhmakkuutta on vain nimeksi ja aivot syöttävät minulle syitä miksi on vaarallista lopettaa polttaminen, ainakin yht`äkkiä ja enkö voisi vain vähentää?

Olen niin lopen kyllästynyt siihen hajuttomaan maailmaan jossa elän. Ei kevään tuoksua, ei edes vasta-ajetun ruohon. Ankaran tupakoitsijan maailma on hajuton.

Olen kyllästynyt yskään ja ainaiseen tukkoisuuteen. Olen kyllästynyt varmistamaan onko minulla aina savukkeita riittävästi. Keskellä yötä olen ajanut neljäkymmentä kilometria hakemaan tupakkaa. Yritän olla uhoamatta liikaa, ei tämä vielä ole ohi. Ei todellakaan. Saattaa olla että ajan vielä kahdeksankymmentäkin kilometria.

Rahaa joka kuluu savukkeisiin ei viitsi edes laskea. Mutta se ei ole tupakoitsijan syy vaan ahneen valtion. Valtio vie harvoista kansalaisen nautinnoista parhaan terän verottamalla sairaasti.

Johonkin tämä alkava ärtymys on purettava.

Aina blogia päivittäessäni olen polttanut yhden tai kaksi. Nytkin olen pompannut tuolista ilman syytä kerran. Istuin takaisin alas ja mietin kuka ihme antoi käskyn lähteä röökille? Minä se en ollut.

Mitään nikotiinipurkkaa en suuhuni laita. Nikotiiniorjuus on se josta haluan irti. Kolme päivää kuulemma. Sitten nikotiini on poistunut elimistöstä ja alkaa vähän helpottaa.

Mitenköhän tämä tapaorjuus sitten? Miten enää mikään sujuu ilman tupakkaa?

Pitäkää peukkuja.

X