Ajan rattaiden rahinaa kesäpäivänä

Jaa kaverilleTilaa Seura

Kuolema tavoittaa meidät aina. Aina. Jos joku luulee lääketieteen tulevaisuudessa meidät siltä säästävän, on väärässä.
Eputkin lauloivat: ”säästä ei perheen koiraakaan, elämä kun ylitsemme käy suurella pyyhekumillaan”. Eput ovat oikeassa. Kukaan ei säästy.

Eli kuolemaan pitäisi suhtautua jotenkin. Luoda joku suhde vaikka eläisikin. Valmistella itseään kohtaamaan vääjäämätön. Koska mikään ei ole niin varmaa kuin kuolema. Tuliko tämä selväksi?
Tähän väliin toivotan kaikille riemukasta viikonloppua.

Jonkun asian peruuttamattomuus pelottaa. Kuolema on sellainen. Elämänkin voi perua, jos harmittaa että on syntynyt. Mutta kuolemaansa kukaan ei voi perua vaikka haluaisikin.

Jos me käännämme sille selkämme, se ei poistu olemasta. Mielellään kuitenkin yritämme. Sellainen taipumus meillä ihmisillä on suhtautua ikäviin asioihin.

Monille meistä tulee elämän aikana jaksoja jolloin elämä alkaa tuntua ikävämmältä vaihtoehdolta kuin kuolema. Itsellänikin on tällainen ollut. Olen toivonut kuolemaani. Nyt se tuntuu käsittämättömältä. Kuinka pimeää minussa on ollutkaan että olen niin ajatellut?

Se tuntuu jotenkin häpeälliseltä. Että on flirttaillut kuoleman kanssa, kun samaan aikaan joku roikkuu kiinni elämässä kynsin hampain. Kunnes hampaat raukeavat ja kynnet antavat periksi.

Elämän Antaja on viisas. Kuolema koskettaa meitä elinaikanamme useasti ja totuttaa meidät ajatukseen kaiken rajallisuudesta. Isovanhemmat kuolevat. Maistiaisia tulevasta. Omat vanhemmat kuolevat. Nyt ollaan jo aika lähellä. Ehkäpä sitä kuolee valmiiksi aina vähän kun osallistuu hautajaisiin? Ettei sitten tarvitse haukata niin suurta palaa kerralla? Siis kun se oma hetki koittaa. Ja koittaahan se vaikka moni ei sitä usko.

Yritän tänään elää oman osuuteni. Enempään en pysty.

Lepää rauhassa Anoppi.

X