Kriisiapua ruumiin näkemisestä ja kaakaon loppumisesta

Itä-Helsingissä oli joku kuollut julkiselle paikalle. Se on jo yksinään varsin paheksuttavaa mutta että oli vielä jättänyt ruumiinsa kaiken kansan nähtäväksi. Sellainen ei vetele tässä hysteeristen aikuisten maassa. Kuolleen olisi pitänyt ajatella lapsia ja kuolla sairaalassa, tai  edes piilossa yhteiskunnalta.

Ehdottaisin työryhmää joka alkaisi työstää sanktioita ruumiille jotka kuolevat mihin sattuu. Sopivaksi paikaksi kuolemiselle voisivat määrätä ruumishuoneen. Sinne pitäisi kaikkien sellaisten ruumiiden kiirehtiä jotka eivät ole kuolemattomia ja odotella siellä kuolemaansa. Mieluiten valot sammuksissa.

Ruumishuone-sanasta voi tietysti saada traumoja niin lapset kuin aikuisetkin. Sen voisi muuttaa sellaiseksi ettei se loukkaa ketään. Eikä pelota eikä traumatisoi. Sellaiseksi kuin puoli yhdeksän uutiset, jossa kerrotaan kuinka saksalaiset turistit rypyttävät karjalanpiirakoita ja sellaista elämä on, eikä muuta tarvitse kenenkään tietää.

Toinen vaihtoehto tietysti on, että annetaan sellaisille hysteerisille aikuisille mahdollisuus muuttaa lapsineen vaikka Ahvenanmaalle. Siellä ei ole kuolemaa. Eikä mitään muutakaan arkista ja ikävää. Lisäksi siellä puhutaa rauhoittavaa ja lempeää ruotsinkieltä. Onko ruotsinkielessä edes kuolla sanaa? Tai sellaista kauheaa sanaa kuin ruumis? Kaakaon loppuminen taitaa olla suurin murhe niillä kunnailla. No, se taisi olla manner-ruotsissa, mutta sen uutisoiminen Suomessa kertoo siitä, kuinka kateellisia me olemme ruotsalaisille kun siellä ei lapset joudu näkemään ruumiita. Koska kuolemaa ei ole vaikka kaakao on päässyt loppumaan. Sekin väliaikaisesti.

Väitän kyllä, että moni hysteerinen suomalainen vietti unettoman yön luettuaan kaakaon loppumisesta Ruotsissa. Tai ei se loppunut kokonaan, vain yhtä tuotemerkkiä ei saanut.
”Mitä jos meillä suomessakin loppuu O’boy-kaakao?” ”Mistä lapsille kriisiapua??” ”Minkälaisia aikuisia kasvaa sellaisista lapsista jotka eivät saa halutessaan O’boy kaakaota?”

Miettikääpä sitä.